VepKar :: Texts

Texts

Return to review | Return to list

Оli ennen ukko da akka

history

December 07, 2023 in 15:31 Нина Шибанова

  • created the text
  • created the text translation
  • created the text: Оli ennen ukko da akka. Heilä ei ollun lašta, elettih-oldih, ga akka šanou ukolla: – Loaji siä, ukko, miula puušta lapsi, štobi̮ van olis miula lapsi. Ukko mänöy pihalla, loadiu hänellä hoabopuušta, hallošta, lapsen, ku moasteri oligi. Akalla toi lapšen perttih, akka, pani kätkyöh, algau sidä liekuttoo. Liekutti, lapsi rubei itkömäh. D’o lapsi rubei kažvamah, starinalapsi vet boikko kažvau. Lapsi kažvo d’o šuureksi, šanou: – Miula, toatto, pidäy naija. Šanou [toatto]: – Pidäy naija, ga nai siä. Lähetäh andilašta eččimäh, mändih sih kyläh. Ku talon eläjät oldih, ga buitto talon eläjillä ei annettoo andilašta, kestä kozittih, siidä annettih andilaš. Svoad’bo piättih, kodih mändih, moata hiät i pandih. Huomukšella mändih noššattamah, ga d’o ženihä on yksinäh, andilašta d’o ei oo. Heilä rodih paha mielestä, što vasta nai, a d’o naista eule, i heilä paha mielestä rodih, što ei meilä ole i puutin poiga. Toaš se šanou ženihä: – Miula pidäy naija. Vanhemmat šanotah: – Kembo siula rubiau tulomah, ku vašta nait, a d’o akkoo eule? A poiga toatolla da moamolla ei šano, kunna hiän panou akat. Ku oma poiga on, ga ni midä auta, toaš i lähetäh andilašta eččimäh, toaš kyläh tuldih, d’o siidä kylästä akkoo ei annettoo, männäh toižeh, toižesta ei annettoo, d’o mändih kolmandeh kyläh. Sieldä toaš heilä andilaš annetah, svoad’bo pietäh, i toaš kodih tullah, gost’ooba gostitah, toaš heidä moata i pannah. Ku toaš huomukšella mändin, ga yhet toaš luuhuot, ei oo ni akan viestiä. Toaš šanou: – Miula naija pidäy. Vanhemmat roadi d’o naitettais, ku hänellä akat pyzyttäis, ga ku hänellä eigo pyzyttee akat, eigo ni mit. Toaš prišlos’, lähetäh akkoo eččimäh. Mändih kyläh, mändih toižeh, mändih kolmandeh, ga ni mistä ni midä, kai šanotah: «Emmä myö lähe hänellä syödäväksi». Erähäh kyläh mändih, ga on kolme sizarda talošša, yksi šanou: – Miä mänen, ku midä miä käššen loadia, jesli ne luadimizet loajittaneh, ni miä ka mänen. Hiän šanou boat’uška-ukolla: – Miä tulen, ku männet käynet ennen seppäh. Käsköy loajittoo sepäššä yhekšän purašta, yhekšän keihäštä, yhekšän teräväpeedä lomoo da kolmet kivenlaššendapihet. Boat’uška kuundeli, ne loajitti, i tuli miehellä. Lähettih kodih, i mändih kai svoad’bovägi ženihän kodih. Toaš gostitah, syyväh, d’uuvah, moata heidä pannah. Boat’uškalla šanou: – Mit miä käššin loajittoo, ne varušša veräjän tagah. Halguo päččih hiän panou sihi komnattah, mihi vierräh moatah. Moattih, ga ženihä andilahalla šanou: – Mäne, – šanou, – kuču. Hoš kedä kuču, ku käsköy kuččuo ni. Andilaš ku mäni kuččumah, ga hiän i kaiken ne brujat, kuin pidi, niin ni ažetti; terävät puolet pani kaikilda yläh päin. Tuli hiän da moata i vieri. Ženihä i šanou: – Mindäh viikko ei tuldoo, igoi siä kirruit? Andilaš šanou: – Kirruin miä, ga en tiijä, mindäh hyö ei viikon tuldoo. – Ka mäne siä kirru uuvestah, – šanou ženihä. Hiän mänoy, männeššä tulen päččih čokkoau, eigo kirru eigo midä, tullešša