Texts
Return to list
| edit | delete | Create a new
| history
| Statistics
| ? Help
Matti Pirhonen.
Rosvonniekka. 2
Source:
Oma mua. № 30, 2024, p. 11
Vienakši kiänti Valentina Karakina
Matti Pirhonen
Rosvonniekka. 2
Karelian Proper
New written karelian
Näin kulkima ta piäsimä lopulta Onton Kauron Maksiman talon kohalla, noin puolitoista kilometrie koululta. Tämän šuuren talon oli tänne meččäh järven rannalla peruštan venehjärviläini Ontto Lipponi, kuokkin peltuo "kylmäh meččäh", kašvattan karjua, käynyn talvisin Šuomešša lampahan nahkoja peittämäššä – rahuaki tarvittih. Onton poika Kauro jatko tuattoh työtä ta heijän jatkajana oli nyt Kauron Maksima – vanhuš, šuuren perehen piä. Monta oli lašta Maksimalla, en vieläkänä ole täyšin varma hänen perillisien tovellisešta miäräštä, šilloin jo kaikki hänen lapšet oltih aikuhisie, vanhemmat niistä ikäihmisie.
Pitimä Nikolain kera šotan’euvottelun. Piättimä kaiken varalta pistäytyö Maksima-ukon luokši, emmäkö šais mitänih vihjehtä asiehena.
Maksiman šuuri pereh oli huomeneščäijyllä. Perehen piä, harmuatukkani ta partašuu Maksima istu kunnivopaikallah stolan peräkokašša. Šiinä oli Huotari-poika naisineh, poikamiehet Miina ta Pekka, Outi-tytär ta ketä lienöy vielä muita, šiinä kiireheššä ei ollun aikua laškie.
Tervehtimä, toivottima leipyä ta šuolua šyöjillä, mih vaššattih kučulla tulla stolah. Meilä ei ollun moiseh aikua, ta šiksipä Nikolai šelitti aikasen tulon šyyn. Šelitykšeh lopukši hiän kyšy, jotta eikö talon väki ole šattun huomuamah epyältävie liikkujie.
– Ei, poikan, ei ole ketänä näillä mailla liikkun, Maksima-ukko kiirehti vaštuamah. – Rauha, rauha meilä on ollun.
Toiset ei šanottu asiešta mitänä. Kyllähän Miina kačahti miuh, vain ei šanon šanuakana ta jatko čäijyn juontie.
Niin ni myöštymä kotih. Mielelläni heitin kiäštäni leipäveičen.
Nikolai tuaš oli tyytymätöin šiih, jotta ei šuanun paukahuttua ašieštah vaikkapa muutomua laukaušta.
Emmä löytän Suavalan Ol’onan näkömyä epyältävyä ihmistä. Rosvonniekakši häntä Ol’ona nimitti. Tulin šiitä myöhemmin maininnehekši kylän’euvoššon johtajan luo. Šiinä virašša toimi yksi Kauron Maksiman monista pojista, Hilippä nimeltäh. Vaikka ei hiän asieh šen innokkahammin tarttun, kuunteli vain. Ta šiih šiitä loppu koko juttu.
...Kešä oli kulun, elokuu oli jo puolivälissä. Levot levähetty, kurššiloilla oli käyty viisaštumašša ta ieššä oli tuaš kokonaini oppivuosi. Lapšie tuntu tulijan tuaš entistä enämmän ta šehän oli erittäin hyvä asie. Olin myöhemmin šovan jälkeh joutun käymäh koululoissa, missä oli viisi opaštujua nellällä luokalla. Še oli meikäläisellä koulumiehellä šurullini mielikuva. Yksi opaštuja kullaki luokalla. Ihan itetti.
Oli pyhänpäivän ilta. Kaunis ta lämmin elokuun ilta. Olima Marin kera juštih tullun häistä. Koulun takana eli meilä hyvin tuttava ta yštävällini Pieškan Sirkein pereh. Vanhukšilla oli kolmantena Našto-tytär, jo kolmenkymmenen maissa olija reipaš ta tarmokaš vanhapiika. Tämä oli moršien. Šulhasenaki oli šamoin hyvä tuttava Onton Kauron Maksiman Miina jo nelissäkymmenissä olija enšimmäisen muailmanšovan invalidi, hyvä työmieš, elämäntahtoni ruataja.
