Texts
Return to review | Return to list
Ammatti on kuldua kallehembi
history
January 29, 2024 in 16:04 Нина Шибанова
- created the text
- created the text: Armienien rahvahan suarnu Eli ennevanhas eräs bohattu tsuari. Häi puaksuh pani piäle ribusovat da peitoči omis vardoiččijois käveli linnoi da kylii myö kuundelemas, midä rahvas paistah hänes. Kerran erähäs kyläs häi nägi neidizen. Se neidine oli moine čoma, ga kaikin sanottih “ei pie ni syvvä, ni juvva, andakkua vai häneh kačahtuakseh”. Tuli tsuari omah linnah da sanou omile käskyläzile: – Sie kyläs eläy ylen čomaine neidine. Mengiä da sanokkua, ku minä tahton ottua händy mučoikse. Mendih käskyläzet, löyttih sen koin dai neidizen, sanottih hänen vanhembile, ku tsuari tahtos ottua tyttären mučoikse. Neidizen tuatto oli ylen köyhy. Häi ei uskonuh, ku tsuari toven tahtou muga luadie. Dai kyzyi tyttärel: – Tytär, nämmä miehet ollah tsuarin kodžat. Häi tahtou naija da on sinun vallinnuh mučoikse. Midäbo vastuan heile? – A mibo tsuaril on ammatti? – Ole, ole, mibo ammatti pidäy olla tsuaril, häi on tsuari! Häi on kogo meijän mieron ižändy, midä kaččou, sidä ruadau! Myö kaikin olemmo hänen käskyläzet! – Ei, minun ukol pidäy olla mitah ammatti, muite minä miehele en mene! Lähtiettih vizir’at, viettih tsuarile neidizen vastavuksen. Tsuaril rodih kummu, ga et midä rua, neidizen hyväkse mielekse häi piätti suaha mintah ammatin. Valličči kaikis kebjiembän ruavon – rubei mattoloi kudomah. Ammattih harjavuttuu tsuari kudoi omale andilahale ylen čoman maton. Luadi neidine prosken’n’at omile vanhembile dai lähti tsuarin dvorčah elämäh. Seiččie päiviä da yödy svuad’bua piettih. Mendih molodoit yhteh da ruvettih elämäh kunnivos da sluavas. Meni vuozi dai toine, dai uvvessah rubei tsuari kävelemäh rahvahan paginoi kuundelemas. Kerran nengoman matkan aigua häi puutui rozvoloin käzih. Tiijustettuu, ku häi maltau kuduo mattoloi, rozvot ei tsuarii kerras tapettu, a myödih bohatale ižändäle. Se salbai tsuarin pimieh kamarih, andoi villua, ku tsuari enzimäi kartuas net da sit kudos maton. Tsuari kudoi maton, da moizen čoman, mittumua nikonzu nikus ei vie olluh. Sen nähtyy ižändän akku sanoi: – Kudokkah vie suuremban maton. Annammo sen tsuarile lahjakse, häi ei velgah jiä. Meni ižändy kamarizeh da käski tsuarile kuduo. – Tahton luadie tsuarile lahjan. Kuvo matto, ga vai kačo, ku ni kogo muailmas ei olis mostu čomua! Da kuvo moine suuri, ku se olis juuri tsuarin huonuksien suurus, eigo pitkembi, eigo kaij embi! Gu et maltane täyttiä kaikkii minun ehtoloi, tapan. Nengoman käskyn kuultuu tsuari ihastui. Omat huonukset häi taki hyvin tiezi! Dai kudoi moizen maton, mittuine pidi ižändäl. Ga maton reunah häi kudoi kirjutuksen, moizen, mittuman yksi vai hänen mučoi maltoi ellendiä. Kirjutukses andoi tiediä, ku händy pietäh salvačis da kyzyi abuu. Ižändiä ylen mielytti tsuarin ruado, dai häi lähti sidä vedämäh tsuarile. Vizir’at annettih tiediä tsuarin mučoile lahjas. Häi levitti maton, ei uskonuh, ku se on ihan samua suuruttu, mittumat ollah hänen omat huonukset. Sit nägi kirjutuksen da lugi sen. Kerras käski tuvva hänellyö maton kudojan. Käskyläzet ylen terväh löyttih tsuarin, pezetettih da šuoritettih hyvin sobih. Omah kodih tulduu tsuari sebäi mučoin da kiitti sit, ku häi käski opastuo ammattih. Sit sanoi: – Eihäi rahvas nareko sanota – ammatti on kuldua kallehembi! Kiändi L’ubov’ Baltazar