Texts

Return to review | Return to list

Zuaharipalaine

history

July 03, 2024 in 14:24 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Jäi vai puolitostu kuudu lomassah, a sit, kačo vai, toizeh smenah tulou opastuo. Jegorka vägehes pani piäle talvipal’ton, čökkäi šuapkan piäh, otti portfelin kainaloh da juoksi pihale. Talvel häi astui školah lyhytty dorogua myöte, laskihes kylän mäispäi, a sit meččytroppua myö kylmänyön suon kauti häi piäzi meččykyläh, a siepäi kaheksakluassahizeh školassah ei ole loitton. Ruskei viärykorvu Valet-koiraine hyppäi krinčazelpäi, n’abl’ai kielel brihačun šokkua da hyppijen lähti peräh omil pitkil käbälil. Tavan mugah Valet suatoi händy suon agjassah, sit kiändyi järilleh kodih päi. Enzikse, Jegorka iče kieldi ielleh menendäs, toizekse – se ei sovinnuh vierahien koirienke. Nägyi, huondeksel troppua myö ajettih regilöih val’l’astetut hevot. Jälgilöin haudazih oli jo kerävynnyh vetty. Midäbo sanot, kevät tuli! Piäzimmö suole. Päiväine čiritti da sen valo kuvastui harmavunnuos lumespäi. Jegorka kirčisti silmät, hänel himoitti hyppie čiuččoloin jyttyöh, kudamat kiistai n’okittih kagrusiemenii hevon höšties. Silkeskie Valet otti vakkinazen ristikanzan vainun da rubei ärizemäh. Suol seizoi kaksi brihaččuu. – Terveh, Jegorka, kačo, sie lähties rounogu sorzu uidelou. – Ga ei se sorzu ole, sehäi hago on, vastai brihačču. – Työ parembi školah juoskua-kiirehtäkkiä, eiga uvvessah toizekse vuvvekse jiättö opastumah. – Emmo jiä, tänä vuon meil on hyvä opastai. Opimmo mennä lähembi da kaččuo mi se on, vai varuat? – Lähembi, ga lähembi... Jegorka rohkiesti lähti astumah edehpäi. Konzu lähtiessäh jäi vai kaksi metrii, uhkujiä rubei heittymäh alah päi brihačun jalloin ual, da häi kainaloloissah uppoi ligahizeh kylmäh vedeh. Valet hambahil tembai brihačun kaglukses da vägevil käbälil rubei vedämäh omua dovariššua lähtiespäi. Jegorka kiändyi sellälleh, sit vačalleh da rubei ryydämäh jättäjen lumel ligahizen jällen. – Sanoinhäi teile, mengiä školah! Ei ole sie nimittustu sorzua, vai yksi hapannuh hagopala. – Sinä, Jegor, älä suutu, myö sinuu suatammo kodissah, sinä vai školas sano, midä meijänke oli. Silkeskie rodih moine vilu. Jegorka juoksi mi vai oli vägie. Kotis šläbizi vezi, terväh rubei nägymäh kylä. Häi kačahtih tuaksepäi, suattajien jälgii jo ei ni nägynyh, vai armas dovariššu Valet juoksi rinnal da ulizi. – Kois ei ole nikedä, lähten buaballuo, sie on lämmin da ei čakata, sanoi Jegorka. Buabo avai veriän da kerras ellendi kai. Häi heitti bunukan piälpäi kylmänyöt sovat, hieroi rungan valgiel viinal da juotti händy hiilaval čuajul vagoinke. – Nygöi nouze vai terväzeh päčin piäle, sanoi buabo. – Minä panin sinne died’oin lämmät sovat, hänen villazen paijan da sukat. Selgie da älä heity alah, died’oi tulou – murginan syöttö. Buabo vagavah kačahtih lapseh da sit muhunke ližäi: – Kačos vai, pihal on lundu, a häi umbipäi on lijas, tovelline mužikku kazvau, kel vai moine puuttunou. Häi kiändyi Valiettah päi da sanoi: – A sinä midäbo, viärykorvu, kunne kačoit, sinul bunukan vardoittavakse annoimmo. Eigo ni huigei ole? Koiru huijustellen vingahtih, ryömi ižändällyö, nuoli hänen kätty da kačahtih silmih. – Buabo, älä čakkua koirua, häihäi piästi minuu surman kynzis – vedi kaglukses lähtiespäi, parembua ystäviä minul ei ole. Jegorka nouzi päčin piäle, terväzeh selgii died’oin varustettuloih sobih, kiäri hiemuat da štaniloin siärykset. Rodih lämmin. Nenäh tuli magiel maiman duuhul, päčin kirpičät, kui buaban käit, annettih rungale tervehellisty lämmiä. Mustoh tuli, kui kolme vuottu tagaperin hyö died’oinke käydih mečästäjän Miša-diädällyö kudžuu ottamah. Miša-diädö, pienikazvoine, ruznas mies, enzikse vedi kodih koirazien muamua. Sit