Šen ajan tavan mukah hiät oli viinattomat, ei pisaruakana viinua. Šen tilah ruokua oli monenmoista ta äijän. Varšinki kalua ahvenešta komieh järviloheh. Rahvaštaki oli äijän, olihan jo Maksiman šukuo – aikuhista ta lašta kymmenie. Ta yštävät niin moršiemen kuin šulhasen puolelta lisäkši.
Tanššittih valššie, polkkua, tuusteppie, patespanie, šotiisie – kaunehie virkistäjie tanššija, tanššittih paita läpimäräkši. Toivotettih mäneššyštä ta äijän jälkiläisie nuorella parilla. Miina-yštävä vain muhahteli ta Našto kumarti toivottajalla.
Hyvät oli hiät!
Oli jo yö, kun Miinan ta Našton kunnivokši järješšetty juhla piätty ta hiävierahat lähettih levolla. Myö Marin kera šamoin läksimä, eihän šiinä ollun kuin parisenšatua metrie kulettavua Valtosenjärven rantapolkuo.
Miina ta Našto lähettih meijän kera.
– Ei oikein himota muata, šulhani šelitti.
Juttelima yhtä ta toista. Miina kehu kešän vil’l’ašatuo:
– Tulou osrua, ruista, potakkua.
Šiih aikah alettih kašvattua rehunakrista ta hyvin še kuulu kašvajanki.
Näin kulu elokuun ilta.
Yhtäkkie Miina kyšy:
– Muissatko šie, Matti, šen Suavalan Ol’onan rosvonniekan?
– Muissan, šanon. – Oli vain paha juttu, jotta emmä šuanun šitä kiini.
– Ka še rosvonniekka on, Matti, täššä šiun ieššäš, Miina tunnušti muhien entistä enämmän.
Ihmettelylläni ei ollun rajoja. Höpisin mitä lienen.
– Mie šiula šelitän koko jutun. Tulkuahan naiset lähemmäkši.
Našto ta Mari šiirryttih meijän luo. Heilä oli oltu omat naisien asiet käsiteltävinä.
– No niin. Kuulkuahan nyt, Miina alko. – Mie vet kävin tämän Naštoni luona vierahana, kulin yöjalkasešša, niin kuin šanotah. A šinä yönä šilloin kešäkuušša šatuin myöhäštymäh, piäsin kotimatalla vašta aikaseh huomenekšella. Ta läksin aštuo talluštelomah tuota čärkkyä myote Maksima-tuaton taloh. Vain kun šielä erähäššä mutkašša nävin vaštah tulijan Suavalan Ol’onan, ni kačoin viisahammakši pökäissä pois tieltä vešakkoh. Mänin jotta pajikko ta katajikko vain šuju. No, lopun työ tiijättä. Ol’ona oli pilata räččinäh, niin akka-parka pöläšty. Kun šie, Matti, kävit šilloin vierahaš kera peryämäššä meilä šitä rosvonniekkua, oikein miula himotti šanuo, jotta elkyä eččikkyä pahanruatajua, täššä še on. Vain toisekšeh arvelin, jotta antau nuorien miehien vähäsen šeikkailla. Šiinä še oli koko rosvonniekka-juttu.
Nakroma joukolla koko juttuo. Šiinä tuli mieleh vielä šeki šeikka, miksi kylän’euvoššon johtaja Nestora Maksiman poika Lipponi ei ryhtyn piättävih hommih šen epyältävän henkilön eččoh.
Yksinkertasešti šiksi, kun tuo rosvonniekka oli hänen velli, kulekšija yökunšissa!
Ta vielä. Miinan ta Našton häissä oli še šamani Suavalan Ol’onaki, ta toisien ämmöjen kera laulo:
– Kokko lenti koillisešta,
havulintu halki maijen...
Eikä voinun ni ajatella, jotta hänen ieššä kešäkuun rosvonniekka šyöy hyvällä ruokahalulla anopin paistamie kakkaroja.