Texts

Return to review | Return to list

STUANOVOINE. 4. Šuattavat

history

July 23, 2024 in 15:11 Ирина Новак

created the text
created the text: Enžimäis’argena ruvettih tulomah povieskat: «S ložkoi, kružkoi javits’a v vojenkomat...» i ylettih kyläläzet nuoret mužikat voinah. Šuatto heidä kaikki kylä. Guomnoloin tagana podvodat mužikoin buutorazinke pietettih: F’okličča San’a šiirdi iččieštä oman Man’an, kumbane täh šua rippu hänellä kaglašša da voivotti, i ravahti: – Rahvaš! Myöštiäčekkiä kodiloih. Hylläkkiä hibrata, vet’ että pokoinnikkoida šuata. Eu midä iččiedä¦š i meidä tuškeuttua. Frontah šua et šuattele. Jiägiä hyväkši. Muistakkua meidä, i myö teidä emmä unaha. Teilä lieu äijä ruaduo, i myö omat uuvet ruavot ruamma kuin pidäy, – San’a hengäšty, tahto vielä mid’¦ollou šanuo, da mahni kiällä i niin tämän verdua hiän nikonža kerdah ei paissun. I San’an šanoin jälgeh itendä ei heiken, a vrode kun lizeni. Kaikin ruvettih prostiečemah niinke, kumbazilla lieu ajua edäh. Ne verkazellah erottih šuattajoista, keräyvyttih telegöin luoh. Keškeh jäi väli harpaušta viizi levehyttä. Kylän miero kun halgei kaha. Podvodoin luona šeizottih armahista armahat, omat, i ših že aigah jo kun buitto vieraudunnuot omista i kaikista šuattajista. Jo heilä šijanaloilla, šyväššä, istu, kun ažettuačen puikko, mieli: midä lienöy tiedämättömässä edizeššä, konža hyö vaštuačetah ei tuttavanke rahvahanke, tundomaеttminke ruadoloinke, i ni ken ei rubie kyžymäh, tabah¦go šiula on komandiran käškyš, ali eu. Jo nyt heih juurdu igävä, i hyö maltettih, što že igävä rubieu vain kažvamah päivä päiväštä – igävä omua perehtä, omua randua, omie kuin šanotah, armahazie armozie. Uidijoilla kohašša šeizottih ne, kumbazilla lieu yöt i päivät vuottua heidä, vuottua viestilöidä heistä, da ruguol’l’a Jumalua jättiä hiät eloh – vuottua, vuottua i vuottua, da ottua omih käzih, kumbazet i ennen ei tietty lebävyö, hiän ruavot. Konža rahvaš vähäzeldi aleudu, keššellä dorogua viidi preda: – Nu, brihat, mängiä, varat. Vain eländä vähäzeldi koheni, i kolhoza varbeudu, da ka, mytyš kumma tuli – Germanie voinan zateičči. Ruadoja työ hyvin, eu midä šanuo, mie niin maltan: i voinašša että meidä podvedi. Jygie lieu teittä kyläššä, da kunne mänet, kuin¦olgah spruaviečemma, i teilä – salduatoilla autamma kaikella, millä vain šuau. Muistakkua omua Stuanuo. Väliämme tulgua čielot i tervehet. Tuaš San’ašiha Маn’а rubei itkömäh iänellä. Ušto, Kuz’alla enämbi ei šuan tirpua naizin kyynelie, hiän riiftai olgupiäldä šoitun remenin i ravahutti «Kozlovšinua», kočahti telegäh. Voššikka huukahti: «No-o!», – näppäi ruošalla i lähtei mužikat podvodoilla jällesti pölyömäh Tolmaččuh päin. Šuattajat vielä viikon šeizottih ruis’¦peldo¦rannalla, kuni nävyttih lähtennyöt voinah, kuni kuulu Kuz’an šoittu, da kajakka Mokin iäni. Proidi nedeli. Jo kaikin mužikat yhtä Mišanke vuotta oldih otetuot, a hänellä znai eulun povieskua. Jogo ildua muamo¦h kumardeli jumalkodien ieššä, i hänen rupistunnuloida nägölöidä myöt virrattih kyynelet. Mar’u ruguoli Jumalua jättiä kodih hänen ainovua poigua. Mišan tuattoh oli tapettu enžimmäzeššä germanskoissa voinašša. Da, ušto, ei kuuluštan Jumala hänen molitvoida – taki tuli poviestka. Iivan¦-¦velli, brigadira, ando orehen Johorkan, i Jel’a Vas’anke lähtei šuattamah Mišua Tolmaččuh, а Kattine buabonke jiädih itkömäh kodih. Tolmačušša kaikki piha vojenkomatan luona oli podvodoissa. Telegissä