Texts

Return to review | Return to list

Voinu da vihaniekat Brendojevan “Kadajikos”

history

July 17, 2025 in 15:00 Нина Шибанова

changed the text
~~V ladimir~~Vladimir Brendojevan Kadajikko-runokogomus nägi päivänvalgien 1986 vuvvel, vikse se oli enzimäine Kadajikko-runoelman painandu da kirjutandugi. Silloi oli moine aigu, konzu kaikes mieros vie mustettih Toizen muailman voinan hädii da tävvel väil opittih pyzyö rauhas elaijas. Kaikis tärgevin, tiettäväine, se oli meĳän kaikis enimäl kärzinyöl mual. Sit kuvailtes da ylendäjes Anastasĳa Zvezdinan urhoteguo, runoilii žiälöiččöy nuoren neidizen sudre menetettyy elaigua da viärittäy voinua. Enzimäzes ozas kirjuttai kiändyy voinah päi paginanke, gu eläväh, hiilavien palajien kyzymyksienke: Mikse sillo pidi, täydymätöi voinu, tytön hengi? Mistöin hälle tazuat?(…) Viego sinä, voinu, olet vajai? Viego vähä – sirottua da leskiä? Roihgo sinun ryöstölöilles raja? Konzu, sinä, kadehiine, tyystyt, petišöile kegälehii tuamas? Ielleh Brendojev zavodiu vastuamattomat kyzelendät tyttöh niškoi, nimittäy voinua kaunehil livvin sanoil: täydymätöi, kadehiine, tazuat, olet vajai. A sit jo nouzou viäritykseh tyhjis hierulois da “joga muaman käzis rippujien hädienke”. Ielleh sanat jatkutah: “kuččumatoi”, “vuottamatoi vieras ižändöimäh tuli meijän kodih”. Moizii sanoi minul puutui kuulta omas buabas dai toizis naizis meĳän Anuksen čupun valloitettulois hierulois. Vladimir Jegorovič, smietin, sežo kuuli, dai iččeh voinanaiguzen lapsusaĳan mielikuvat oldih mostu tabua, kui rahvahal. Runoilii käytti ihan toven ilmekkähii livvin sanoi dai ielleh omat kovat viäritändät jatkau vihaniekkoih päi, kudamil “pidäs Suomi suuri, rajois uuzis, varakas da vägey”, da vie gu net “kai kiändäs vastumuuri muat dai manderehet polgis paganjallal”. Ilgivaldaine vihaniekoin da voinan koiruamine, kuduat yhtytäh kuvas, läimähtähes sanois: Näitgo, hälle pidäy – hälle pidäy! Sinä vältäi, myvvistäi da myöstäi… Vaigu moine, mittuine oli Nast’a Zvezdina, kazvatettu elämäh välläs da armastandas, kelle kallis ollou puhtas nimi, vähän myvvistäh da iččiä polgie andau. Kolmandes ozas, jälles pitkiä kerrondua Nast’an kazvatandas, runoilii myös kovah arvostau voinan pahuttu: jälles verbii “karahtih”, kudai merkiččöy kiirehty da tolkuttomuttu, on käytetty nelli verdavustu ilmivölöinke, kuduat tuvvah ristittyzen elaigah vahinguo: “ku kuival tulipalo”, “ku hallu peldoh kesken…^ keziä”, “ku vuottamatoi hädä…^ taloih”, “ku vuotoroppu sordai linnun pezii”. A kaikis tirpamatoi vahingo on se, ku voinu kučui miehet surmankižoih, ruadoväikse jätti lapset, akat… Pahan mielenke runoilii ajattelou, kui “meil pidi jättiä oma Anusrandu”, kudai “lahtariloil…^ kobrih puutui”. A net vie “liekastellen” havistah: “Emmo surmuajat myö ole. Olemmo myö sinun heimovellet.” Brendojev kuvailou, mittumakse jätettih vihaniekat jälles “ižändöičendiä” Anuksen mua, kui viettih parahat mečät, syödih lihannu “yhtehine karju”, “kuobailtih” “dvorat, hevot, brujat”, kui Politsii, ku koiru hierus nel’l’ai, kedä rozgitti, a kedä butkah talui. Ironiziiruĳen runoilii kuvailou, kui tuodih Nast’ua Anuslinnan tyrmäh: Rohkiet miehet, otitto sit vallan? Voititto sit, gor’at, kahtu tyttyö? Yhtelläh tyttö “ehtii…^ kodih kirjuttua jälgisanat”, “Niin sanoin vuoh häi ammuttu ei kuole”…^ nuori tyttö sai olla raviembannu da jylgiembänny, migu “vihažniekat”. Nastin kirjazeh niškoi maksau pidiä erilline pagin. A Kadajikko-runoelman Vladimir Brendojev loppi lyhyöl nelländel ozal, kuduas myös žiälöiččöy nuordu urhoneidisty, ga uskou: A musto – rahvahas ei kadua, hos kannella ei risturihmas. Sentäh, gu piästetty Anus “nuorištuu” da “korgenou”, kahten sobuh juoksĳan joven rannoil. Rauhas lugie dai eliä, tiettäväine, on kebjiembi. Ga Vladimir Brendojevan runorivit kovien voinan kironduksienke vie ollah pättävät tänäpäigi. Pahakse mielekse.

