Texts

Return to review | Return to list

Ystäväzet

history

August 20, 2024 in 13:14 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Algavui eräs talvikuun päivy, siä oli eigo talvi, eigo sygyzy. Yöl vihmui, huondeksel tuuččai, a nygöi myös vihmuu. Sen krapetus kuuluu ikkunan alusraudah. Atkal aigu – kaksi pimiedy vastai. Syväingi on ilotoi nengozil päivil, tahtou itkie. Pahat mielet vilistäh piäh, buitogu hyvii ni ole ei. Vot-vot kyynäl tipahtah silmäspäi. Ga vai eigo tipahtai! Vuotas minä otan kynän kädeh da myös keriän yhteh nelli ilopadastu, nelli ystävästy. Hyö terväh iloitetah, nostetah hyvä mieli minule dai minun lugijoile. Anna myös tullah omah armahah hieruh, kus kazvettih, sit erottih pienel tiešuaral, jogahine omal suurel eloksen dorogal. Jo, jo! Hyö jo istutah čomal, uvvessah nostetun Sergien da In’an verandal. Stolal kokottau da työndäy höyryy samvuaru. Sen tyveh kazvoi piiraimätäs. Čoma heinykuun ildu. Paras keskikezän aigu. Päiväine ei vie kerävynnyh laskemahes, vai punaldihes verandan ikkunoispäi toizel čurua kodii. – Nygöi täs pädöy istuo da čuajuu juvva! Paivöigi andau meile valdua, ei čiritä! sanoi vesseläh Niina da pani stolale vie yhten piiraisuaton. – Ninka! Kunne nygöi kannat? Tiä voimmo nedälin gostie! virki nagronke Vera. – Älä tiijä nimidä, ystäväine! Kanna vai, kanna! Sit gu Vinni-Puh emmo synny veriäh, jiämmö laihtumah da olemmo ad’vois nedälipäivät, sanoi da nagroi-lokotti In’a. – In’kal on hyvä nagrua! Voit gu Vinni-Puh hos yksinäh kai syvvä, sinun vyöh ei ližene ni santii. A minul ainos pidäy vazitakseh syöndäs. Joga piiraihut jättäy vyöle oman jällen. Toiči duumaičen: en syö! Ga kaččomizelgi vikse liženöy päppisty bokkih, täppäi vaččua kämmenel da sanoi Vera. – Verka! Pagize malittuu! Minä sinuu ainos piin dai pien naizen čomuon etalounannu. Sinä olet standartanmugaine! Kui, tytöt, duumaičetto? kyzyi Zoja. – Ihan sinun jyttyöh! Da vie uskon, jogahine teis puolistau minuu, gu myö olemmo parahat! Ha, ha, ha! Toizii nengozii ei ole ni olemasgi! Terväh piiruat vilustutah, valan čuajuu. Midä tänäpäi mustelemmo, midä taratammo, atkalua vai vesseliä? kyzyi Niina. – Oi! Kyzyit ehki! Tiettäväine, vesseliä! vastattih kaikin yhteh iäneh. A gu kyzynetto, kusbo ollah ystävien miehet? Sanon, gu hyö ollah kalastamas. Heil sie omat mužikoin paginat ollah. Naizil sežo on mis paista – omis kulduvenčois da vie kuda-midägi. Paginua sikse löydyy harvah nähtyy toine tostu. Niina – Ninka! Kuule vai, sinähäi olet äijiä nuorembi Min’kua da ližäkse häi on herrumies, eigo piinannuh sinuu pitkän ijän eläjes? kyzyi sulavazeh Zoja. – Ooo! Ga se ruavos häi on herru. A kois minä olen herru dai leedi. Ken hommai tämän koin kohendamistu? Minä! No tiettäväine, hänen den’gah! Muut zobotat kai ollah minun. Sih niškoi andoi kaiken vällän. Kukkaro on minul. Den’gu sinne puuttuu, rua hos midä, pane “puččih libo päččih”, hänel sih ei ole nimittustu dieluo. Min’ka tiedäy, minul kai menöy vai pättäväh. Ei ammui oli pagin, nareko, šuutkah kyzyin, eigo sie ruavos lyčykkäzet jupkat piädy juovuteta? Ylen rauhasti vastai: – Selgiendäh niškoi meile ruavos on dreskoudu. Toizekse, jupkih minä en kačo, se minuu