tuou pihet perttih. Toaš muotah mänöy. Moattih kodvani, mieš i šanou: – Midäbo viikko ei tuldoo, vuota siä, miä lähen kirrun. Hiän ku sin mäni dai kirgu, sieldä tuldih nečistoit diemanat, tuldih ku loajittih lomineh sinččoh: erähät däräheldih purahih, keihähih da lomuh, a erähät kiännyttih tagazin, a naini vuottau sidä ukkuodah ovihavošša pihet keeššä. Mieš ku oven avai, hiän pihtimillä liččooldi, sen ku liččai, se halgoksi i muuttui. Hiän otti da päččih i čokkai i šano: – Ku ollet ristikanža, ni tule, ku et olle, ni elä tule. Päčči lämbii kodvažen, ga sieldä vieri halgoni. Hiän ottau toižet pihtimet, sen halgožen toaš pihtimillä liččou, kolištelou, kolištelou, toaš päččih i tresniy i šanou: – Ku ollet ristikanža, ni tule, ku et olle, ni elä tule. Kodvažen olduoh päčistä halgoni toaš i vieröy eušalla. Hiän tavottau kolmannet pihtimet kädeh, halguo kolištelou i päččih toaš i tresniy i šanou: – Ku ollet ristikanža, ni tule, ku et olle, ni elä tule. Kodvažen olduoh päčistä tulou mužikka, ku d’o hiän on kauniš, ni ei šoa ni šanomalla šanuo! Hyö otettih da moatah i mändih da vai čuhkutetah moatah. Huomukšella toatto da moamo noštih i duumaijah da keškenäh paiššah: – Toaš inehmižen ägläšti, ei piä männä noššatamah. Toatto van moamo ollou männyn heidä noštamah, kaččou, ga kahen moatah. Ku rodii hyvällä mielin, ni ei tiijä midä i roadoo. Tuli därelläh perttih, šanou: – Tänä peenä kanen moatah! D’uostih kahen keššen noštamah. Noššettih, ga ku mužikka on enništä kaunehembi, in’ehmine tože hyvä. Syödin, d’uodih, alletah eleä kodielošta. El’ettih, el’ettih, ga rubettih d’o lähtömäh andilahan moalla gostih (heilä vet oli talo ylen bohatta, el’ettih ylen hyvin da bohataldi). Mändih kodimoalla, toižet čikot pietäh pahoo mieldä, što hyö ei mändy moižeh taloh miehellä. Aku mužikka se on kaunis! Gostittih kodvani, a silloin oli kezäaika, čikko rubei pyrittämäh miehellä männyttä čikkuo därviä kyl’vömäh, ukoldah kyzyy: – Hoi väy, työnnä siä čikkuo därviä kyl’vömäh. Väy šanou: – Ei vet ole ägiä, kunna työ lähettä? Ei ni työndänyn. Toičči kyzyy: – Ka hoi väy, työnnä sie čikkuo, myö lähemmä kyl’vemmä dai terväžeh tulemma därelläh. Vielä väymiež ei työnnä. Lopulla broogu, broogu, dai šai čikkoh tovariššaksi. Mändih därven randah, d’akšatahežeh, rubetah kyl’vömäh. Hiän, se kodilane čikko, ottau kiven kaglah sidou, da čikon vedeh, a iče hänen šobat peällä panou da tulou kodih. A väy hänellä kyzyy: – Kunnebo čikkoš däi? – Miähän olen, – šanou hiän. Väymiež rubei duumaiččomah: «Kui hiän on miun akka, neušto miä en tunne omoo akkoo. A hänen šobat on peällä». No toišta taloh ei deävinnyhyže. Gošt’oobišta loppiati, hyö lähettih kodih. Kodih tuldih, ga toatto da moamo kačotah, ga ei oo tämä endine n’eves’kä. No oli mi kaččou. Rubettih elošta ielläh elämäh, a mužikka ainos duumaiččou, što «eu miula tämä oma akka». Se ku veissä kigli, dai nuorani kaglašta i šolahti, hiän nuorašta peäzi, oallollah hänen lykkäi rannalla. Tuli randah, kaččou: on ei šuurikkaini kodi. Tuli koin luoh, kaččou, ga ku pordahien eissä on šoboo, a šobat ne kai on vereššä, pordahat on vereššä. Hiän otti da šobažet