VepKar :: Texts

Texts

Return to review | Return to list

Kut lugeškatihe vozid živatoiden mödhe

history

January 29, 2024 in 17:25 Нина Шибанова

  • created the text
  • created the text: Kitajalaine sarn Starinoitas, aniku amuižiš aigoiš ei tednugoi, kut živatoiden mödhe vozid lugeda. Neche ristituid openzi iče Jui-di-imperator, Nefritine valdanpidäi. Naku sen täht hän kerdan kucuiki ičeze Taivhaližehe kodimištoho kaikid živatoid da linduid. Sil aigal kaži hirenke oliba vahvas sebrudes da eliba ühtes, kuti sizared. Hö ihastuiba sihe, miše saiba kucundan Taivhaližehe kodimištoho, i ladiba mända ühtes. Kaikile om tetpas, miše kažid navediba magata. Meiden-ki kaži tezi neciš ičeze vällüdes i sikš päti aigvodhe kožudas hirenke. – Hir’-sizarine, sinä ved’ tedad, mitte unikego minä olen, – hän zavodi ustavakahašti sanuda. – Ole hüvä, libuta mindai homen, konz linneb aig tönduda kodimištoho. Hir’ iški käbälaižel ičeze rindhiže da toivoti: – Libutan sindai, ka! Magada hilläšti, ala holdu nimiš! – Kitän sindai! – sanui kaži, puhtasti habinod i holita uinzi. Toižel homendesel hir’ heraštui ani aigašti. Hän ei meletand-ki siš, miše tariž oli kažid libutada: vaiše söi murginan dai üksnäze töndui Taivhaližehe kodimištoho. A nügüd’ starinoičem teile drakonas, kudamb eli vezibongas. Hän-ki sai kucundan kodimištoho. “Nu, mindai-se kahtelusita valitas”, – päti drakon. I päti oikti, irdnägol hän oli ani sur’kulu: hibjan katoi hoštai somuz, nenan al oliba čomad habinod. Vaiše üks’ viga holestoiti drakonad – pal’l’az pä: nimidä ei kazvand sihe. “Ku saižin ičelein sarved, ka siloi niken ei voiži rindatadas minunke!” Meleti muga drakon i päti otta sarved kenel-se velgha nedalikš. Hän ehti pästta pän vedespäi, kut kerdalaz nägišti, miše randal seižub kukoi: pöngötab rindast da astub surendelen. Sil aigal kaikil kukoil oliba sur’kulud sarved. Drakon ihastui, ujui randannoks i sanui kukoile: – Kukoi-däd’, anda minei ičeiž sarved velgha, homen minä mänen niidenke Taivhaližehe kodimištoho. – Drakon-vel’l’! – andoi vastusen kukoi. – Ole hüvä, prosti mindai, no minä-ki mänen homen Taivhaližehe kodimištoho. – A sinei, kukoi-däd’, mugoižed sured sarved ei kožugoi-ki. Sinun pä-se om lujas penikaine. Anda nene sarved minei. Kacu-ške! Minei sarved paremba kožuba. Ozaižihe muga, miše sil aigal man haugemusespäi ozutihe madoine. A madoižed oma ani tedonhimoižed, navediba kandišta vestid da ličta nena verhaze töhö. Kulišti madoine drakonan paginad i sanui: – Kukoi-däd’! Nu anda sinä drakonale sarved velgha, nu hot’ kerdaks. A ku varaidad, ka olen vaumiž pidäda hänes vastust. Andad-ik? Kukoi hökkähti, sikš ku madoine oti drakonas vastusen. A kukoi iče-ki, sarvita, oli lujas čoma. Toižel päiväl kaik živatad da lindud tuliba Taivhaližehe kodimištoho – i heid kerazihe lujas äi. Tuli heidennoks Nefritine valdanpidäi da sanui: – Siš aigaspäi lugeškandem vozid