Texts

Return to review | Return to list

Läskelän hierun oza

history

June 05, 2024 in 12:19 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Kuarpan Miša potkualdi pihaliedžuu ielleh-järilleh. Erähiči liedžu azetui, häi mustoitti unohtunnuon huolen, ga potkualdi liedžun uvvessah liikkehile. “Kačo! Igä painau. Toiči jo unohtat omat päivät. Talvihallot punottihes hänen mieles. Pidäshäi net vediä enne vihmoi da suaha liiderih kuivannu.” Eloksen aigah Kuarpan Miša, hot’ oli jo ruavas, ga ei voinnuh olla ruavottah päivän aigah, gu kobru vie oli kova ruadoh. Muite häi oli kirkei mies, voinan kestänyh, ainos löydi ruaduo omas talohuos. Tänäpäi hänel oli annettu tozi hommu ruavokse. Häi oli lapsienkaččojannu. Ainos oli talohuon elokses syvysaijal omua ruaduo, vägižin pidi kytkiekseh jogapäiväžeh ruadoh da pidi unohtua toižien muailmoin eloksien suvaitut lehtilugemižet. Nuori, vuodine Or’hoi, magai kal’askas. Ainos se magai. Ainos, gu piäzi pihale. Spokoinoi hyvätuuline bul’čukkaine, died’oin rakkahaine bunukkaine. Nelländel olii Matvei labjažel nosti hiekkua tukkuh peskujuaššiekas. Brihačču tuli died’oin edeh, oijendajen reduhižet käit. Häi oli innostunnuh sellittämäh died’oile, mindäh nenga häi revustui. Died’oi muheloitti, gu ei voinnuh järgieh ellendiä brihačun hädävynnyžii sanoi, ga hyö mollei ellendettih toine toštu. Died’oi puhtišti Matvein käit da kurtkan hiemuat. Läskeläh viettih talvihalgoloi traktoral mečäspäi. Se oli syvysvuvven moine aigu, konzu enne talvie, kuival siäl pidi ehtie täyttiä muutgi talohuon piharuavot. Traktoran hurineh kuului mečän reunas. Konzu traktor kuadoi enzimäžen halgodelegän levälleh taloin pihah, Dašoi-neveskäl oli hyvä mieli. Häi rubei yskäl kandamah halgoloi liiderih. Parahite pihah ehti Kuarpan Anton Sergein velli Petroskoispäi da jo loitoči kirgai: “Jumal abuh!” – Pidäy, pidäy, vastai Dašoi hyväl mielel. – Kuibo dorogu Petroskoile? – Hyvä, hierus tiä vältävälleh. Minä lähten Sergeile abuh, vai lykkiän ruadohal’l’akon piäle da mittumatgi jallačit jalgoih. – Ota nälgypalaine n’avas ymbäri, ehtit, on aigua, ei vie traktor järgieh tule, sanoi Duarju. – Passibo. Olen hernehkuašal syötetty. Matvei yskäs da toižel käil Kuarpan Miša ohjai Or’hoin kal’askua. Sergei tuli traktorale vastah, poijan käzi yläh nostettuu. – Matvei, nosta sinägi käzi yläh, tervehtä tuattuadas. Ei iče tostai nostamah kätty. Kačo nenga! Matvei ellendi, mis oli dielo, nosti käin yläh, gu traktor oli kohtalleh. – Minä iče kävelen! sanoi Matvei. Died’oi kesti kai Matvei-bunukan kapriizat. – Gu minä en päinnyh gruuzimah halgoloi, sit minä juoksendelen lapsien peräh, duumaičči Miša. – Voijahhäi vellekset gruuzie yhtes, gu vai ei satatettaš toine toštu. Liijakse ruttoh kiirehtetäh. Ei nengomua ruaduo hätkie ristikanzu kestä. Jo nelläskymmenes nämmä ruavot