Texts

Return to review | Return to list

Miun kaveri Miša Denisov

history

February 13, 2025 in 16:44 Нина Шибанова

created the text
created the text: Pakkaiskuušša 1976 Petroskoin valtĳonyliopiston liäketiĳollisen tietokunnan studenttiloilla loppu tutkintokauši. Šuuren viisikerrokšisen ašuntolan melkein kaikki eläjät lähettih lomalla kotih. Rakennukšen käytävien hil’l’aisuš ta tyhjyš tunnuttih epätavallisilta ta äšen tuotih ikävyä. Meĳän nellän henken huonehešta kakši nuapurie jo mäni kotih, a kuuvvennen vuosikurššin opaštuja Miša Denisov niise šuoriutu, keräsi kapšakkie. Mie olin vielä nuori studentti, opaššuin enšimmäisellä kurššilla, ka Mišan kera meilä oltih yštävälliset šuhtehet. Vanhempi tovarissa vähäsen saleičči milma ta toičči kostitti suaritulla potakalla luukon kera, konša miula loputtih stipendirahat. Miša oli kotosin Aunukšen piiristä ta hänen muamo rikeneh kävi Petroskoih, jotta näkeytyö pojan kera. Hiän aina toi matašša šäkin potakkua tahi puššin luukkuo. Še oli šuuri elokkahuš studentilla. Šäkit šäilyttih Mišan šänkyn alla, no äšen još oli kova nälkä, ka isännän luvatta ei šuanun mitänä ottua – šemmoni on ašuntolan laki. Onnakko Mišan vierahanvaraisuš moničči pelašti meitä. Konša Miša Denisov šuoriutu, ni kyšy miulta, mintäh mie en kiirehä kotih. Mie rehellisešti šanoin: – Miula ei riitä rahua Krasnojarskih šuaten ta jälelläh. A miun vanhemmilla paičči milma on vielä kolme koululaista ta heiläki ei ole liikua rahua! Šilloin Miša ehotti miula yheššä lähtie Vitelen pos’olkah, mistä hiän oli kotosin. – Miula on huikie männä elätettäväkši šiun pereheh, šanoin mie šyväinmielisellä kaverilla. Miša nakro ta vaštasi: – Miehen voima talošša ei ole liika! Pieneššä karjalaisešša talošša oli lämmin ta mukava. Liäväššä, mi oli talon lisärakennukšena, eli lampahie. Miula, kaupunkilaisella prihalla, še oli puitto eläintarha. Lehmä ammu missä lienöy piharakennukšešša. Huvittava koira ihaštu Mišan tulošta. Kanat kotkotettih kanankopissa. Talošša elettih Mišan muamo ta ämmö, kumpani oli jo yli 90 vuotta vanha. Ämmö vaikiešti käveli, ka Mišan muamon avulla aina oli puhaš ta hyvin hoĳettu. Keškenäh naiset paistih melodisella karjalan kielellä. Miša kaiken maltto, ka vaštasi toko karjalakši, toko venäjäkši. Milma še hyvin miellytti, äšen kummaššutti! Ka heti näky še, jotta talošša ei riitä mušikan voimua: aita viäristy, katošša ei riittän lautua, kaivonšalvo niise alko riämistyö. Konša myö tulima, ni stolalla meitä jo vuotti päivällini eri makĳaisien kera ta oli lämmitetty šavukyly. Mišan muamo šano, jotta päivällisellä tulou vielä nuapuri, loittoni šukulaini, kumpani on viittä vuotta vanhempi ämmyö. Hiän eläy lähimmäiseššä talošša. Nuapuri tuli ta meĳät kučuttih stolah, ka Miša veny šänkyššä kirja kiäššä eikä liikahtan. Konša Mišan muamo kučču toiseh kertah, a toveri tuaš