Texts

Return to review | Return to list

Vahnat dovarišakset. 2

history

December 25, 2024 in 15:10 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Miehet sivottih Pakkasukon da Lumineičoin sovat uzlah, lähtiettih pihale. Kiirehtäjen da häilähtellen hyö piästih taloin luo, kus eli naine, šuorivuttih Pakkasukon da Lumineičoin ruuttih. Soitettih veriäh. Veriän avai naine. Iivan tunzi hänen. – Terveh teile, terveh taloih. Toimmo teile Uvven Vuvven vieštin. Naine kai kipsahtih pöllästyksis, šupettajen sanoi: “Olettogo tolkus, minähäi kučuin Pakkasukkuo vaste nedälin peräs.” – Se tulou toine, vastai Iivan. – Myö vai täs tiijustelemmo ken kus eläy, mil pidiä hyvitellä. Myö vai täs harjoittelemmo da otammo avansan. Peša varavuos sinnesäh hiestyi da hämmästyi, ga kai masku siirdyi levval. – Iivan, läkkä ieres. Läkkä iäres... Silkeskie fatieran edehizeh juokseldi tyttöine. – Mama, Pakkasukkogo tuli? – Ei, kuldaine, ei. Nämmä ollah Pakkasukon viestinkandajat. Sanotah, gu Pakkasukko vältämättäh tulou sinuu hyvittelemäh. – Mama, midäbo Lumineičoil ollah tuonmoizet usat, iäni gu mužikal? – Ga häi oli kodvan matkas, netgi kazvettih, kulku pakkaizel kylmi. – Peša nygii Iivanua bokkah: “Läkkä iere, läkkä iere, kuni emmo puuttunuh puntjukkah...” Iivan jo iče olis radei lähtemäh: “Hyvä on, tiijustimmo, gu Pakkasukkuo tiä vuotetah, lähtemmö ielleh. Täs sinule, tyttöine, Pakkasukos tuomaizet.” Häi heitti repun selläs, kopeššiu. Nostau siepäi kartohkua, leibiä, tyhjän butilkan, vaste sit löydi n’amuizen da andoi lapsele. – Emändäine, kuldaine, meijän Uvven Vuvven ruavos pidäy vähäine maksua edukädehisty. Naine andoi den’gua. Iivan da Pesa proššaiččihes, da lähtiettih pordahikol. – Äijängo andoi? kyzyi Peša. – Kaksisadua rubl’ua, skuuppu. Ei tävvy ni puoliškoh. Läkkä ielleh nouzettelemmo, toinah vie kentahto suostuu. Pordahikkuo myö hyö nostah toizele kerroksele, azetutah veriän tuakse, kuuluu karjalankieline lapsien iäni. – Peša, tiä on karjalastu lastu sormen korgevuoh! Nukka soitammo veräikelloh. Soitetah, veriän avuau naine, käis telefon, kaččou lapsien TV-programmua karjalan kielel. – Terveh teile! Tulimmo lapsii hyvittelemäh, sanou Iivan naizel. – Terveh tulgua, kuldaizet ,vastai naine. – Minun lapset ollah vie päivykois da školas, dai Pakkasukkuo emmo vie kuččunuh. – Siksehäi myögi tulimmo, tahtommo ozuttua meijän programman, gu kuččuzitto lapsii hyvittelemäh. Peša šupettajen: “Iivan, kehno, astu iäres, puutummo käzih...” Iivan vastah: “Älä huoli nimidä, minun kel et kaduo”. Naine kyzyi: “Mittuine teile on programmu, midä ozutatto?” – Minä maltan viheldiä da častuškoi pajattua, a Lumineičoi on boikoi pläššimäh. – Ozuttakkua, kui se roih, prižmii naine. Iivan rubei pajattamah, Pesa pläššiy: Talvi tuli, lundu toi, Järvet, jovet jiäl katoi. Lapset mäispäi čuratah, Uuttu Vuottu vuotetah! Kuuzi korgei, kuuzi turbei, Čomendan sen bobazil. Terväh tulou Uuzi Vuozi, Iluo roihgi buabazil! Iivan rubei pajattamah, Pesa pläššiy: Talvi tuli, lundu toi, Järvet, jovet jiäl katoi. Lapset mäispäi čuratah, Uuttu Vuottu vuotetah! Kuuzi korgei, kuuzi turbei, Čomendan sen bobazil. Terväh tulou Uuzi Vuozi, Iluo roihgi buabazil! Naine suostui programmah: “Hyvä, tulgua pyhänpiän. Otammo vastah.” – Meile pidäy avansu suaha, sanoi Iivan. Naine andoi kukkarospäi den’gua. Miehet kiittäjen lähtiettih. Veriän salbavuttuu ruvettih čotaimah sualistu. – Kaikkiedah saimmo 400 rubl’ua. Pidäs vie midätah kielen piäl suaha. Läkkä nouzemmo vie yhtel kerroksel. – Iivan, azetu. Hengiristua pripevöičen. Läkkä ieres...”, pyrgii Peša. – Viego