Texts

Return to review | Return to list

Heččulan omatabaine muasteri

history

October 25, 2023 in 13:06 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Oli lämmin kezähuondes. Koispäi lähtiettyy nouzimmo mäel kivizien taloloilluo. Sie myödih Jessoilaspäi tuoduloi produktoi, dai myö seizatuimmo vuoroh. Leibymašinua vuottajes ihalmoičimmo päiväzen lämmiä da kävelimmö Heččulan dorogan kodiriädyy pitkin. Uuzi vaste pandu asfal’tu läpetti päivypastos da oli kui Jessoilas pastetun leivän kannikkoine. Lähitaloin pihaspäi kuulimmo koiran haukundan. “Ielleh minä en lähte, sie on koiru!” sanoi Ks’uša da azetti meijät. Prokoin koin aijanveriän tyves istui da kačoi meih koiraine, se oli vie ihan penduine. “Kummua sanot, ajettelin minä – Prokois on vai Družok, suuri lukšukorvaine koiru pitkän hännänke”. Jegorka ei varannuh da nagrajen meni koirazelluo dai meidy kučui: “Tulgua tänne, älgiä varakkua, tämä koiraine ei pure!”. Myö Ks’ušanke menimmö tyveh da näimmö – koiraine istuu liikkumattah da kaččou ylen čomin silmin. “Älgiä varakkua, tämä koiraine on puuhine!” sanoi Jegorka: “Kaččokkua, käbälien sijah koiral ollah koivuzet halgozet, rungan sijah – čurkaine, silmien sijah – läpettäjät raudahizet gaikat!” “Mi on hyvä koiranpenduine, ihan kui elävy!” sanoi Ks’uša da silitti koirazen turbastu. Taloispäi tuli pihale Vit’a-diädö da kučui meidy: “Tulgua lähembä, älgiä varakkua, meil pihas on äijy midä kačottavua!” Astuimmo koin pihah da kai höpsistyimmö. Meis ymbäri oli kaikenmostu suarnupersonuažua: älykäs tuukkai, iloine hiiryt, kaksi sportsmenastu, pedran vazaine, viizas kaži, vahtikoiru, – kai net buitegu oli tuldu eri suarnoispäi tuomah iluo lapsile dai vanhembile. “Kaččokkua tänne! Briha soittuo soittau,” oli kummu Ks’ušal, a minul mieleh tuli: “Kui meij än harjaittelus!” Menimmö tajemba koin pihah dai näimmö pitkin aidua riputettuloi laudoi, kudamis kui kuvis oli taloidu, puudu, ristikanzua. Kai se oli luajittu puus. Puukuvat oldih čomat dai jogahine oli kui suarnan kuva, kudamas oli taju dai oma histourii: täs on tiedohuspuu juablokoinke, sie – talvine ikkun da mužikkaine suarnaspäi, a keskes – rakastunnuh puaraine... Erähän kuvan rinnal istui Družok, se samaine lukšukorvaine pitkän hännänke koiru, kudai eläy täs kois da vardoiččou sidä. Puolisadua vuottu tagaperin nostettu Prokoin tozikarjalaine kodi seizou pihan keskel. Suuret ikkunat, seinät dai ikkunoin pielizet on mualattu čomih värilöih, mi andau kogo taloile ilon da pruazniekan hengen. Vellekset Viktor Ivanovič da Mihail Ivanovič, ket hygöi eletäh vanhembien kois, pietäh sidä hyväs kunnos da kunnivoijah ezi-ižien taboi: kalastetah, kerätäh meččymarjua, pietäh kartohkupelduo, luajitah koivuvastua. Dai paistah enimyölleh omua karjalan kieldy. Myö nouzimmo pordahile kiittämäh ižändii da tiijustamah, ken on luadinuh nenga äijän hyviä taidotevostu. Vastah meile tuli Miša-diädö. Häi saneli lapsile, ku keviäl häi löydi äijän lykättyy laudua, raudulangua, nuaglua, gaikkua da muudu vanhua muil pädemättömiä gluamuu da piätti luadie niilöis midätah hyviä da čomua ... “Miša! Sinä olet tozi rahvahan muasteri, nerokas da omatabaine!” kiitin minä händy. Ylen himoitti tarkembah kyzellä hänen ruadolois, ga Mihail vai käil viippai, koppai spiningan da lähti ongele. Mihail Ivanovič Prokopjev kogo ijän eläy Heččulas, loppi Sissoilan školan. Omah aigah oli armies VDV:n joukkolois da Afganistuanas. Hänel on äijy vojennoidu palkinduo. Nygöi häi ruadau Vieljärven souhozas. Vot mittuine nerokas muasteri eläy meij än kyläs! Kuulimmo dorogal mašinan iänen – leibiä tuodih, meil pidi mennä iäres. Vie kerran kiitimmö ižändii da lähtimmö. Družok hyväs mieles viuhkutti meile händiä, a suarnupersonuažat buitegu kirruttih meile peräh “Toiči vie tulgua...!” Piäs oli mieli: “Minun roindukyläs tässäh eletäh suarnat, siksehäi tiä ainos on lämmin da ilo olla”.