ei nouššun, ni mie vinnasin häneh pielukšella. Mišan muamo nakro, a ämmö nuapurin kera muhistih. Miša istuutu stolah ta murmetti: – Karjalaiset kolmičči kučutah stolah. – Miša, oikein nälkä on, čuhutin mie. Miun šanat kuultuo kaikin ruvettih nakramah. A mie vain ujošti muhahin. Makiet šyömiset ta pikari hajutointa kotiviinua pyyhittih pois tien vaivuon. Muamo šano: – Mänkyä kylyh, še on rannalla. Nuapuri jo on šielä. Myö jakšautuma kylyn šinčissä ta mänimä kylyh. Mie heti ohkasin suarušta ta istuuvvuin alahakši piteliytyön käsillä korvista. A ylälauteilla – korvalakki pal’l’ahašša piäššä ta kintahat kiäššä – istu nuapuri ta kahella vaššalla kylvetti omua kuivua, ka lihakšikašta vartaluo. Mie niin ni ällissyin! Ukolla oli melkein šata vuotta, ka hiän kylpi parempi meitä, nuorie ta tervehie studenttĳa! Ukko muhi, a myö hil’l’akkaiseh tottuma kylyn löylyh. Kylyn jälkeh Mišan muamo savari tuokšujua čäijyö. Mie olin puitto ruajušša. Niin kuin koissa. Ikkunašta mie huomasin, kuin mi lienöy vartalo luiti mečän puoleh. Mie kačoin tarkkaseh ta ymmärrin, jotta še on meĳän nuapuri, kumpani hiihti meččäh. Miša niise kaččo ta šano: – Hiän aina hiihtäy kylyn jälkeh – viisi kilometrie šinne ta jälelläh. Kummallista! Illalla Miša šuoriutu tanššĳaisih. Mie kieltäyvyin. Toisen päivän huomenekšella murkinan jälkeh Miša läksi näkeytymiseh neiččyön kera. Iänettä. Ilman šelitykšie. Mie jäin yksin ta tunsin iččie epämukavašti. Mie kyšyin Mišan muamolta, missä ollah ruatokalut ta nuaklat. Hiän kaimasi miut sarajah ta näytti. Mie ašetin tikapuut, nousin kattoh, pyyhin lumet ta löin nuakloilla puuttujan lauvan. Šiitä vielä ruavoin kuta-mitä. Päivällä Miša vielä ei myöštyn, a mie tašotin aĳan, lujennin šen tukipuulla ta vajehin muutoman šälen. Niin joka päivä mie ilosešti vietin aikua ta tuttavuššuin kylän elämäntapoih, kumpaset oltih miula tuntomattomie. Talon kakši naista iänettä kačottih miuh ta toičči hil’l’akkaiseh paistih keškenäh. Ka miušta tuntu, jotta mie olen hyövyllini ta še oli hyvä tunneh. Onnakko kaivonšalvon kera mie en pärjännyn yksin. Kerran mie vuotin, konša Miša tulou ta vielä kuččuma nuapurin apuh – šiitä vašta, kolmen, šaima lujentua šalvon. Loman kakši netälie vilahti kuin yksi päivä. Lähtöpäivänä Mišan muamo lahjotti miula omin käsin lampahan villašta tikutetun pušeron. Konša hiän kerkisi tikuttua, vet hänellä aina oli kotitöitä? Pušero hyvin paššasi miula. Še oli pitkä, lämmin, pehmie ta kepie. A šentäh kun mie talvellaki kävelin kešätakissa (stipendie ei riittän, a ruatua enšimmäisen kurššin opaštujat ei voitu), ni še oli miula čuarin lahja! Mie oikein ujoštelin omua köyhyttä ta šentäh en käynyn ni Vitelen tanššĳaisih, ka nyt tunsin iččie ihan onnellisena. Mie kiitin naisie, myö šepäytymä. Ta koko studenttielämän še lahja lämmitti ei ainuoštah miun vartaluo, ka šieluo niise!