ei kiihtytä. Ga konzu sinä pal’l’azenke käis olet! Vot se da! Mustat, konzu tuattaske tädä kodii nostitto, katoitto levuo päriel? Sinul pal’l’aine käis huški, gu bobaine. Minä sit jo smietin: “Tämä tyttö roihes minun!” Tulin kodih dai muamal sanoin, gu andilahan lövvin. Muamo huarotti silmät da kyzyi: – Voitgo sanuo, ken häi on? – Voin! Niina! Trošin Vaslei-diädän tytär. – Ga uravuitgo? Häi on vie nuori! Ongo hos 15 vuottu. Sinul on jo 20. – Minä vuotan, anna kazvau. Okurat opastundan lopen, häi školan. – Hänel sežo pidäy jällel školua opastuo, suaja ammatti. Ei sua nenga aijoi vieraittua tyttölastu muamaspäi. Jogo hänenke nämmii paginoi piit? – En paissuh! Ni rinnal en olluh. Loitoči näin, levuo tuatanke katetah päriel. – Aaa..! venähytti muamo da ližäi: – Älä enne aigua liijakse liekastelei! Sih niškoi pidäy, gu tyttögi sinuh mieldys. A se ei ole hoivu dielo. – A minä ahkerasti otammos vai hyväl sanal da parahal dielol. Niina roih minun armas mučoi! – Nu, nu! Gu nenga sanot, sit minä olen sinun puolel! Niina vähän aigua oli vaikkani da sit jatkoi: – En voi nimidä pahuttu sanuo, hyvä ristikanzu on minun Min’ka, hosgi herru on. Olgua hyvät tiedämäh! Hänen died’oi sežo oli herru. Kottujärven sel’sovietan predseduatel’annu. Min’ka häneh niškoi saneli kummallizen tapahtuksen. Raikomaspäi sel’soviettah tuli instruktoru da sanoi: – Filipp Petrovič, oraskuun enzimäzenny päivänny, se huomei, pidäy hierun rahvastu hyvitellä pruazniekal da azuo pieni dokluadu ven’an kielel. – Ga ven’ua minä en malta. Kuibo sit? – Anna poigas avvuttau, opastau. Yön aloh ota piäh! Partii muga käsköy! Poigu, se Min’kan tuatto, Stepan Filippovič, dokluadan kirjutti, kui vai sai lyhendi. Ga kuibo umbiliygiläzel ristikanzal voibi sidä opastuo lyhyös aijas? Jo huondespuoleh buitogu opastumizes rodih tolku. Viertih muate. Nostuu Filipp Petrovič sanoi poijal: – En musta nimidä! Vai mustan “Da drasvujet”. – Ga segi hyvä! Puaksumbi sidä sano, kai roih hyvin! Se on piälimäine dokluadan sana. Kedä rubiet mainiččemah, kiittämäh, enzimäzikse sano “Da zdravstvujet”. Muga predseduatel’u azuigi: – Da drasvujet pervii mai! Da drasvujet kaksi ristua yksi keppi sjezdu! Da drasvujet raikom VKP da vie pieni b! Da drasvujet Kottujärven sapožnoi masterskoi, kolodkat dai molotkat da ližäksegi podm’otkat! Da drasvujet kol’čunenä kolhouzan häkki, lehmät dai lehmien lypsäjät da kai hierun eläjät! Rahvas hyväl mielel loškutettih kämmenii, kiitettih dokluadua. A raikomaspäi nikedä ei olluh. Filipp Petrovič kois sanoi poijal: – Moločču! Opastit! Nygöi voin dokluadua pidiä joga pruazniekkua! Vera – Tytöt! Kuulkua vai! Aigu on mennyh, nygöi voin teile sanella, kui minä Fed’kan vieraitin kuadielois. Žiäli, gu en voinnuh sidä luadie enne Piiterih lähtendiä Lena-tyttären kozičuksel. Muanitin vähäzel hänen. Kuibo hänenke mennä rahvahah kuadielois? – Myö kaikin diivuo panimmo, kui sinä, moine varačču, lähtit nengozeh dorogah yksinäh! sanoi Niina. – Ga vot lähtin! Lähtin huigien täh! Huigevus voitti varavon! Nenga pidäy sanuo. – Mibo huigieloi, midä mälliät, Vera? Kuadieloin piäl štanithäi ollah? kyzyi Niina. – A kuibo muate viertes? Agu yöl ubornoih libo vetty