Texts

Return to review | Return to list

Miikul. 2

history

August 12, 2024 in 11:43 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: – Fašistat! piätti Vas’a da otti repuspäi pienen veiččyön, kudamal vaste ei ammui leikkai leibiä. Nikolai otti oman suuren rogatkan da pani sih kivyön. Terväh huuhkal tuli rahvastu. Erähil oldih pitkät helmat. Miikul hieroi silmii, ga helmat jiädih kohtalleh. Rahvastu liženi da liženi, ga milienne heijän paginas rubei tundumah tuttavakse. “Čiganat!” hengähtih häi. Brihačut pandih peittoh omat “orožat”, ga kovaspäi ei lähtietty. Sil aigua naizet da lapset kannettih oksua, sit miehet sytytettih tulen. Sit vaste Miikul tunzi Mihei-diädän. Mennyt talven čiganoin joukko azettelih heijän kodikyläh kahtekse nedälii. Pakkazet oldih moizet kovat ga Mihein pereh eli Miikulan talois... Mihein vyöl nygöigi oli pletti... Miikul mustoitti, kui erähänny illan häi čiganoin lapsienke oli päčil. Vahnembat jo mendih muate, ga lapset nikui ei alevuttu. Miikulan tuatto kaksi kerdua kyzyi lapsii olemah hillembä, ga hyö ei sanua kuultu. Sit Mihei tuli päčillyö, otti oman pletin da kaksi kerdua viäldi lapsien selgii myö. Miikulal silloi oli kibei dai abei, eihäi oma tuatto nikonzu lapsii lyönnyh. Miikul da Vas’a mendih tulelluo da luajittih tervehyön karjalakse. Mihei tunzi Miikulan da kyzyi: “Tuatto voinalgo on?”. Vastavustu vuottamattah häi rubei pagizemah omienke, sit sanoi Miikulal: “Mengiä vai omah kyläh. Suomelazet terväh tullah. Dorogoi bombitetah”. Miikul da Vas’a vie hätken istuttih čiganoinke tulelluo. Nuori briha soitti gitarua. Miikul vuotteli, konzu häi soittau kuulužan “tsiganočkan”, kudaman meloudiedu ylen äijäl suvaičči. Ga kuuli sen “tsiganočkan” vaste unes läbi, konzu jo viertih muate omah kodah. Matku kodih Huondeksel lapset muattih hätken. Päiväine oli jo ylen korgiel, konzu hyö havačuttih. Miikul kačahtih kovaspäi. Huuhkal jo ei olluh nikedä. Konzu lienne čiganat lähtietty? Miikulal tundui, buite kaiken sen häi oli unis nähnyh. Meni huuhkan keskel, kus egläi paloi tuli. Heinikös virui kirjavu unohtettu paikku. Miikul nosti sen da sidoi puuh. “Kohtaine on ylen hyvä yödy olemah, a gu vie kerran tullah.” Brihačut syödih eglästy tuhkas pastettuu kartohkua da juodih vetty. Yöpaginan jälles heile rubei himoittamah kodih. Matkata pidi meččiä myö. Hos tulis selgei siä, sit hyö ei yöksyttäs. Kodua levittämäh ei ruvettu, seizokkah. Kerättih omat sovat da lähtiettih matkah. Miikul ajetteli jo illal piästä kodih, onhäi matku tuaksepäi ainos lyhyömbi. Ga matku rodih jygiembi, lapset hätken käveltih ymbäri lambilois. Syömisty ei olluh, pidi kerätä da syvvä marjua. Must’oi oli vie ruohku, vai suoloil oli muur’oidu da huuhkil mandžoidu. Illal jo väzyttih muga, ga pidi vie kerdu jiähä yökse meččäh. Rungua kupetti tihien periä. Suuren kuadunuon kuuzipuun juurien alle Vas’a löydi yösijan. Allepandavakse brihačut katkottih koivuvastua, pandih edeh havuoksua, juattih puolekkai jälgimäzen leibypalan da viertih muate. Oli hil’l’aine, vai toiči kuului, buite kentah igävästi hengähteleh. Suoloin vai yölinduloin iänet net lienne oldu... Huondeksel nostih aijoi. Oli jo valgei, ga siä oli paha. Viruttih vie kodvazen vaikkaine, ylen ei himoitannuh lähtie lämmäs yösijaspäi. Miikul ajetteli, kui terväh nygöi piästänneh omah kyläh, kui sie oldaneh sizäret hänettäh. Ga pidi jatkua matkua kodih. Päiväzettäh mečäs sai yöksyö, sikse brihačut nostih tiel. Päiväine oli jygielöin pilvien tagua, vihmui, kustah loitos läimähteli jyry. Sovat kastuttih läbi. Vezi tipui paidua dai siärii myö. Vas’a heitti märrän paijan, puzerdi da heilutti sidä astujes. Harvazeh hyö istuttih märril kivil huogavumas. Miikulua syötätti, ga leibiä ei olluh, mennä meččäh marjua keriämäh jo ei olluh vägie. Hyö ei tietty, min äijän astuttih, siksehäi ylen ihastuttih, konzu nähtih dorogan Vuohtjärvel. Omagi kylä ei olluh loitton! Ielleh brihačut jo juostih dai kodvazen peräs rubei nägymäh Leibyjärvi, dai sen tagua jo oma kylä. Märrät harmuat koit seizottih dorogua pitkin. Niilöin ikkunat läpetettih, buite itkiettih. Pihal nikedä ei olluh. Brihačut erottih da Miikul terväh harpai omah kodissah. Uksen avavundan kuultuu sizäret kiänäldettih piät dai vellen tundiettuu ihastuksis ruvettih kirgumah: “Veikki, veikki, veikki!”