Texts

Return to review | Return to list

Toivon lentta. 5

history

September 27, 2023 in 13:00 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: KALLEHET VUUVVET OULANKAŠŠA Kuin ni kaikki pakolaiset, Nikitinit otettih uuši šukunimi. Šielä hyö tultih Takaloperehekši. Kenkänä šilloin ei tahton uškuo, jotta še on ikusekši. Piäššä oli vain kakši šanua: koti – Karjala. Nämä ajatukšet oltih šyynä kyšyö valloilta jättyä heijät rajapiirilöih, eikä lähettyä pakolaisleirilöih, missä elämä olis helpompi, šentäh kun karjalaiset elettih niissä omilla porukoilla, paistih omalla kielellä ta autettih toini toista. Ka Marina Ollin kera valittih toini taival – hyö jiätih raja-alovehella ilman apuo, ka šäilyttyän toivuo, jotta onnistuu myöštyö ta nähä omie kotipaikkoja vaikkapa loittuota. Yli 20 vuotta hyö elettih Kuusamon lähellä, šiirryttih yheštä paikašta toiseh, ruattih šitä, mitä käšettih. Kaikista häpeimpänä as’s’ana elämäššä oli pakollini ruato lakkoih ošallistunuijen ruatajien ašemešta. Še oli valtijon käšky. Pakolaisien karkie leipä oli täyšköyhyöštä, sosialisešta eriarvoisuošta ta melkein kokonaisešta epäoikeuvešta. Vaikien ruavon, köyhyön ta ainasien šiirtojen jälkivaikutukšet tultih ruttoh. Vuotena 1922 Marina šynnytti pojan ta hiän eli vain muutoman tunnin. Šen jälkeh vašta vuotena 1930 kohtalo anto hänellä Olavipojan. Muisselmina Talvišovašta oltih vain harvat pommitukšet Kemissä, missä Takalot elettih šilloin. Vuotena 1940 tuli rauha, ka še katkesi tuaš vuotena 1941. Šykyšyllä Takalon pereh tiijušti, jotta kotikylä Oulanka on šakšalaisien ta šuomelaisien miehittämä. Tuli toivojen ta šuunnitelmien aika. Kaikešša 20 vuuvvešša heilä oli vain yksi unelma – myöštyö Oulankah ta alottua kaikki puhtahalta šivulta. Hyö šuoriuvuttih matalla heti, kun šuatih lupa. Marina muisteli nämä kakši onnellista vuotta. Hänen pošket rušettih ta Marina pani šilmät kiini, jotta nauttie niitä kallehie muisselmie tuhanteh kertah. Kaikki on niin kuin unešša: “Marina näki iččieh aštujana Oulankan tietä myöten ta tulijana tuaton taloh. Hiän itki, konša šepyäli kotišeinie ta šiitä pakasi koivujen kera. Hiän pyyti kalua ta varušti heinyä. Voi, Jumala, omalla mualla heinän tuokšuki on erikoini! Vaštah tultih Olli ta Olavi kalavakan kera. Marina tunti Ollin näkyö, epätavallisešti lämmintä ta pehmietä, šemmosena šitä jo pitälti ei ollun. Ympärilläh oltih tyhjät talot ta puut: männyt, kuušet ta koivut. Kylä ei tuntun tyhjältä, še puitto laulo karjalaisie runoja ta šaneli šuarnoja. Oli valosa elämä, a šiitä tuaš tultih pimiet ajat, konša piti lähtie pois kyläštä, vet venäläisšotilahat oltih lähellä.” Tällä hetkellä Marina havaččeutu unešta. STARINOJEN AIKA Toiseh kertah hiän jätti kotimuan, oman Oulankan. Toini eruomini oli äijyä vaikiempi, mitä enšimmäini. Konša hyö lähettih Šuomeh, ni hyö elettih kovalla ušolla, jotta myöštymini tulou, ta še lämmitti šieluo. Tällä kertua toivuo ei ollun, hyö tunnettih, jotta hyö ei myöššytä jälelläh. Marina ei muistan mitein hyö piäštih evakkopunktilla, kunne tultih toisetki pakolaiset. Marina otti ičen käsih ta šuoštu tulla retken johtajakši. Matka kešti noin kakši kuukautta. Joukošša oli 11 ihmistä ta hyö kaikin tunnettih, jotta kotimualla hyö konšana enyä ei myöššytä. Retken enšimmäisinä päivinä kaikki oltih omissa šuruissa, a kerran, jotta lyhentyä märän šyyšillan, eräš naini kyšy Marinua laulua runoja ta hiän šuoštu. Marina laulo enšimmäisen runon, šiitä toisen, a šiitä alettih starinat, arvautukšet, šananlašut. Konša Marina esitti niitä, hiän huomasi, jotta hänellä tulou helpompi. Karjalaiset lempilaulut tuotih mukana kotitalon lämpyö. Još omalla mualla hiän ei voi enyä elyä, ni oman muan palasen hiän voipi šäilyttyä šyväimeššä. Šitä häneltä kenkänä ei voinun ottua! Šilloin naini ymmärti, kuin tärkie oli še, jotta hiän muisti oman muamon laulamie lauluja ta kertomie starinoja. Nyt niillä oli šuuri arvo, vet omalla henkivoimalla hyö šiirrettih Marina kotih joka kerta, konša hiän rupesi niitä esittämäh. Kerran