živatoiden da linduiden mödhe. A kut – tö iče nimitagat. I nimitiba živatad härgan, hebon, kozan, koiran, sigan, jänišan, tigran, drakonan, kün, oblezjanan, kukoin da hiren. Mikš siloi oli valitud nene živatad da lindud – niken ei tedand. Mikš oli kukoi, a ei sorz? Mikš oli tigr, a ei lev? Valičusen satuseks oli kaks’toštkümne živatad. Hüvä! No kut-žo panda niid jäl’gendusen mödhe? I zavottihe ridoid da lajindoid. – Kaiked suremb teišpäi om härg, olgha hän ezmäižen, – sanui Nefritine valdanpidäi. Kaik hökkähtiba, eskai tigr. No äkkid penikaine hir’ lendi käbälaižen da sanui: – Jose en ole härgäd suremb? Mikš-žo mindai nähtes kaik kidastaba: “Oi-oi! Mitte sur’kulu hir’ om!”? No niken nikonz ei sanu: “Oi-oi! Mitte sur’kulu härg om!” Tegese muga, miše ristitud lugeba mindai härgad surembaks! Čududelihe Nefritine valdanpidäi: – Om-ik nece pagin todesine? En usko sihe! Oblezjan da hebo ühtes kidastaškanziba, miše hir’ om tändoine kelastai, no iče hir’ argastuseta andoi vastusen: – Et-ik uskkoi? Kodvgam sid’! Kukoi, koza, koir da jäniš hökkähtiba. – Nu hüvä, kodvgam, – sanui Nefritine valdanpidäi-ki. Živatad läksiba ristituidennoks. I mi oli edemba, kut tö meletat? Kaik ozaižihe ani muga, kut sanui penikaine hir’. Konz ristituiš siriči astui härg, kaik komedas kitiba händast: “Mitte hüvä, mitte lihav!” No niken ei sanund: “Mitte sur’kulu!” A sil aigal nüga hir’ libui härgan sel’gale da seižutihe tagakäbälaile. Ristitud kacuhtiba hänehe da kidastaškanziba: “Oi-oi! Mitte sur’kulu hir’ om!” Nefritine valdanpidäi kulišti necen ičeze korvil, turpsi i sanui: – Hüvä! Ku ristitud laskeba, miše hir’ om härgad suremb, ka antkaha härg hänele ezmäižen sijan, a iče olgha toižen. Sil pättihe-ki. Sikš tähäsaiki vozid lugetas hiren vodelpäi, i vaiše sen jäl’ghe mäneb härgan voz’. Sid’ hir’ pördihe kodihe. Hän oli ihastusiš, miše tegihe ezmäižeks toižiden živatoiden keskes, ülendihe da surendelihe. A kaži sil aigal ehti vaiše heraštuda, hän nägišti hir’t da küzui: – Midä-se oled vaikti, hir’-sizarine? Jose meid ei käsktud tulda tämbei kodimištoho? – Oled-ik maganu nechesai? Olen-se jo pördnus kodimištospäi. Sigä oli valitud kaks’toštkümne živatad, miše niiden mödhe lugeda vozid, i minä olen ezmäine kaikiden keskes! Čududelihe kaži, paukoti sil’mäd da küzui: – Mikš-žo ed libutand mindai? – Unohtin! – huiktatomašti andoi vastusen hir’. Kaži käregandeškanzi da kut kidastaškanzi: – Ehtiži sinuhuiž, pahakulu hir’! A minä-se uskoin sinei da uinzin holita! Jose ed toivotand libutada mindai? Tedan! Tahtoid tehta minei pahut. Nu, minä tabadan sindai! Vasttad kaikes! Hir’ ei lugend ičtaze värnikaks, hän sanui: – Midä sinä hödhüvid südäidad? En libutand, sikš ku en tahtoind. Nece ei ole minun tö. En pauktanus sinunnoks radnikaks! Kažin tirpand oli jo üli röuniš: löumas henktes hän nirvištihe, tacihe hiren päle da rouhi sen kurkun. Penikaine hir’ ehti vaiše činkta i