pezi, pordahat pezi, sinčot dai pertit pezi, šobat pani päčillä kuivah, a iče mäni šobien toaksi ištumah. Kuulou, ga izännät tullah, a hyö käydih zmijan kera vojuimah, no ni kuin ei voidas sidä zmijaa voittoo. Mužikat tuldỉh koin pihalla, kuulou, ga paiššah: – A-voi-voi, ku ken ollou tullun meihe godnoi rỉstikonža, ku on pordahat pessyn. Tuldih sinčoh: – A-voi-voi, dai on sinčon pessyn! Tuldih perttih: – A-voi-voi, dai on pertin pessyn! Kačahettih päčillä ga: – A-voi-voi, dai šobat pessyn dai on pannun päčillä kuivamah. Tol’ko on godnoi ristikanža meilä tullun! Tuldih perttih, iššuttihizeh, rubettih kirgumah: – Hoi hyvä ristikanža, ku ollet nuori, ni tule meilä čikoksi, ku ollet keskinkerdahine, ni tule meilä l’uboilla akaksi, ku ollet vanha, ni tule meilä moamoksi. Päčildä vaštoau: – Engo tule akaksi, engo tule moamoksi, ku ottanetta čikoksi, ni tulen. – Tule siä miksi taho, vai siä tule, – vaššattih izännät. Hiän läksi sieldä päčildä, tuli syötti mužikat, d’uotti. Hänellä annettih erinosobennoi komnatta, piettih händä ylen hyvin. Viesti läksı moada myö, što sin d’eävietih kiukkani akka, ylen hyvä on naini, ei tiijettee, mistä tuli. Dai tiijuššettih siidä talošša, missä oli hiän, se naini miehellä. Ukkoh duumaiččou: «Eigohän ole seže miun akka»? Ottau da yhen kerran lähtöy meččäh, šaluo myö brodiu, tulou sen talon pihalla, mužikat ne pihalla aigad’uttih, terveyš loajittih, kuda midägi besoduidih, tulija mieš, sei kyzyy: – Midä elättä, midä oletta? Hyö šanotah: – Meilä eläeššä nyt eu hädeä, ku d’umala meilä ando čikon. – Midäbo roadau se čikko? – Ei roa ni midä, syöttäy, d’uottau meidä, uberiu perttiloi, muuda semmoišta ni midä ei roa, – šanottih mužikat. – Missäbä hiän on? – Ka hänellä myö andoma eri komnatan, sielä hiän on, – šanotah mužikat. – Eigo šoaš bändä miula nähä? Yksi i šanou: – Ka miksi ei voi nähä? Voit, – šanou, – nähä, et siä ni midä hänellä roa. – Ka midä še miä roan? Yksi mäni kuččumah, šanou: – Läkkä, čikko, ken ollou mužikka, kuččuu siuda nägiä. Čikko vaštoau: – Miä ku sin lähtenen, ni miä nämbi en oo tiän. Hiän mäni, šanou: – Čikko šano, što «ku miä teällä lähtenen, ni miä nämbi en oo tiän». Hyö šanotah, što «ku hiän niin šano, ni myö emmä kuču». – Ka tuogoo työ, ristikanžat, ku vet eulle miun, ga mie vet en ota, vierašta miüla ei pie. Kriikettih, toini läksi kuččumah toaš čikkoh, niin ni šano: – Ku miä tullen sin, ni miä nämbi en oo tiän. Toaš tuli, niin ni šano, kui čikkoh šano. Hyö ei rubettu ni millä ožuttamah. Kriikettih, läksi kolmaš, mäni, šanou: – Čikko, tule siä meien perttih käymäh, ku mužikka ken ollou, tahtou siuda nähä. No neušto d’o ku kolmaš mäni kuččumah, ni siidä vielä ku ei läksiš. Lopulla sieldä läksi. Tuli perttih, missä oli ukkoh, kaččou, ga oma ukko istuu, hiän šanou: – No ku miä täh tulin, ni miä nämbi en oo tiän. Sen kera lähettih ukon kodih. Tuldih kodih, vanhemmat kačotah – ga nyt vašta on nastojaščoi poora. Se čikkoh otettih da siottih se hebožella händäh da heboista vičalla. Hebone händä potalla. Da ni lujettih: Kuni siun luida, sini hagopuida, kuni šuolla mättähiä, sini siun lihoja, kuni šuolla vettä, sini siun verdä.