tullah vastah aijal libo toižel, oli Kuarpan Miša mietiskendellyh. – Mittumil sanoil heile sellittiä, gu hyö liijakse ei kiirehtettäš. Poštumašin ajoi pellon tagan kulgijua dorogua myöte. Kuarpan Miša buitogu havačui omas touhus da rubei pyrgimähes peldokujolpäi dorogale paišten: – Lähtemmöhäi, miehet, ottamah poštua. Suammo tiediä, midä muailmale kuuluu. – Älä, brihačču, juokse sinne dorogale! Miša pöllästyi. Häi jätti kal’askan kujole da kiirehti Matvein peräh. – On neče kumman lapsi! Ihan kuulematoi! Kuibo sinä olet nengomakse tulluh? čakkailih Miša. Matvei kiketti nagrajen kuulemattomas ruavos. Miša tabai lapsen yskäh. Matvein jallat juostih vie yskäs. Or’hoin kal’asku liikui alamägie. Miša oli hädävynnyh. Ozakse ajajua mašinua dorogal ei nägynyh. – Kenbo sie potkihes kal’askas? Kačos, died’oin bunukkaine sie muheloittau. Vuota terväh tulemmo omah pihah. Muamas ottau. Vuota. Tuldih pihah. Duarju tuli liiderispäi ottamah Or’hoidu. Häi leperdeli omat lembiet sanažet Or’hoile da Matveile. Vedi lapset pertih. Miša sai neveskälpäi passibot da levien muhahtuksen da kučundan murginale. Kuarpan Miša oli siirdynyh omih leibih taloin toižeh agjah, gu Sergii oli nainnuh da ottanuh kogo koin ižändyön. Tänäpäi Miša oli kučuttu murginale, gu oli ruadajannu. – No hyvä, vastai Miša i rubei kobeloittamah telegrammua lehtien keskes. – Minulehäi se on, pagiži Miša hil’l’akkažeh ičekseh. Mielenkiindo häivähtih Duarjan ilmielöis. Antonan telegrammu tuatale? – Ongo midä vältämättömiä Antonal tapahtunnuh? kyzyi Duarju. – Ei, onnuako, nimidä igäviä. Onhäi se uskaldannuhes käymäh kalale Velgoijärvele, vastai Miša. Murgin oli syödy. Syöndän aigah paištih vesselästi, misbo muus kui vai halgoloin suandaš pihah. – Kahtes reisus lopemmo, da traktoran luovutammo aijoinaijal, sanoi Sergei. – Kui hallot suomečikölpäi? kyzyi Duarju paginakse. – Hyvät, kuivat gu zuuharit. Onnuako, parembat kui mennyt vuon, vastai Sergii. – Puuttuu tämä kuaššu syvvä palavannu, muhahtih Duarju. Mielihyvä puhkei Duarjan ilmielöile. – Tänäpäi hyväs lykys suammo kogo talven hallot pihah, sanoi jälgimäžikse Miša oman mielen. – Sit huomei käygiättös poigaženke Velgoijärvele čomua haugii pyydämäh. Ainoshäi sidä kalamatkua planuičitto, ehoitti Duarju. – Olemmohäi sih kalamatkah jo muga innotunnuhgi, vastai Miša. – Voimmohäi hyvin pyhänpiän polgupyöril punalduakseh Velgoijärvele. Traktoran hurineh kuului loitton mečän reunas. Matvei died’oin yskäs da toižel käil ohjaten kal’askua tuldih peldokujuo myöte dorogale, kus seižottih katoksen al poštujuaššiekat. Matvei pyrgihes jalloile. Käit oijendetunnu se lähti juoksemah kohti poštujuaššiekkua da hökšähtih omih jalgoih. – Höpsöi! Miša kiirehti abuh. – Ei täs nimidä. Kai hyvin. Died’oi nostau. Vot nenga. Nygöi lähtemmö da viemmö poštan kodih. Ei se lapsi rovus kaduo, muhahtih