enämmin issuttih naizet lapšinke, a mužikat tukkuziin šeizottih vojenkomatan krinčoin reunašša. Ei edähänä, rannašša istu briha i vingutti šoittuo, hänellä ieššä tamanoidih kakši juoldannutta brihaččuo. Karrattih «Eleckoida». Ymbäri kargajie šeizo nuoriz’o. Vas’a ajo Johorkan koivun alla – pimeikközeh, šolahti telegäštä, laški sed’olka¦remenin, vällendi rinnukšen, loi hebozen turvan alla yššän heiniä, šido ohjakšet koivuh. Miša muhahti, čuhkai Jel’alla korvah: «Mužikka kažvau», – i läksi vojenkomatan luoh. Aigah vojenkomatan krinčalla viidi tyttö bumuaganke käzissä i bumuagua myöt’ kučču vuottajoida huonehella šiämeh. Ne, kumbazie tyttö šano, mändih šiämeh, a heilä vaštah pihah viijittih ennen männyöt. Stuanovoizilla reunašša telegäššä issuttih nuori naine i kolme lašta: tyttöne i kakši brihas’t’a. Tyttözellä oli vuuvutta kolme, brihazet oldih yhen¦muozet – ušto, kakšozet – kažvuon vähiä korgiemmat tytöstä. Perehen luona pikkarane, huonovane mužikkane kotiissa. Naine šolahti telegäštä, hänellä jällesti – lapšet. – Nu, midä šanottih? Jo myö tuškeuduma vuottuas’s’a, – luottuači naine mužikan luoh. Mužikkane viikon lipetti šilmäzillä valgeizissa ripčizissa: – Lieu männä, – hil’l’azeh šano kahistunnuolla iänellä. Naine röngähti itkömäh. I tyttöne abeudu muamolla jällesti – vienozella iänyzellä rubei hikšamah. Tuatto¦h otti hänen yškäh. – Hylgiä, vara, elä jo ite, tätä väliän tulou, kanfetkua šiula tuou, – rubei tyynettelömäh lašta. Jel’a tože šai sakan kormanista paikkazen i rubei šilmie pyyhkimäh. Šiiričči proidija ruavaš mužikka pietty perehen luona: – Ei pidäis’ šestä izändiä pereheštä ottua, da, pravda, paissah: pahoin aziet männäh meilä frontalla. Oho-ho-o, – hengähti i läksi edeh päin. Mišua viikon eulun. Vojenkomatašta hiän viidi vojennoinke, konža jo nikedä ei jänyn krinčan luona. Vojennoi kajakaldi paukahti: – Prizvannie! S veščami v dve šerengi stanovis’! – i oĳennaldi važamen kiän randah tažanah olgupiälöinke. Šoittu iändy, nouzi gamu, kaikin ruvettih prostiečemah, naizet itkiettih. Miša hyppiäldi, kabui Jel’an, mid’¦ollou hänellä nagoli šano, šano; koppai Vas’an, mučkai oččah: – Nu, poigane, kuundele vanhembie, auta muamolla¦š da buabolla¦š, opaššu hyviin, – heitti poijan muah, fatti šalkun, noššaldi viilehyšistä važamella olgupiällä i vähiä ei hypyllä läksi šinne, missä jo jahkiečettih mužikat šeizauduos’s’a rinnakkeh. Miša jäi šeizomah vojennoin luona. Vojennoi tuaš ravahti: – Pobistreje, ne tänite, stanovites’ v stroi! Jo i reunahine mužikkane eroi omašta pereheštä i hypyllä läksi läpšyttämäh kotiilla toizin luoh. Hänellä jällesti ravunke rabuači naine. Muamolla¦h jällesti tože ravunke luottuačettih i lapšet. Jälgimäne hyppäi tyttöne. Jalgazet hänen ševottih pitkän plat’t’azen helmah, lapši langei i tainehtu itkuh. Jel’a hyppiäldi, otti tyttözen yškäh: – Elä ite, varane, kačo jo mama tulou. No lapši yhtäläšti itki i abeudu vain šilloin, konža popadi muamolla¦h yškäh. Konža stroju umielieči, vojennoi bumuagua myöt’ provieri, kaikin¦go šeizotah strojušša i vain šilloin ando komandan: – Ravnäis’! Smirno! Kaikin kuin¦ollou ojettih, kažieči, liettih korgiemmat, ušto jogohine malto, što täštä šua kaikin hyö liettih salduatat, kuin i komandira, kumbane šeizou ieššä heilä i kummas’t’a pidäy kuunnella, kuin i hiän kuundelou vanhembua načal’nikkua. Komandira kierräldi šilmillä strojun i lizäi: – Vi s etogo vremeni javl’ajetes’ vojennoslužaščimi so