juomah olis ruvennuh himoittamah? Huigiedu nähnyzin! Naizet odva tirpettih gu ei nagrua. – Tyttö-rukat, teile nygöi sanon, aigu on mennyh, ga yhtelläh vieraitin Fed’kan kuadielois. Zoja trihkahtih nagruu. Hänen peräh toizetgi azuttih lokotus. – Teile on kummu, nagratto, a minä puoli igiä voinua piin kuadieloinke! Olgah sanon, vai Fed’kale älgiä nimidä mainikkua. – Oi, sidä alä, Verka, varua! Iče tiijät, ni yksi meijän pagin vierahah korvah ei puutu! tovellizesti sanoi In’a. – Kuule, moine dielo! Minun Fed’a armies sluuži vilul pohjazel mual. Sellitä pidi lujasti, ga yksikai viluu puutui nähtä kylläl. Alussovannu oldihgi kuadiet. Kodih tulduu da naiduu hattarois vieravui hoivasti, a vot kuadiet da vie valgiet… Ei tahtonuh ni kuulta trusih niškoi, vai sanoi: – Engo akoin houzuloi jalgah pane junozil, kodazil da toinah vie kukkazil? Sanoin, ei ole myödävis valgieloi kuadieloi, ga vastai, ombele! Ombelusmašin on, vai viilä da kropi! – Iče smietin, gu hos yhtet ombellen, sit pidäy ainos ommella. Ainos tulou huigiedu nähtä. Kezäl et tiijä, kunne niidy kuivah riputtua, gu rahvas ei nähtäs da ei sanottas – minun Fed’ka vahnah stat’t’ah kuadielois kävelöy. Midä ruadua? A kuadiet kai ruvettih hudrevumah. Yhten kerran tavas otin kai kuadiet da leikkain niilöis siäret. Duumaičin, azunnou suuren hopun, ga sanon : – Uvvet siäret panen, endizet revittih. A ielleh, se roih ielleh. Suovattan minun Fed’oi astui kylyh, kainalos valgiet “trusat” kiärityt vuarupaikkah. Sanoin, mene, kuldumuru, kylbei! Minul on vie ogrodas kytkemisty, tahton enne kylyy loppie. Kytken da kačahtelemmos. Pihal räkki da päiväine čirittäy, menizin kodih, ga himoittas nähtä, kui ukko lähtöy kylyspäi. Hyvä, gu kyly omas ogrodas on. Kuulen, kylyn uksi loškahtih. Minä peityin koin tuakse, en varavon täh, a sentäh, gu en tirpa, rubien nagramah. Kačon, astuu vagavazeh, vuarupaikal pyhkäksendelöy oččua. A kuadiet, gu valgiet trusat. Suun lujasti katoin kämmenel da kodvazen peräs sežo lähtin kodih. Vai uksen avain – kerras sanoin: – Tol’koi väzyin, kaikkineh šuštuin! Yksikai lopin taki kytkemizen! Da ielleh jatkoin: – Avoi-voi! Fed’oi! Sinul petties puututtih leikattuloin siärienke kuadiet! Ukko loppi morsun juondan da vastai: – Hyvät on! Räkel parahite päijäh. Voit toizisgi leikata. A nygöi toine aigu, toine dielo! Kylyspäi tulou haluatas, ei pie nigo kuadieloi nigo trusii. In’a – Vera! Moločču! Mainičit kylyy. Minul oli oman Sergienke tapahtumu kylynke, ihastuksis sanoi In’a da zavodi paginan. – Myö Sergienke konzu yhtyimmö, emmo suvainnuh sporie da riijellä, a torah niškoi, ga ni paginua ei olluh. Zoja huarotti silmät da kyzyi: – Kuibo se muga? Ainos l’ubovah da kaglakkai, ainos paginat dai dielot luajittihes sovunke. – Sanot ehki! Kui suau mužikanke ainos l’ubovah eliä? Konzu suutummo, sit nimittustu paginua, vai dielot. Ga dielot kai vastukarai. – Nygöi vie enämbäl en ellendä sinuu, In’ka! – Myö sežo! sanottih Niina da Vera. – Ylen kebjieh! Vaikkani azuimmo toine toizel vastukarastu dieluo. Ga se nuorete. Nygöi sidä vai mustelemmo. Vot oli moine dielo. Vaste zavodimmo eliä kahtei, kaksi nuordu spetsialistua. Meile annettih pieni fatieraine vahnazes