matkuštajat šeisauvuttih papin talošša. Illallisen jälkeh perintehen mukah kaikin istuuvvuttih kuuntelomah Marinua. Erähän pojan ta tytön välissä šytty riita ta yksi naini šano: – Nyt meilä on starinojen aika! Ket riijelläh – pois pihalla! Niin Marinan elämäššä ilmešty starinojen aika. Piiterih matan aikana šillä niise löyty aikua. Ikkunah näky taloja: korkiempie ta matalampie, värikkähie ta ei. Marina muisteli oman enšimmäisen talon Šuomešša. Pereh ošti šen vašta 1955 vuotena. Še oli köyhä talo, ka Marinan šyväin laulo, vet še oli hänen oma talo! Elämä muuttu paremmakši. Lapšet löyvettih paikka elämäššä ta netälinloppuna käytih ativoih. Yheššä hyö kalaššettih, a iltasin Marina laulo runoja ta kerto starinoja punukoilla. Rikeneh hänen lauluja kuunneltih nuapuritki. Talon oštamisen jälkeh, noin vuuvven piäštä Marinalla tuli enšimmäini maineh. Hänen nuorin poika Olavi, kaiken hyvän tuoja, näki paikallisešša leheššä ilmotukšen Karjalaisien pruasniekka-perintehien kilpailušta, kumpani ilmotettih Kuusamošša Kalevalaeeposan päiväkši. Marina ihaštu, anto Olavilla vihkon ta kynän, jotta hiän kirjuttais laulujen šanat. Näin tieto Marinašta lenti šuomelaisih folkloristiloih šuaten ta häntä ruvettih kuččumah laulamah, esiintymäh ratijošša, hänellä omissettih ohjelmie ta lehtijuttuja. Še toi Marina Takalolla mainehta ta palkintoja. Mistäpä vielä voipi unelmoija? Ka Marinalla oli yksi toivo. Hiän ei tietän, katouko kivi hänen šielušta tahi kašvau šuuremmakši, kun toivo toteuttuu. Hiän tahto löytyä omaverisie Karjalašta. Monta kertua hiän yritti ta vain yksi yrityš onnistu. Hiän tiijušti, jotta Hilippäveikko naiseh kera ollah elošša ta šai veikolta uutisen, jotta Stepanieki oli elošša. Hiän oikein ihaštu ta tunti šamua rohkeutta, kun ni loittona 1922 vuotena, konša häntä ei voitu šeisattua eikä kontiet, eikä vartijot. Hänen piti nähä tyttö! Autobuššin kulettaja ilmotti mikrofonih, jotta hyö piäštih Leningradih. Matkuštajat heti eleyvyttih. Marina löysi laukušta ruškien šulkkulentan ta šito šen laukun kanteh. TAPUAMINI Autobušši tuli aukivolla. Stepanie kuuli, kun yksi naini šano toisella šuomekši: ‒ Tiälä šeisou eräš naini, ka hänellä ei ole keltaista lenttua. Stepanida ruttoh otti lentan, kumpani oli laukun šiämeššä ta vaštasi karjalakši: ‒ Laukun kannešša ei ole lenttua, ka še on laukušša! Naini ahahti ta juoksi rahvašjoukkoh: ‒ Marina! Marina! Täššä on šiun tyttö! Marina tuli Stepanien luokši, hänen kiät vapistih. Hiän kaččo tyttöh ta enšimmäiset kyynälet juoštih poškilla: ‒ Armaš tyttöni, mie tulin, jotta antua šiula velan! Stepanie šepäsi muamuoh ta heti tunti iččie pienenä ta turvattomana: ‒ Muamo! Šiula ei ole mitänä velkua! Meilä on šemmoni kohtalo! ‒ Tulitko yksin? kyšy Marina. ‒ En, miehen kera. ‒ Mäne kuču hänet tuttavuštumah. ‒ En mäne yksin, muamo, a još tuaš kavomma. Marina nakro: ‒ Nyt, tyttöni, myö emmä kavota toini toista! Šiitä hyö pitälti issuttih hotellin huonehešša, kumpaseh Marina Hellin kera jiätih yökši. Hyö paistih, juotih čäijyö, šyötih kalakukkuo ta tuaš paistih. Oli mitä kertuo, vet hyö ei nähty toini toista 40 vuotta. Šänkyllä veny vierekkäh kakši lenttua: ruškie ta keltani, naisien toivon lentat. LOPPUŠANAT Marina kuoli 1970 vuotena. Hänen tervehyš ruttoh tuli heikommakši, konša vanhempi poika tragisešti kuoli töissä. Elämän viimeset kuukauvet Marina rikeneh muisteli omua taluo Oulankašša. Karjalaini pakolaini šai kunnivuo ta mainehta vierahalla mua lla. Hiän šai valtijollisen palkinnon “Karjalaisen kulttuurin šäilyttämiseštä”. Hänen kunnivokši oli ašetettu muistomerkki. Häneštä oli kirjutettu kirjoja. Stepanie kuoli 1999 vuotena. Hiänki šai palkinnon “Karjalaisen kulttuurin šäilyttämiseštä”. Kuoloman jälkeh oli julkaistu hänen laulujen levy. Naisen nuorempi veikko Olavi kävi čikon luokše kostih Karjalah hänen kuo lomah šuaten. Nyt miula on kaikki, mistä ennein unelmoitih miun heimolaisiet, pravoämmö Marina ta ämmö Stepanie: Kotimua, pereh, oma talo. Nyt miula ei ole vain “starinojen aikua”, ka mie toivon...