Texts

Return to review | Return to list

Kouluh lähtö. 3

history

October 02, 2024 in 10:34 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: HENKILÖT: Petrouna, 50-vuotini talon Emäntä On’ussa, hänen 16-vuotini tytär Huoti, hänen 10-vuotini poika Puavila, hänen 8-vuotini poika Puapo, 60-vuotini nuapuriemäntä Hoto, 70-vuotini nuapuriemäntä Kauriilouna, 50-vuotini “noita-akka” Kauro, 20-vuotini šulhaismieš Riiko, 50-vuotini pat’vaška Jelena, hänen 40-vuotini naini Kauriilouna: (tulou hyvin kiihtynyönä kiäššäh tuohivakka, missä on “noijan” välinehie, näkyvissä on lepän okšista luajittu vašta) Kah! Ei ketänä koissa! Šinnekö hiiteh on männyn Emäntä? (Tahtou lähtie pois, vain kuultuo aškelie piettyy). Emäntä: (tulou) Kah! Joko šie jouvuit. Täššä olen kuin tulilla vuottan. Kauriilouna: (kiihtynyönä) Jo mie jouvuin, jo. Missäpä še On’ussa? Šen pitäis olla kynšissäni tällä šiämen noušennalla. Emäntä: Eikö hiän ole kamarissa. Kylyššä ei ollun, kun mie juštih tulin. (Mänöy kamarih). No ei tiälä nävy, tai palttuo ei ole. Kyläh kai še on tempautun nečistoi... Kauriilouna: Voi imjä oččah, voi imjä oččah... Kun vain še piessa ei pakenis ennein kun tieto šuahah. Eikö hiän ennein lemmen noššantua pitäis ruveta piettämäh tyttyö kotitantereilla. Emäntä: Kun šie, Kauriilounaseni, luatisit šen topran, jo mie šiula makšasin: antasin emuššan tai räččinän, tai villua näppisen löytäsin, kukki Kauriilouna. Kauriilouna: Elä jo šie, Petrounaseni, tolkuiče makšamisešta. Šua vain tušnikka plahosloven’n’an kera ta tuo kolme osran jyvyä, ta kolme jyvyä elohopieta. (Hiän tutkiu vehkehieh, ottau tinanvalantakauhan, panou šiih šuolua). Emäntä: Kačo šie tuošta suleikašta, pitäis šen pohjalla olla hopieta. Kauriilouna: (kuatau, šiitä mänöy kiukuan eteh, yhtäkkie muistau mitä lienöy) A voi- voi, olin unohtua, vielä pitäy kakši tai kolme emon karvua. Emäntä: Voi riähkähini, onnakko keriččimet sarajalla jiätih. Vuota, raukkan, lähen hoš šielä leikkuan. Kauriilouna pitäy kauhua kiäššäh, mitä šopottanou šemmoista, mistä ei šua šelvyä, ta välillä puhaltau kauhah. Emäntä: (tulou juokšujalkua keriččimet kiäššä) Täššä on! (Mitä antanou Kauriilounalla). Kauriilouna: (ottau ta pistäy kauhah, šiitä kyšyy veistä, millä alkau hämmentyä kauhašša olijua ševošta) Piätä luoja, šuo jumala, pyhä Muarie liitättele oman pellon pientareilla, oman kartanon n’avalla, ympäri emon eluo, oman tuaton kartanuo, iltapäivien ilokši, huomenešpäivien armahakši, Kauro-pojan moršiemekši... (Lukou loičun kolme kertua ta jokahisen lukomisen jälkeh šylköy kolme kertua kauhah). Nyt on varma! Šalpua vain tušnikka plahosloven’n’an kera. Kyllä še pisyy eikä kovin poti, eikä kouluh meinua... pisyy! Emäntä: Passipo, Kauriilounaseni, passipo! (Kävelöy pitin huonehta). Vuota šie, mie kačon: oli šiinä kolme metrie siiččua ošuškaupašta oššettuo. (Löytäy). Pane šie vakkah, lisyä löyvän... Nyt kun vielä lemmen noštasit, ni šilloinhan še olis hyvä. Kauriilouna: Kun kerran on tyttö pietetty, ni lempi noušou, jotta pärähtäy. Läkkä vain kylyh, šielä še lämpimäššä paremmin noušou. Emäntä: Kyllä šie olet muasteri! En tiijä millä mie šiut hyvittäisin moisešta ruavošta. (Männäh). Pojat: (tullah peräkkäh ta lauletah šotilahie matkien) Eihän še kuulu kankahalta itkua eikä naurua juu. Hei, hei, hekkakaa, itkua eikä naurua juu. Vain šieltä kuuluu torvien šoitto ta jääkäripoikien laulu juu. Hei, hei, hekkakaa, ta jääkäripoikien laulu juu! On’ussa: Smirno! (Hiän tulou pieni matkalaukku kiäššä ta paltto piällä. Pojat kävelläh peräššä ta piettyön otetah ašennon). Huoti, tulepaš kamarih! (Pojat ollah ašennošša). No