kois. Souhozan piämies sanoi, gu ruvennemmo hyvin ruadamah, annetah fatieru uvves kois, kudamua jo zavodittih nostua. Oli myöhäine sygyzy. Hallot päččih niškoi puutui hommata jo lopul keziä. Net oldih tuorehet. Oldih vihmusiät – kuivua ei ehtitty. Sentäh jo ehtäl Sergii lad’d’ai net päččih, kudai oli vie vähäzel lämmäine huondestiedy. Sit yön aloh halgozet kunehtuttih da parembi virittih. Häi huondekselgi viritti päčin lämmäh da juoksi ruadoh. A minul ruadoh myöhembi pidi mennä. Minä varustin murginan päččih pandavakse. Konzu nouzin, ga päčis oldih jo palavat hiilet. Yhten kerran virun koikas, kuulen ei päčis hallot ročketa, vikse päčči on sammunnuh. Sil aigua hörähtih piäh, minä en puuttanuh ukol nybliä pindžakkoh. Häi egläi kaksi kerdua mainičči. Skočahtimmos pystyi, päčči ei ole viritetty, ga ni hallot ei olla pandu. Ruttozeh ristah-rästäh sydäin net päččih, viritin viriteksen da juostozil menin varustamah einehii suuppah niškoi. Einehet toin, a päčči sammunnuh, vai virites paloi. Moine rodih abei, hos itke, jo kurkoi nouzi keroih. Vai taba sen voitti. Äijäl tabavuin! Keitän sinule murginan – lökästyt syvves! Päčin yhtelläh viritin, da vägi terväh se lämbiigi. Padah lykkäin kaksi-kolme kartouhkua kuorineh, valoin vetty da sydäin sen päččih. Taba vähäzel lauzeni. Smietin, ei sua ihan nälgäh mužikkua jättiä! Savipadazeh ripahutin brossua, suolua, valoin maiduo da segi pada matkai päččih. Astun da duumaičen, ken on enämbäl viäryniekku? Minä en puuttanuh nybliä, häi ei viritannyh päččii, minä en keittänyh suuppua, ga keitin pudron. Olgah, nyblän puutan, ihan hänen aigua puutan, vaikkani, en sano ni sanastu. Vai anna ielleh päččii virittäs. Huomei vie kylypäivy on, kyly pidäy lammittiä. Suovattupäivy algavui ylen hyvin. Hallot päčis ročkettih, suuppupada kiehui, mendih pezot, kylyn lämmitändät. Jällel murginua Sergiel pidi ruadoh: – In’a, kyly on valmis, sinä voit kävvä. Dai minä, uskon, en hätkesty. Sanottih kerähmö ei mene hätkie. – Mene, mene! Mina kävyn. A iče duumaičen, vai sinul palavua vetty jiäs! Sekko-ukko lähti dai minä menin pezemähes. Avain kylyn uksen, ga sie vilu. Eigo lämmiä, eigo vetty. Tytöt, etto voi tiediä, mi kiehui sil aigua minun syväimes. Minä rämsähtimmös istumah kylyn pordahile da iče duumaičen, tänäpäihäi tahtoin sanuo hänel oman hyvän mielen. Nygöi en sano. Toinah en sano nikonzu!? Sil aigua karahtih huahittajen susiedan Ziina-mučoi: – In’a, midäbo täs istut? Läkkä meijän kylyh, jo on valmis! Eigo Sekko sanonuh? Kuni miehet kerähmös ollah, sini myö pezemmökseh. Hätkestyttäneh, ga lämmitetäh ližäkse. Taba rubei lauzenemah. Yhtelläh kylyttäh ei jättänyh! A midäbo ielleh? Illastimmo vaikkani. Minä kabrastin stolan. Ukko lähti ulgopuoleh. Minä ruttozeh azuin magavosijan, kiärin turkin turuzeh da sydäin sen od’d’ualan ual, buitogu virun umbipäi. A iče nouzin päčile da siepäi kačon zuavessizen piiruzes midä rodieu. Jaksoihes, vieri koikkah minuh päi sellin. Sit kiändyi sellälleh. Kodvazen peräs punaldih minuh päi. Nosti huruan käin kohti yläh päi da rubei sidä hil’l’azeh heittämäh minun piäle. Heitti, heitti, jo vai jai koskiekseh, ruttozeh nosti käin järilleh. Minul rodih moine