. Sit juostih Miikulan tyveh da painuttih hänen märgih sobih. Sana “veikki” karjalan kieles tarkoittau – kunnivos piettävy vahnin velli. Miikulal kyynälet nostih silmih. Tiettäväine, häi on vahnin velli heile, heijän puolistai... Juuri muga tahtoi tuatto voinal lähtijes. Tiä, omas kyläs, on nygöi Miikulan frontu. Muamo, kudai tässäh oli tahnuos, iänet kuultuu, tuli pertih, nägi poijan da sanoi: “Passibo, Jumalaine!”. Karzin on paras kohtu Miikul rubei auttamah muamua joga kohtas, kačoi sizärii, dai net iče käveltih hänen peräs, buite varattih, agu lähtöy uvvessah kunnetah. Seinän tagua Vas’a-diädän puolel oli hil’l’u da tyhjy. “Diädin” da hänen tyttäret Maša da An’n’oi mendih meččäh da siepäi tahtottih piästä Priäžäh vai Petroskoile, ei olis vai jiähä suomelazien alle. Ga jo terväh hyö toizien kylän lapsien da naizienke tuldih järilleh kodih. Keral otetut elot pidi hyllätä meččäh... Tuli heinargi. Lapset da naizet käydih niityl luadimas heiniä lambahih da lehmih näh. Siä oli räkki. Keviän lopus tuatan istutetul kartohkupellol rubei kazvamah heiniä. Miikul muamanke mendih muattamah kartohkoi. Häi seizatui vedämäh pluugua hevon sijah. Muamo peräs pidi pluugua... Kylän taivahas puaksumbah da puaksumbah nähtih lendokonehii. Viestit frontalpäi oldih igävät: suomelazet lähestyttih Heččulua. Kerran kezän lopus yksi lendokoneh tuli bombittamah kyliä ga bombat pakuttih kylän reunal, oli vai pölyy da tuldu. Lendokoneh lendi ymbäri kyläs da kadoi rajan puoleh mečän tuakse. Ga kaikin tiettih – se tulou järilleh. Bombituksen aijakse rahvas mendih peittoh karzinoih. Miikulan taloi oli mäin ual, juuri vien rinnal, se andoi toivuo hengih jiämizel. Miikulan pereh, “diädinä” da lähembät susiedat mendih Mičurinien koin karzinah. Kyläs rodih voinu kui frontal. Miikul yhtes kaikkienke istui oman koin karzinas, ymbäri pakuttih bombat. Tundui, buite mua on halgiemas. Erähät bombat pakuttih juuri järveh. Karzinan pienes ikkunazes läbi Miikul nägi, kui uallot nostih sen kohtan ymbäri, kunne pakui bombu, kui järven vezi rubei kiehumah da hyppäi rannal. Naizet iäneh pandih malittuu. Lapset varattih, ga ei itkietty, vai pandih silmät salbah da painuttih toine toizeh. Miikul mustoitti, kui enne, konzu muamo käski tuvva kartohkua karzinaspäi, häi kiirehti teriämbä nosta siepäi iäres pertih, muga varai hiirii. Ga nygöi karzinas olles häi ellendi – tämä on paras kohtu, kunne suau mennä peittoh voinaspäi. Vie konzu bombitus lopui da lendokoneh lendi iäres, rahvas kodvan istuttih karzinas. Kaikin varattih da ei tahtottu siepäi lähtie. Naizet oldih vaikkaine, vai peitoči pyhkittih kyynälii, kudamat valuttih väzynyzis silmispäi. Ga lapset kerras bombituksen loputtuu ruvettih elostamah. Heijän silmis oli iluo da ihastustu. Sinä piän niken ei tiedänyh sidä, ku terväh kyläh tullah okupantat da luajitah oman por’adkan, komendantu-aijan, luajitah propuskat. Leibyjärvel roih suomelazien štuabu, a jo talvel Ivanovien taloih avatah suomelaine škola. Mennäh vuvvet… Miikul kazvau, menöy naimizih, nostau Petroskoil oman koin, hänen savus ruvetah kukkimah juablokkupuut. Tuatto da Vas’a-diädö jiähäh hengih, tullah kodih voinalpäi da eletäh vie äijän vuottu. Muamo omas kyläs joga keziä rubieu vastuamah Miikulua. Sizäret kui ennegi kunnivoijen ruvetah sanomah Miikulua veikikse. Lapsen musto, kui pellastus, peittäy monet endizet tapahtumat, ga voinan ezmäine kezä, kui kogo rahvahan dai perehen jygien aijan mustoitus, ijäkse jiäy hänen mustoh.