died’oi. – Älä, brihačču, juokse sinne dorogale! Kuarpan Miša pöllästyi. Häi jätti kal’askan kujole da kiirehti Matvein peräh. On neče kumman lapsi! Kuulematoi! Kuibo sinus nengoine on tulluh? Matvei kiketti kuulemattomas ruavos. – Täs lehti Sergeile, Krestjanka-lehti Dašoile, minule telegrammu. Minule se on, hengästih Miša da pani kaiken poštan kal’askah. Tuldih omah pihah. Duarju tuli liiderispäi ottamah Or’hoidu. Häi leperdeli omat lembiet sanažet Or’hoile da Matveile. Miša sai passibot da levien muhahtuksen da kučundan ildažele. Illaštettih hyväs mieles. Dašoil oli mieli kiittiä ruadajii hyväs ruavos da häi sanoi muheloittajen: – Gu hallot puututah pihah: himo ajettu, magu mujettu. Sit huomei käygiättös Velgoijärvele čomua haugii pyydämäh. Olettohäi sih jo keviäs innostunnuot, sanoi Duarju. – Pidäy järgieh ruveta kalavehkehii keriämäh da einehii varustamah. Tänäpäi dostali päivy, anna brihačut, huogavutah. Minä valmištan evähät, sanoi Kuarpan Miša hyväžilleh. Miša kiirehtelih gu hädävynnyh. – Evähät suan meijän Sel’pon laukas. Olen sie ainos ostanuh, jatkoi Miša. – Terveh taloile! Olen kuulluh, što, onnuako, lopeh Sel’pon laukku, algoi Miša vagavasti. – Tämän sygyzyn se vie pyzyy, gu on hierus duaččuniekkua. Konnun Nasti sanoi tiedävän sen omil tuttavilpäi. – Ga sinnepäi menemmö, muhahtih Puavo kassukonehen tagan. – Lopeh..? hädävynnyh hommis, sanoi Kuarpan Miša. – Kuibo, neče muga, lopeh? Kuuzikymmen vuottu Sel’po on pidänyh laukkua Läskelän hierus, nygöi, muga, se lopeh? – Ostajua ei ole, sanoi Puavo. – Äijät hierun eläjät muutettih elämäh zavodan azutukseh da kelle kunne oli mahto. Kačo, gu škola tiä loppih. Kuarpan Miša todeh kummeksih uudištu da rubei ponništelemahes. – Ostajua ei ole! Kävynhäi minä sie kaksi-kolme kerdua nedälis laukkah da onhäi meidy mondu ostajua vahnua ukkuo! Sergii-poigu da Duarju-nevesky muhahtettihes tuatan sanoile. Sergii opii sellittiä: – Tänäpäi se on vähä, viiži-kuuzi ukkuo. Vot gu myö kaikin kävyžimmö sie ostoksile, toinah se vie pyzyš erähän vuvven. Muite ei. – Lopeh, lopeh Sel’pon laukku, sanoi Sergii vagavasti. – Sygyzyn se vie voibi pyžyö duaččuniekoin vuoh. Karkkožen Nasti on sen tiedävinäh, što Sel’pon laukku lopeh kogonah. Nygöi myvväh tavarat loppuh. Gu tiedo rubei valgenemah Kuarpan Mišan mieles, häi hengästih da piätti iče kävvä ostoksile da sellittiä uudine. Tulduu laukkah, Miša tervehti: “Terveh taloile!” da rubei särižijäl iänel sellittämäh. – Terveh, terveh! vastai Puavo kassukonehen tagan. – Minä avtoubusas olen kuulluh moižii paginoi, što tämä sinun laukku lopeh. Palazuaharii kilo. Kaksi pulluo limonuadua. Ongo neče huhu uskottau Puavo Genrihovič? – Vai sit nengomii paginoi kyläl sieglotah? Nagrahtih Puavo. On täs sih niškoi vähäine duumaittu. Eläkkehen bumuagat on kerätty da annettu Penziifondah. Jesli