kummu, odva tirpin. Sit kuulen sanou: – In’a, minä andavun! Sinä voitit! Da heitti yhtelläh käin buitogu minun piäle, a minä sil aigua päčilpäi: – Ga se tiettäväine! – Oi! Tämähäi turki on! A kusbo minun “reboi”? Tules tänne, minul on hyvä viesti meih niškoi, ylen luaskavasti sanoi ukko. Minä livain zuavessizen da kyzyin: – Fatierugo? – Muga, muga! Heity nygöi iäre! Minä terväh kopsahtimmos päčilpäi da jo istuin kullan yskäs. – A mittuinebo? Endizes kois vai uvves? – Uvves, uvves! Kaksi pertii kunnostettu kois! – Konzubo tämän tiijustit? – Tänäpäi! Sentähgi kerähmö azuttih. Vie nostettih yksi kyzymys meih niškoi, anduago kaksipertine vai yksipertine fatieru, sentäh, gu meile ei ole lastu. Jälgimäi piätettih andua kaksi, gu olemmo vie nuoret. – Se hyvin piätettih! Vai kuudu seiččie pidäy vuottua, dai meile pereh suurenou! – Oi, Irka, ongo tämä tozi? Kolme vuottu, kolme pitkiä vuottu vuotin sinus nämmii sanoi! Sergii vaikastui. Syvästi hengästih da tovelleh sanoi: – Kai! Täs päiväs tovelleh lähtöy meijän elos. Perehes hyvät-pahat pidäy sellittiä paginal. Eiga myö jälgiaijal liijakse livuimmo riäzittämäh toine tostu. In’a, meijän lapsusaigu loppih. Sille tuli agju! – Vot, tytöt, mittumat myö olimmo nuorete mielettömät da vällillizet. Kui sanotah, kävelimmö veičen teriä myöte. – Tottu pagizet, nuorete et tiijä hindua omil hairahtuksil. A hindu toiči moine suuri on, ga kaikes ijäs et maksa, hil’l’al iänel sanoi Zoja. – Tänäpäi vai vesseliä! Igävät jätämmö toizeh kerdah, oldahes loitomba! sanoi Niina da myös nosti stolale palavan höyryöjän samvuaran. Zoja – Tytöt, mustatto, mittumat oldih jugiet vuvvet 1990 da iellehgi. Okurat kazvatimmo da opastimmo lapsii. Ga yksikai mieleh tullah kummallizet tapahtukset. Mustelen teile yhten kumman, virki Zoja. Se oli ruavos. Kerran istummo jo vägikodvan piämiehenke hänen ruadopertis. Sellitämmö vaigieloi finansukyzymyksii. Sil aigua vuvvennu 1995 jo ruavoin piäbuhgalterinnu. Konzu den’gua on kylläl, kyzymykset ollah hoivembat, a konzu vähä, hos min heidy lad’d’aile kukkaros kukkaroh – enämbiä ei rodie. Mugagi sit. Minun kaglas oldih buusat, valgiet hernehet, žemčugantazazet, niittizel kahtu riädyy. Niidy minä kovasti paistes vikse kovastigi riuhtoin, punoin sormeh. Niittizet oldih jo hudrat, netgi katkettih. Valgiet hernehet hurahtettihes suurele stolale rämynke da ielleh yliči lat’ettu. Minä en ehtinyh ni silmii lipahuttua, gu piämies čukeldih stolan alle keriämäh hernehii, ga paginua ei katkannuh, vai omua lad’d’uau. Dai minä heityin polvilleh, ihan rodimmokseh stolan ual nenät vastai. Tämä pitky stola oli hänen stolan tazal, vai poikkizin. Pagin menöy ielleh kovembi da kovembi. Perziet mylkelleh keriämmö hernehii. Piämies kovasti sanoi: – Kai! A minä vastah: – Ei kai! Vie on kaksi sinun jallan luo. – Minä sanon, pagin kai täh loppih! Sinä voitit! Pidäy loydiä piäzy zakonan mugah. Mollei nouzimmo ruskiet gu jällel kylyy, istummo vaikkani. Enzimäine nagramah-hörhöttämäh rubei häi, minä peräh. Uksi vähäzel avavui, sekretari hil’l’azel iänel kyzyi: – Ongo midä roinnuh? – Ei, ei! Tuo meile čuaškazin čuajuu jällel kylyy! vastai piämies. Čuajun joimmo! Dai kyzymys suli gu