toi saruaspäi da pani lumele viizi kudžustu. – Sinä, briha, tule lähembi da kuču koiraine, kudai juossou sinulluo, se sinungi on. Jegorka kykistyi da hil’l’azeh viheldi. Ruskeikarvaine kudžu, valgei rombutačmu ryndähäs, ähkijen vellii da sizärii juoksi hänellyö da nuoli kätty. – Kačos, tovelline bubnuvaliettu on, nagrahtih died’oi. Yökse kudžu pandih tahnuoh kanoin rinnale, huondeksel lähtiettih syöttämäh sidä da kaččomah, kui koiraine magai yödy. Kudžul rodih pitky aigu yksinäh olles, se piäzi lämmäs kodazespäi saruah da uinoi pučin raudahizen rengahan tyveh, korvu sih rengahahgi tartui. Jegorka ellendi – buabo burbettau suvaijen. Kymmenes vuvves hyö died’oinke ni kerdastu ei nostettu iändy Jegorkan piäle. Nagronke da leikkijen hyö opastettih bunukkastu kaikkih kyläruadoloih. Died’oi sanoi, gu linnalazil on hyvä, heidy on äijy, da hyö voijah opastuo yhteh dieloh. Kylän elaigu on toine: rahvastu on vähembi, sendäh kyläläzil pidäy kaikkie maltua ruadua. Buabanke oli hyvä soudua venehel niityle da kävvä sieneh. Meččäh lähtijes häi sanoi: – Ota kaksi zuaharipalastu. Grivoin keriämizeh kai väit menetät, agu otat zuaharipalazen suuh, ga gu uuzi roittos. Yksi sinule, a toizen dovarišale annat. Pertih tuli died’oi. Häi toi pedäihalgostu da rubei kiškomah päretty viršilöih näh. Jegorka vönähtih da uinoi. Häi havačui pärien tervan da mahorkan savvuduuhuh. Ozutti nenän zuavessizespäi, died’oi jo ehti kiškuo suuren tukun päretty da nygöi jageli niilöi. Erähät päittih suurih viršilöih, toizet, pahembazet – pienembih. – Havačuitgo? Tule syömäh, kapustusuuppu da kuaššu ollah päčis. Terväzeh suupan syödyy da Valietal leibypalazen čökkättyy Jegorka istuihes died’oin rinnal. – Midä ruavottah istut, keriä viršin pohjazet! Pohjazet, ga pohjazet, tuttavu dielo. – Died’oi, sano, mil erovutah suvikarjalazet pohjaiskarjalazis? – Toinahgi kyzymykset sinul ollah, briha. Eruo karjalazien keskes suurdu ei ole: kaikin ollah ruadajat, gostii maltetah vastata. Samah luaduh muadu kynnetäh, kodiloi nostetah, kalua pyvvetäh da mečästetähgi. Akat yhtenjyttyöh sobii ommellah, piirualoi pastetah, syömizii varustetah da lapsii kazvatetah. Vai vuota, sanelen sinule yhten tarinan. Ammui se oli, vie tsuarin aigua. Suureh linnah nostettih ravvanvalanduzavodu da ruvettih sie valamah ammuksii, padazii akoile da muudugi. Tsuarin valdu on moine – gu on käskietty, kai pidäy azuo hyvin. Kuččuu zavodan piälikkö iččeh luo prikazšiekan da sanou hänele: “Minä ajelen Ven’ua myöte, keriän parahii muasteriloi, ga buite sinä tiä et voi löydiä hos kahtu hyviä seppiä”. Lähti prikazšiekku käymäh pienih zavodoih da kylih, pidi sie neroniekoin kilvat, valličči kaksi parastu: pohjaiskarjalastu Seppuo da suvikarjalastu Pešua. Oli se talvel. Hyväs mieles prikazšiekku ryyppäi viinua, iče huaveilou: “Mittuman palkan munule herru maksannou?” Hebo juoksou, rien jallakset ročketah, tervähgi linnu ozuttihes. Silkeskie mečäspäi karahtih suuri jänöi, läheni regeh, juoksi puolen virstua sen rinnal da sit kiändyi meččäh päi. Humalmielis piätti prikazšiekku šuuttie seppien piäl. – Kuule, Seppo, midä mieldy olet täs suures mustas jänöis? Pohjaiskarjalaine silmät möllälleh sanou: – Sinä liiguago joit, mustii jänölöi ei ole olemas. Prikazšiekku mängähtäh: – Sinä minul vastahgo rubiet sanomah? Minä sinuu kaikis pahimbih ruadoloih panen. Sano, mustuhäi jänöi oli! Seppo vedi kulmat yhteh da sanou: – Rua minunke midä tahtot, sinun valdu, vai jänöi oli valgei. Se on minun jälgimäine sana! sanoi seppy da kiändyi sellin. Prikazšiekku ei alevu. – A sinä, Peša, midäbo sanot mustas jänöis? Se kupettau ruskiedu pardua da sanou: – Kačon meijän tammah, iče se on valgei a händy da harju ollah mustat. Kačon da kummeksin, mindäh