mipäše teilä tuli? Huoti, jouvu rutompah. Puavila: Šotilahat ei hajouvu ilman komentuo. On’ussa: No hajoutukkua nyt. Vain kuulkua, nyt mie lähen kouluh. Työ että šua šanuo kellänä, jotta mie läksin. Koittakkuat käyvä kouluo ta oppaštukkua hyvin. Ruatakkua ahkerašti pioneriošaššošša. Milma meinatah antua väkisin miehellä Hotattaisen Riijolla. Mie en mäne yhteh mokoman tyhmyrin keralla. Mie tahon käyvä kouluo. Hyväšti, hyväšti! (Kättelöy kiäštä pityän. Mänöy). Pojat: Elä šie vielä lähe!.. (Männäh hänen peräh). Kauriilouna tulou “noitavehkehineh”. Puavo: (tulou) No, joko on kaikki šelvyä? Kauriilouna: (entiselläh) Kaikki on šelvä, nyt ei piäše puuhu eikä toiseh. Kunhan še Kauro vain tulis. Emäntä: (uhkuavašti pojilla) Šanokkua ruttoseh, missä on On’ussa. Pojat: Emmä myö tiijä. Emäntä: Tiijättä. Šanokkuat, puarut. Kun vain että šanone, ni Koivuniemen stuarosta heiluu. Huoti: Jo mäni. Tai ei käšken šanuo teilä. Kaikki naiset: (kiihtynyinä) Oho hapatuš. Puapo: Šitähän mieki ajattelin, kun huomasin Lammašniemen nenäššä šamannäkösen imehnisen kuin On’ussa tai On’ussa. Emäntä: (hyvin kiihtynyt koko ajan; kun šuau šelvän tapahtunuošta, pakajau yhtä mittua) Oho puaru, mäni ruato. Talo olis ollun hyvä, još šulhani olis ollun parempi, ni hyvin olis välttän. Talošša eletäh eikä mieron leipyä šyyvvä. Mimmoni töriläš ni olis ollun, še olis ni välttän. Puapo: (on kovin hermoštun, pakajau hyvin vähän, valittelou) Oi-voi, lapširukkua, oh! Mitein piti tapahtuo. Auttaisko Jumala Kauriilounua, jotta šai pahan paikoillah. Oi-voi. Pahani päivä. Pahuš poika. (Mänöy uloš). Kauriilouna: Myöštyy še. Še myöštyy. (Kävelöy hyvin kiihtynyöšti ta halteissah ympäri huonehta. Ottau kiukuašta tuhkua, panou šitä koprihis, šylköy, mänöy kamarih, kolistelou šielä ta šanou epäšelvie šanoja. Tulou šieltä). Še tulou. Emäntä: Piessa šiula myöštyy hulvattu, petkuttaja. (Ivallisešti). Myöštyy! Myöštyy! Kauriilouna hiipien lähtöy huonehešta. Kauro, Riiko ta Jelena tullah. Riiko: Terveh taloh. Šuapiko käyvä istumah? (Männäh istumah). Emäntä: (vaipunehešti) Puitto ei. On häneššä enneinki rahvaš istun. Riiko: (kačellen ympäri huonehta) Šuapiko teilä paissa? Šuurie pakinoja. Emäntä: On häneššä ennein paistu, tai šilma ei kielletty. Totta nuo šeinät vielä keštänöy. Jelena: Meilä on poika, šyntyjäh Kauro, nimeltäh Krikoorovič. Teilä pitäis olla tyttö miän tietojeh mukah, On’ussa Mokkejevna. Niin emmäkö myö rupieis kahta nuorta yhteh kryyččimäh? Emäntä: Asieššaš ei olis äijyä pakajamista, talo teilä kuin meren emä, vain kun meilä šattu vahinko. Jelena: (ihmeissäh) Mityš? Emäntä: Kun tytön puaru pakeni. Jelena: (nouššen penkiltä halteissah, šamoin nouštih Riiko ta Kauro) Oho vetluukat, min ruatoja. Šuattoja ilmasih häpeih koko joukon ta pojan. Tähä pitäy šuaha tunnušmerkki. Kisomma lehmänä liäväštä. Šen pitäy tapahtuo, iče čiilinä ryömit lattiella. Emäntä: (raivoissah) Hävekkyät. Ei olei miun koirat koissa muattu, pennut pehkuilla levätty. Tunnušmerkki tuuleh. (Mänöy ta työntäy Jelenan uloš, mänöy iče peräššä, vain myöštyy heti). Riiko t a Jelena: Tuletta muistamah. (Männäh uloš jo emännän puhenvuoron aikana, paičči Jelenua, kumpani šeisou ovella šylkien šiämeh). Emäntä: (šiämeššä) Tunnušmerkit tuuleh, pahat mielet pahnoih! Konštit kotieh kohti! Kun vain emmä šuanun vävyö Hotattaisešta, ni eläš pakaja. Kyllä miun tytöllä löytyy mieštä joka šormella, kun vain männöy ta ollou mänömäššä. Kyllä ottajua, kun vain mänijyä. Vaikka mie männen toisella miehellä. (Nakrau viimesen virkkehen aikana). VERHO Julkaistu yhteiskokomukšešša “Illan kulukši tukkikämpäššä”, kuštannušliikeh Kirja, 1930