VepKar :: Texts

Texts

Return to review | Return to list

Anuksen päiväine. Vähäzel suarnu. 2

history

December 06, 2023 in 15:39 Нина Шибанова

  • created the text
  • created the text: VENEHES Jo työnnetys viele venehes istui kaksi naistu – oksienleikkuajua da briha – kaikin mendih toizele puolele mašinah da ielleh ruadoh meččyruadokeskukseh. Kajoit riehkittihes sinne-tänne, vonguttih igävästi. Tuatto ähkäi venehen loitombi rannas, hyppäi peräh, tabai melan da käski soudua. Yksi naine istuihes airoloih muamale avvuttamah, a toine poij anke sij oitui lavvale da rubei midälienne sanelemah. Nast’oi pujoitui heijän rinnal, vai edehpäi očin – myös peitti silmii vägeväs päiväzen tulespäi, harvazeh tabaili näppilöil aldoloi, kačahtelih linduloih, kuduat piän piäl hol’otettih täytty kidua, toiči heityttih ihan aldoloissah – sit vikse toven uskaldettih ehtäkse suurdu jyryy. Akan tarattamizih Nasti ei tarkah hörkistännyh korvua, se midälienne saneli Pyhä Anastasijan obrazah nähte, kudai avvuttau leskilöile, se olis omas časounas, vois pakita hänel abuu heinien suajes, ga karun herrat-kommunistat salvattih veriät lukule, ei laskieta rahvastu, hapatetah Jumalan huonuksen sydämii. Kalmoin kuuzikko nägyi loitokse, kaččojes jälgeh kajoloile tytöl ozuttihes, buitegu korgieloin terävien ladvoin piäl paloi moine kuldaine venču, gu sil kasteheinikön neičykäl. A lekkujas rinnal pilves tunnuttih tuskahizet silmät da käit ristalleh ryndähäl. – Vikse myöstin voimattomat silmät smutitah, piätti Nast’oi da rubei primiettimäh, kui lähenöy randu da ket tuttavat jo vuotetah rannal mašinua. DOROGAS Ajua meččydorogua myöte oli hoivembi: päiväine ei olluh moine räšköttäi, a gu valpasruskei pyöräkköine, nel’l’oili puuloin keskes, kučui kižuamah, tabailemah, nagramah. Motoran kohinehes kenlienne hil’l’akkazin pajatti: “Anuksen päivy… Anuksen pruazniekku… Erähät ajetah… Kedä vuotetah…” – Kačo nygöi, jo ei yhtet silmät, korvatgi smutitah, pöllästyi tyttö, ga muamalleh sanomah ei ruvennuh, vai nojavui pehmien muaman olgupiän pieleh. Vie yhtes kohtas tiešuaral vilahtihes päivazen vastal seizojien mustien puuloin keskes neidizen kuva da kuului buitegu “Musta… musta…” Vahnaine babine, vahnembi Nast’oin buabua, kai ruppilois, ennevahnallizeh luaduh sivotus paikas risti sih tiešuarah silmät. Šouferi, nuori ruskeiroža mies, räškähtih nagroh: – Midäbo pahanruadajih da viinanjuojih ristittös? Pyhätgo net ollah? Siehäi nygöi pieni pakollizen lieččimizen kohtu on. Vai et tiij ä, hierun babi? – Älä vai nagra, toinah vie paretah Jumalan avul, sie manasteri oli, äijy pyhiä ristittysty eli dai muas on. A minä pyhäle Anuksen Anastasijale molimmos, meijän leskilöin avvuttajale. ANUSJOVEN PIÄL Kodvan kaikin ajettih vaikkani, vähäzin avtoubusan syväin räkkevyi, oli himo ilmah. – Konzu se Anuksenlinnu tullou, viego hätki pidänöy ajua? Ollougo jo se “krai sveta”, kui erähis kniigois kirjutetah? ajatteli tyttö. Sit jälgimäi muamah avai vähäzel ikkunan: – Ei roinnehes vilu, kačo, puutummo