ei olle toizin. Prikazšiekku ei alevu: – Minähäi sinule mustas jänöis taratan. A Peša vastah: – Minä tamman periä jänöidy en ni huomannuh. Jegorka nagrahtih: – Minä ellendin, gu pohjais-karjalaine omas dorogas nikonzu ei kiänny, a suvikarjalaine jogahistu omal tiel kiändäy. Died’oi otti syväinkormanispäi gaziettupalazen, kiäri mahorkutrupkan, pani sen suuh, sytytti da työndi ilmah savvupilven. Häi muhahtih da iški silmäl bunukale. Jegorka tarkah kačoi, kui died’oi muga terväzeh kai luadi hurual käil, gu toine käzi hänel oli jiännyh voinale. – Died’oi, sanele voinas, sinulhäi on kunnivomerki. – Voinu, Jegorka, on suuri pahus. Sanelen sinule yhten tapahtuman, sinä kai ellendät. Kerävyttih meijän kyläläzet pidämäh Voitonpäiviä. Meni vuozi, gu loppih Suuri voinu. Kerättih stola, ken midä maltoi, sidägi toi. Juodih r’umkazin, akat soiton tuodih – himoitti pläššie. A kenelbo soittua? Ignoidu kainalolois nostettih kravatispäi da tuodih pruazniekale, Trošil kai rynnäs oli kunnivomerkilöis, häigi oli äijäl ruanittu voinal. Myö vellenke hosgi jalloil olimmo, ga minul oigien käin sijas oli keppi, velli voinan aigua jäi käittäh. Istuimmokseh kahtei rinnakkai laučale da vai soitammo pl’asovoidu. Velli oigiel käil sävelmiä vedäy, a minä hurual käil autan. Soitammo da nagrammo, muga hyvin meile se menöy. Kačommo rahvahah – akat ei pläšitä, vai itkuu työtäh. Troššigi peitoči kyynälen hiemual pyhkäldi. Kaksi nuordu, korgiedu kidžerpiäbrihua niistiekse roittih. Voinu on paha dielo. Meni kevät, algavui hätken vuotettu kezä. Kezänke tuldih kalahkäyndät, kezoinkylvendät jovel, vesselät kižat da illoil hyvä kino kluubas. Jegorka Valietanke kai päivät huški pihale. Kahtei hyö käydih meččäh da jovele. Ga se suovattu jäi mustoh dostalikse igiä. Murginua vaste tuatto tuli gruuzumašinal, vedi saruah benzinkanistran. Tuatto varoitti Jegorkua, gu illal häi olis kois, gu yökse lähtietäh kalah. Iče ajoi ruadoh. Jegorka tarkasti kalanpyvvykset, pani nuotan virših da kačahtih vahnah bidonazeh – himoitti tiediä, ollahgo hengis huondeksel kaivetut čyötöt. Häi juoksi kuhn’ale, otti kaksi zuaharipalastu da terväzeh pihale Valietalluo. Krinčazen ual sidä ei olluh, kunnelienne koiru oli peittynyh räkes. Tuli aiduveriällyö. Dorogal, kudai vedi toizeh kyläh, ajoi-viuhkai kaksi motosiklua. Tiettävy dielo, viinah ajetah. Koiru virui toizel puolel dorogua koin pilvekses. Jegorka avai veriän da juoksi koiralluo. Valet hypähtih da käbälil ähkäi-tanahutti brihačun ryndähäh da muga lujah, ga se kai lendi tien reunale. Zuahari kirboi dorogučuuruh. Silkeskie koin kulmaspäi lendi motosiklu miehienke da koiru puutui kal’askan rattahien uale. Motosiklu kadoi pölypilveh. Jegorka juoksi ystävällyö da vedi-vikitti sen aiduveriän viereh. – Valiettaine, nouze! Valiettaine, myö sinunke kalah lähtemmö, nouze, armas... Vuota minuu, minä terväzeh... Brihaččuine juoksi kodih da otti škuapaspäi zuaharivakkazen. Se n’olahtihes käispäi da kai zuaharit mendih stolale. Jegorka koppai net kobrah da juostol meni pihale. – Valiettaine, kuldaine, täs zuaharit! Syö, min vai tahtot, minä vie tuon... Koiru nosti piän, nuoli kyynälis märgiä brihačun šokkua, heitti piän polvile da hilleni. Jegorkan hardieloile laskih käzi. Häi kačahtihes tuaksepäi – sie seizoi died’oi. – Died’oi, kuibo muga, Valiettaine, a...? Hyö havvattih Valietan kylän tuakse, suuren kiven rinnal. – Died’oi, minul tiä kivistäy! Jegorka painoi kätty rynnästy vaste. – Anna kivistäy, se sinus hyvä ristikanzu itköy. – Sinä, died’oi, astu, minä sinuu tabuan. Brihačču tuli kiven luo da pani sen piäle kaksi zuaharipalastu. Silkeskie Jegorka tunzi, buitegu lämmin hengästys kosketti hänen šokkua – brihačču muhahtih. Toinah se oligi lämmin tuuli peldoloispäi.