nühtta tagakäbälil. Siš aigaspäi kaži da hir’ kandaba vihad toine toižen päle. Nügüd’ starinoičem teile kukoiš. Pördihe hän kodihe opalahižen da meleti: “Nefritine valdanpidäi pani drakonan edel mindai sikš, miše drakonan päs oliba minun sarved”. I päti kukoi anastada ičeze sarved drakonalpäi. Tuli hän vezibongannoks i nägišti, kut drakon iloitelese vedes. Sanui sid’ kukoi lujas ustavakahašti: – Drakon-vel’l’! Ole hüvä, pörduta tagaze minun sarved! Čududelihe drakon, no andoi vastusen korktas meletaden: – A, oled-ik sinä, kukoi-däd’? Min täht tahtod nenid sarved? Ku sanuda tot, ka nenita sarvita oled čomemb. A minei sarved lujas hüvin kožuba. – Kožuba vai ei kožugoi – nece ei ole minun problem, – opalas andoi vastusen kukoi. – Ku otid sarved velgha, ka tariž pördutada tagaze. Drakon ei sanund sille nimidä. Hän meleti vähän, sid’ äkkid kumarzihe arvostandanke kukoile da sanui: – Ala käregande minun päle, kukoi-däd’! Möhä om jo, paraz lebaitas-ki. A siš mö sinunke toižel päiväl lodaim. Kukoi ei ehtind sanuda ni üht sanad vastha, a drakon kadoi jo veden al. Käregandeškanzi kukoi, lopotaškanzi suugil da kerustaškanzi kaikhe kidaha: – Drakon, drakon, pörduta sarved! Drakon, drakon, pörduta sarved! A drakon sidä kesked jo nägišti unid vezibongan pohjas i nimidä ei kulend. Kukoi kidasti ani pit’kha, sid’ väzui da kadoti änen. Midä völ voiži tehta? Hän päti ecta madošt: siloi se oti drakonas vastusen. Kukoi löuzi madoižen kivirongul, starinoiči hänele kaikes jäl’gendusen mödhe da sanui: – Hüvä madoine, otid drakonas vastusen i ed voi jätta necidä azjad homaičemata. Madoine lendi pän, oli pordon vaikti da lopuks hilläšti sanui: – Drakon-vel’l’ pördutab sinei sarved. A ku ei pörduta, ka olgha muga! Nu meleta iče: kut minä löudan händast vezibongan pohjas? Kukoi eskai ruskni vihaspäi. – Min-žo täht otid ičeleiž vastusen? Ku ed voi, ka ala liče nenad verhaze töhö. Gor’a ozaižihe, a sinei om üks’kaik! – Ala laji mindai hödhüvid, – polestihe madoine. – Sinä iče andoid drakonale sarved. A minä otin hänes vastusen muite. Ken voiži teta, miše drakon-vellele ei voi uskta? Ku tednuižin, ka en tehnuiži muga. – Midä-žo nügüd’ tehta? – küzui vihas kukoi. – Olen jo sanunu, midä tehta: nügüd’ sanu kaikile – nece oli mugoine ozatomuz’ sinun, ku drakon ei pördutand nimidä tagaze. Sinä ezmäi meletanuižid i vaiše sen jäl’ghe andnuižid sarved. – Luged-ik, miše sid’ minä olen vär? – Kukoi paukoti sil’mäd, pöngöti rindast i astuškanži madoižen polhe. – Sinun, ka, sinä oled vär, pidi ezmäi meletada, – tošti pöl’gastunu madoine. Völ enambad ruskni kukoi, oigenzi kaglan i koki madošt pähä. Sid’ hän äjak-se kerdad kigluti päl da lainzi madoižen eläbalaz. Siš aigaspäi kukoid joga kezal kokiba ezitanhal madoižid. A homendesil, konz irdal päiduškandeb, kerustaba kaikhe kidaha: – Drakon, drakon, pörduta sarved! Drakon, drakon, pörduta sarved! Vepsäks kändi Darja Hil’