Yllözeh, sit algavuu Anus. Kačos, agu ollah čomat jogi da sildu, tua loitomba suuret linnan monikerroksizet koit nägeväl. Nasti vie kerran täs huondekses buitegu kurmistui, korvih perrettihes puolentostu suan pualikan pläčkändät puoleh tuhandeh märgäh sobah, kuduat tukulleh viruttih lautoil, a naizet, kiärinyzien helmoinke, ruskieloil käzil perrettih täytty vägie pualikoil, kiirehtettih loppie pezemizet, kuivata nengozel povval päiväzel hyväl tuulijas ilmas kai sovat, da sen zobotata eliä dostalit kuuzi nedälinpäiviä. Se oli gu simfounii naizien ruavole da puhtahan suvaičuksele, Anusjoven piäl. Ilmu nägyi gu konsertuzualu: levei – kai ken läpettäjän, šuorien, gu zirkalo, vezilagevuksen levevys, korgei – pilvettömäh taivahassah, kus lenneltih, ga jo ei kuuluttu linnut, kirkas – täyzi Anuksenlinnan kaunistu huondespäivästy, kuduadu ei nägynyh avtoubusaspäi, ga se tundui silmil, kerras hiildunuzil käzil dai korvil, kudamis jatkui helevy luonnon da ristittyzien ruadomuuzikku. Sildu valgiezien käzipuuloinke oli gu ylähäine kerros – juarussu, kus istutah konsertois nuoret. Avtoubusas ajandu vie ylembä nosti rahvahii, avai vie suurembii vällyzii. Mašinan hurizendas, naizien pualikoičendas, uidelijoin lapsien iänis, joven kohistuksis läbi kuului buiteku mittuinelienne ylendäi sävelmy, mituttu sai kuunelta toiči kodiruadivos. Täs kuvas tundui moine luja suuren pruazniekan ilo, ga vuottamattah tuldih Nast’oile piäh mielet: – Tämä Anuslinnu, täs onnuako on toven ylen suuri linnu, piälinnu. – Muga, muga, tytär-rukkaine, Anus on piirin piälinnu, opastuimmohäi školas, jälgimäi kuului muaman iäni. Mašin meni jogirannandorogan palazen da punaldih hurale viizikerroksizien kodiloin keskes läpettäjän tien myödäh. Ymbäristö hilleni, alevui, ristittyöt kerävyttih, varustuttih lähtemäh iäres, uppuomah silmännägeväl migu vai lämbiejäh linnah. ANUKSENLINNAS Heityttih Anuksen muale Nastigi muamah kel, kirkieh astuttih poikki dorogas. Muamo juohatti, kui opasti kois kaččuo enne oigieh, sit hurah puoleh päi, eigo aja rinnal mašinua. Sit astuttih ihan gu hierun pihua myöte, vai koit kai oldih piälystetty puulaudazil da mualattu bordih libo heinänkarvazeh, hierus heil oldih parzikoit. Kus päiväine ei ugodinnuhes tiel, tyttö kaččelih ymbäri suures himos nähtä tiä kai, midä vai suau, da kois löyhkiä tyttödovarišoile, mittuos čomas kohtas puutui kävellä. Sit piästih kaksikerroksizeh valpahansinizeh kodih, nostih ylen jyrkis pordahis, puututtih ihan silmyliäkärin veriäh. Muamah istutti Nastin pidämäh vuoruo, iče heityi alah – kirjalepanij ah toimistoh suamah kartočkua da nomerkua. Nasti myöstin rubei kaččelemahes. Päiväine tänne ei koskenuhes, vai loitton pertivälin n’okas nägyi vähäzel ikkunas päivänvalgei taivas korgieloin puuloin ladvoinke. Pertiväli oli puhtahaine, mentiijämi veriädy mollembis puolispäi, kudualois toiči lähtiettih libo syvättih piä valgieloih sobih sellityt naizet. Nast’oi tiezi: net ollah liäkärit, a veriälöillyö hil’l’akkazeh istujat ristittyöt – voimattomat.