kai hyvin, sit kezän lopul pannah lukko laukan uksele. Kunnebo sit menet? Tervehenny se on olluh. Endiželleh. Ei nimidä osobennoidu. Pandih mieleh mollei toine toižen ilmielöis. – Midäbo muudu teilpäi kuuluu? kyzyi Puavo. – Midäbo meile. Endižet kujehet. – Vot sit silleh, duumaičči Kuarpan Miša ozattomannu da jatkoi: “Suolua puačku. Kuibo myö vahnat rubiemmo elämäh hierus laukattah? Pos’olkale ielleh järilleh kuuzi kilometrii matkua, vie tulles takku selläs kolmen päivän einehile.” Puavol rodih žiäli. Laukku oli hänele hengi da elos. Kylärahvahan palvelu oli olluh hänele eloksenruavonnu, verenvevonnu. Puavo enzimäine tiezi kylän ilot, igävät da uudižet. Tänäpäi häi ozuttih gu vahnannuh nämmien vuottamattomien paginoin jälles, što laukku lopeh. – Tahtonet syvvä, ga juokset dai kannat, muhahtih Puavo, peittäjen abevustu. – Ku poliitiekan sävelet muailmal ei muututanne, pidäy vältämättäh dostalil rahvahal muuttua hieruspäi kunnetahto. Ei sit nimil auta. Kaksi pulluo limonuadua, kaksi leibiä. – Ei enämbiä muudu, Kuarpan Miša hengästih. Hänen silmät liikuttih tavaroin pualiččoi pitkin, tahtojen midägi ostua, štobi laukku pyzyš pystyi. – Da, toižin silloi ilomielin tädä duumaičimmo, ku zavedimmo Läskelän hieruu rakendua jälles voinua, ku kuolendassah voin tädä ruaduo ruadua. Toinah vie kudaigi lapsis rubieu jatkamah. Nygöi ku ei, sit ei. Rahvas lähtietäh kyläspäi. Kaksi puačkua kurimištu, olin unohtamas. Sit kai kasas, ei muudu, sanoi Kuarpan Miša. Puavo rubei tökkimäh vahnumallištu kassumašinua, ku kai tavarat oldih kasas. – Älä muudu sano, hengästih Puavo kassukonehen tagan. – Ei silloi olluš uskonuh, gu jälles voinua kiännyttih rahvas okupatsiespäi hieruloih da ruvettih uvvessah rakendamah kolhozan hieruloi. Kai oli murrendettu: koit, dorogat, sillat, perehet. Ga oli suuri tahto rakendua uvvessah. Yöt-päivät rahvas nostettih omii kodiloi da sildoi. Silloi pandih kai hiet da väit. Kai pandih kundoh, lapset ehtittih lähtie opastumah ken Petroskoile, kengo Leningruadah. – Passibot! Kätty piäle! Ehoitti Kuarpan Miša. – Sit muga. Kui aigu elätyttäy, mugai elät. Aijattomal aijal tämä rinku meile ehti. Nygöi rauhu on. Minä leiväkse lekun da jallaččiloi kohendelen hierun rahvahale. Elos jatkuu ielleh. A vet’ duumaičin pieksäy voinu luut tukkuh, ga yhtelläh toin net omale muale. Kuarpan Miša jatkoi ičekseh: “Pidigo minul vie ehtie vahnata täh päivässäh da nähtä tämä atkal aigu. Minuu arveluttau lähtie toine kerdu elokses evakkoh? Pidäygö minul hyllätä tämä armas kodi, kuduadu rakendin gor’anke jälles voinua. Kačos, kuibo tiä jatkua eländiä, gu kai loppiettihes: elot, ruavot, rahvas. Enzimäi loppih škola, sit poštu, nygöi laukku... Sit kogonaine kylä kuolou… Midä minä tiä jälgimäi vahnu ruan. Ga lähtie kunnetahto, muailmu on suuri, a toko lämmiä čuppuštu on vähä”.