vsemi vitekajuščimi otsjuda poslectvijami. Šidä rubei šanomah, što fašiskoit zvierit napadittih meih, bombitah linnoida i kylie, tapetah mirnoida rahvašta, i, što heilä yheššä kaikenke armiinke pidäy piettiä, a šidä i viššata pois’ vihaznikka miän muašta. Paginan lopulla täpšäi Mišua olgupiädä vaš i šano, što Miša lieu komandirana Ruameškah šua, а šielä šanotah midä ruadua, i ando komandan: «Napravo! Šagom marš»! I lähteih mužikat, šeguočiin šagašta – ušto vähä ken sluuži ennen armiissa – Dolguanovan dorogua myöt’. – Mama, mama, tätä komandirana läksi, da? Vas’a terebi muamuoda¦h sakan polašta. Vain Jel’a ei kuule, midä häneldä kyžyy brihane, hiän hylgiämättä maši kiällä jällesti Mišalla, kumbane kopitti kylleššä otr’uadua. Konža otr’uada doidi pedäjih šua, kumbazet kažvettih Tolmačun raijonnoin bol’ničan luona, Miša pietty, pyörähti šuattajih päin, heitti piäštä kartussin, mahni kartussilla i peitty otr’uadanke puuloin tagah. Jel’a ohkahti, šalbai kämmenillä ihon i plaijahti telegäh. I Vas’alla šilmät oldih täydynnyöt kyynelillä. Jel’a poijanke viikon kodih ajettih. Vanhalla orehella eulun kunne kiirähtiä, da niken ei händä i ajan. Päivän¦aloh muokkuačen Vas’a magai – piä muamon polviloilla. Jel’a istu – painettu piä, muissutteli omua eländiä. Pereh oli šuuri. Roditel’oilla oli kakši poigua i nellä tytärdä. Hiän oli nuoriin pereheštä. Elettih keyhäldi. Tuattoh juoldeli, aigah i kevot ando zakluadah kabakkah. Konža tuattoh kuoli, Jel’alla oli vain nellä vuotta. Konža vanhemmat vellet da čikot lähteih ruadamah Piiterih, aziet pereheššä hil’l’akkazeh ruvettih kohenomah. Jel’a kahekšašta vuuvešta šua ruado pellošša: kuivai heiniä, aštoičči puašn’ua, kitki soruloida, leikkai touguo, deri pelvašta, vido työdä, kezräi langua, kudo koštuo. Niissä vuožissa muamo¦h skoppi nelläkymmendä kullas’t’a rubl’ua i ošti parahan kyläštä kaz’onščikan Gauron pertin. Ših aigah jo kaz’onka (kabakka) oli šalvattu, a Gauro kuollun. Pertin möi Gaurošiha, kumbane toizičči uidi miehellä bohattah kyläh Obodovah. Eländä rikkuoči Germanskoin voinan aigah, šidä – revoljucii – vielä jygiembi lieni, i vain NEPan aigah vähästä skodnoimbi lieni. Vellet da čikot jo eris’ elettih ominke perehinke. Nuorembi velli – Hodari rakendi reunah vanhalla pertillä pritičkan, šielä Jel’a vanhanke muamonke i ruvettih elämäh. Jel’a läksi ruadamah Kost’a¦-¦pappih. Pereh papilla šuuri, vain yhtä vuattein pežendiä – ilmoiline. Ladno kartašša stiraija, lämbimäššä šopešša, vielä šinne¦-¦tänne. A huuhtuo vuatteida avannošša pakkazella? Toko huuhot, pužerrat pal’l’ahilla käzillä, tulet vuatteinke, papadja nuuhaldau i rigenikkäzeh käšköy toiziečči huuhtuo, deskat’, muilalla vuattiet haizutah. Liettih kolhozat i Jel’a uidi papista. Rubei kolhozašša ruadamah. Enžimmäzet vuuvet i kolhozašša oh kuin euldu kebiet. Autteli Hodari. Hiän hyvä sapožnikka oli. Sapožničaimah opašti i kohtahizen Mišan. Hyö talviloilla yheššä ruattih. Mielyzä Jel’alla oli Miša, i že händä šuačči. Ennen šidä eulun parembi i Mišan oža. Kuuži vuotta hänellä oli, konža jäi tuatotta¦h. Nuorembi vellyt kuoli. Tože ei vähiä muamonke muokkuačettih tällä ilmalla. Konža naiččiečettih hyö Mišanke, eländä, vrode kun, naluadieči. Šyndy Vas’a. Da tuaš gor’a: toine brihane mladenčana kuoli, vuuven vain i eli. Vähän¦go itki Jel’a. A šidä vain Kattine šyndy, muamo Jel’an kuoli. Nyt – voina. J tipahettih Jel’an kyynelet työhyziih nägözih poijan tukkazih.