olet tolkus, vaste dielo lähti eistymäh, ei voi azettuo Iivan. Dovarišakset nostih vie kerrostu ylembi. Iivan seizattih pordahikol, tarkah kuundelou: “Tiä, nägyy, ei ole karjalastu, ga ei ole hädiä, rublih on kirjutettu vai ven’an kielel.” Häi soittau enzimäzeh veriäh. Veriän avai vahnua puoldu inehmine. Iivan vesselästi elostellen kyzyy: – Zdras’te! Deda Moroza so Sneguročkoi ne vizivali? Naine tabavuksis vastah: “Ne vizivali i ne nado! Hod’at tut raznije, a potom vešči propadajut…” Pešua tämä Iivanan bluaznuičus jo rubei suututtamah: “Iivan-rukku, läkkä ieres, kuni selgy on ojaizilleh, läkkä, kuldu mužikku...” Iivan ei azetu: “Kaikenmostu rahvastu on. Vie yhtel kerroksel käväldämmö, gu emmo suanne nimidä, sit lähtemmö. Ryyppiämizeh jo on.” Nähtyy kummallizii Uvven Vuvven vieštin tuojii, alimaizen kerroksen akku soittau politsieh: “Al’o, politsija, tut po etažam kakije-to mužiki hod’at, Ded Morozom i Sneguročkoi predstavl’ajutsa, u Deda Moroza za spinoj kartofel’nij mešok, u Sneguročki usi kak u Bud’onnogo. Prišlite nar’ad, ulitsa Hvojnaja, dom 3, podjezd 2. – Horošo, prišl’om, ždite! Iivan da Peša heitytäh pordahikkuo myö alah. Veräi avavuu, vastah hypätäh politsiet: “Stoj, ni s mesta!! Ruki za golovu! Sledujte za nami!” Pešal kai vačču liikahtih, buite veičel vejäldettih: “Kačo, kehno, sanoinhäi! Nygöi tyröškiä näimmö!” Iivan da Peša tuodih politsieh, pandih kaamerah, kuni ei sua tiediä ket ollah. Peša kiroilou Iivanua: “Voi, kehno, mittuine olet olluh rozvo, tuonmostu en voinnuh ni smiettie. Tyrmäspäi piästyy kogo kyläl sanelen, mittuine mies olet.” Iivan vastah: “Istu vaikkaine, paglumaha, gu olet tuolleh viinah rakas. Älä ni ajattele meile ruadoh tulendua. Ei olle ruadajua, ga ei ni pie sinunmostu humalniekkua. Aja kodih, istu sie, ei sinus rodie linnalastu. Vie gu kerran sinuh tartunen, sit piä poikki...” Tuli kaameras sammuu. Iäni: “Otboj, prekratit’ razgovori!” Huondeksel dovariššoi pandih eri kaameroih – ylen oldih vihahizet toine toizen piäl, voijah viegi käzin uattuo. Kuni politsies tarkasteltih tiedoloi miehis, meni kaksi päiviä. Jäi suavattan kyly kylbemättäh dai pyhänpäivän piirai syömättäh. Iivanua enzimässargen politsiet tuodih mašinal ruadoh, selläs uzlu Pakkasukon da Lumineičon ruuttien kel. Kantoran piämies, kuultuu politsielois šeikkailutarinan, kieldi maksamas vuvven preemien, ruavos, yhtelläh, iäres ei työndänyh. Tuttavis Iivan tiijusti, buito Peša tuli järilleh kyläh, da eläy sie perehinneh. Terväh vilahtih talvi, Iivan kezäkse varustih kyläh, pidihäi kodi kunnostua da piha kabrastua. Yksi mieli ei andanuh hänel rauhua – midä ruadua da kui olla Pešan vastattuu. Kylä on kylä, sie rahvahas peittoh et piäze. Kerran, vetty kaivospäi ehättäjes, häi kuuli taguapäi Pešan iänen: “Iivan, sinä tiägo olet?” Jallat Iivanan muututtih buitogu villaizikse. Häi hil’l’aizeh laski rengit muah, kiändyi iäneh päi, a sie häneh kohti ryöndäy Peša, mustat pitkät usat korvissah, suu kahtalleh gu pellon veräi. Miehet loškattih kätty. Peša saneli, gu jälles linnah käyndiä, häi kiändyi järilleh kodih, a Uvven Vuvven pruazniekoin järgieh täl paikkukunnal ruvettih eččimäh mečän vardoiččijua. Kiännyttih hänen puoleh, sendäh gu oli tiä roinnuhes da kazvanuh, tiedäy da tundou kai paikat. Häigi sih suostui, da buito on nygöi omal ičel ižändy. Nämmä sanat Iivanal ozutettihes jo tuttavat, ga hyvä gu kai nenga kiändyi. Dovarišat proššaittihes. Peša kučui Iivanua istumah sanojen: “Onhäi meile sinun kel midä musteltavua.” “On, on” – hil’l’aizeh burahtih Iivan, tembai vezirengit, da lähti kodih päi.