zuahari, vuottamattah, sentäh gu ielleh pagin meni rauhasti. Lähtijes minun šižälispäi vie pakui “zemčugua”. Piämies myös ruttozeh keräi da oijendi minule kämmenen kolmen hernehenke. Da myös azui suuren hörhötyksen. Vaikastui da sanoi: – Minuspäi buusat! Minä matkain ukseh da smietin: – Mi ristikanzua – se luonnehtugi. Kodih tulduu sanelin oman tapahtuksen Pešale. Häi kuundeli vaikkani, ei ni muhahtannuhes da sanoi: – Hyvä olis sinul vaihtua ruado. A ližäkse, kus on nygöi hoivembi? – Älä tiijä nimidä, Pešoi! Kuni myö sinunke rinnai, olemmo yhtes, kai nämmä tapahtukset voimmo “syvvä leivänke”. Pordahil rubei kuulumah kolineh. Uksi avavui. – O! Peša! Vai ehtin mainita! vesseläh sanoi Zoja. – Kusbo toizet miehet ollah? kyzyi Niina. – Tullah peräh. Piippuzet vieldetäh dai tullah. – A sinä, Peša, moločču, et kuri! Kui olis minun Min’kua vieraittua tabakan poltamizes? Aigu olis nygöi loppie neče dielo. Omua tervehytty vai rikotah, sanoi da syvästi hengästih Niina. Sit kyzyi: – Peša, a sinä kuriitgo konzu? – Dai minä kuriin! Uksi avavui kahtalleh. Min’ka, Fed’a da Sergii tuldih verandale. Min’ka virki: – Mittuine magei piiruan duuhu on! – A teispäi vereksel kalal tulou! sanoi Niina. – Da vie tabakan savvul! ližäi Vera. – Ottakkua Pešas ezikuva! sanoi In’a. – Minä sežo kuriin, kui zavodin mugagi lopiin, muheloittajen sanoi Peša. Zoja rubei nagramah: – Sano, sano, Peša, kui se oli. – Oli ylen ruttoh. Yhtes kerras täydyi ijäkse. Tuatal, voibi sanuo, varrastin poperoskan. Sil aigua minul oli vuottu kuuzi. Suures ojas poikki ogrodan tagua oli sildu. Minä sen sillan allegi peityin. Ylen äijäl kuzetti. Duumaičin olgah, terväzeh kurildan, a sit kävyn kuzele. Tuatto sidä dieluo vikse jo allus dogadi. Minä vai ehtin virittiä kurimizen, azuin yhten hengästyksen da rubein rygimäh. Rubei čahlomah silmii. Ryvin, tunnen štanit ruvettih kastumah. Sil aigua sillan ual livahtih tuatto. Minä tiezin, mittuine häi on kova da rutto da vie konzu azut pillua. Ga täl kerdua häi ylen luaskaval da hil’l’al iänel sanoi: – Moločču, poigaine! Kuriego himoittau? A varrastamine se on paha dielo, ylen paha. Sih niškoi paginan vie jatkammo. A kurie voit! Vot tuatto toi puačkan, kuspäi sinä otit vai yhten. Minul ei ole žiäli poperoskoi. Otas da kuri minun aigua mi vai sinul himoitannou. Kuni kaikkii et polta – istummo täs. Minä tiezin hyvin, tuattua pidäy kuunnella, vai kui kurie. Minul täydyi yhtes hengästykses, a täs on täyzi puačku. Tuatto vie lähembi oijendi kurimizet da kovasti sanoi: – Ota! Minä spičkan viritän. Minä särizijöil käzil otin sen, panin suuh. Tuatto viritti spičkan. Sil aigua minuu rubei oksenduttamah, moine rodih tylgei kurimizeh, ližäkse abei, varavo da huigei. Midä oli minun laihas vaččazes, kai tuldih ulgoh. A štaniloispäi čurčetti lämmin “vezi”. – Poigu, minä uskon, kurimizeh sinä terstavuit? – Tuatto! Usko! Enäm nikonzu, kogo ijäs en rubie kurimah. Varrastamah sežo! Uskotgo? Gu ei jatkua enäm paginua, sanoin minä da kačahtimmos tuatan silmih. Tuatto oijendi oigien kämmenen minule, a minä oman. Loškaimmo kätty gu kaksi tovellistu miesty. – Uskon, poigu! Uskon! Vai muamal tädä emmo rubie sanomah. Tämä on mužikoin pagin!