July 17, 2025 in 14:59 Нина Шибанова

created the text
created the text: V ladimir Brendojevan Kadajikko-runokogomus nägi päivänvalgien 1986 vuvvel, vikse se oli enzimäine Kadajikko-runoelman painandu da kirjutandugi. Silloi oli moine aigu, konzu kaikes mieros vie mustettih Toizen muailman voinan hädii da tävvel väil opittih pyzyö rauhas elaijas. Kaikis tärgevin, tiettäväine, se oli meĳän kaikis enimäl kärzinyöl mual. Sit kuvailtes da ylendäjes Anastasĳa Zvezdinan urhoteguo, runoilii žiälöiččöy nuoren neidizen sudre menetettyy elaigua da viärittäy voinua. Enzimäzes ozas kirjuttai kiändyy voinah päi paginanke, gu eläväh, hiilavien palajien kyzymyksienke: Mikse sillo pidi, täydymätöi voinu, tytön hengi? Mistöin hälle tazuat?(…) Viego sinä, voinu, olet vajai? Viego vähä – sirottua da leskiä? Roihgo sinun ryöstölöilles raja? Konzu, sinä, kadehiine, tyystyt, petišöile kegälehii tuamas? Ielleh Brendojev zavodiu vastuamattomat kyzelendät tyttöh niškoi, nimittäy voinua kaunehil livvin sanoil: täydymätöi, kadehiine, tazuat, olet vajai. A sit jo nouzou viäritykseh tyhjis hierulois da “joga muaman käzis rippujien hädienke”. Ielleh sanat jatkutah: “kuččumatoi”, “vuottamatoi vieras ižändöimäh tuli meijän kodih”. Moizii sanoi minul puutui kuulta omas buabas dai toizis naizis meĳän Anuksen čupun valloitettulois hierulois. Vladimir Jegorovič, smietin, sežo kuuli, dai iččeh voinanaiguzen lapsusaĳan mielikuvat oldih mostu tabua, kui rahvahal. Runoilii käytti ihan toven ilmekkähii livvin sanoi dai ielleh omat kovat viäritändät jatkau vihaniekkoih päi, kudamil “pidäs Suomi suuri, rajois uuzis, varakas da vägey”, da vie gu net “kai kiändäs vastumuuri muat dai manderehet polgis paganjallal”. Ilgivaldaine vihaniekoin da voinan koiruamine, kuduat yhtytäh kuvas, läimähtähes sanois: Näitgo, hälle pidäy – hälle pidäy! Sinä vältäi, myvvistäi da myöstäi… Vaigu moine, mittuine oli Nast’a Zvezdina, kazvatettu elämäh välläs da armastandas, kelle kallis ollou puhtas nimi, vähän myvvistäh da iččiä polgie andau. Kolmandes ozas, jälles pitkiä kerrondua Nast’an kazvatandas, runoilii myös kovah arvostau voinan pahuttu: jälles verbii “karahtih”, kudai merkiččöy kiirehty da tolkuttomuttu, on käytetty nelli verdavustu ilmivölöinke, kuduat tuvvah ristittyzen elaigah vahinguo: “ku kuival tulipalo”, “ku hallu peldoh kesken…^ keziä”, “ku vuottamatoi hädä…^ taloih”, “ku vuotoroppu sordai linnun pezii”. A kaikis tirpamatoi vahingo on se, ku voinu kučui miehet surmankižoih, ruadoväikse jätti lapset, akat… Pahan mielenke runoilii ajattelou, kui “meil pidi jättiä oma Anusrandu”, kudai “lahtariloil…^ kobrih puutui”. A net vie “liekastellen” havistah: “Emmo surmuajat myö ole. Olemmo myö sinun heimovellet.” Brendojev kuvailou, mittumakse jätettih vihaniekat jälles “ižändöičendiä” Anuksen mua, kui viettih parahat mečät, syödih lihannu “yhtehine karju”, “kuobailtih” “dvorat, hevot, brujat”, kui Politsii, ku koiru hierus nel’l’ai, kedä rozgitti, a kedä butkah talui. Ironiziiruĳen runoilii kuvailou, kui tuodih Nast’ua Anuslinnan tyrmäh: Rohkiet miehet, otitto sit vallan? Voititto sit, gor’at, kahtu tyttyö? Yhtelläh tyttö “ehtii…^ kodih kirjuttua jälgisanat”, “Niin sanoin vuoh häi ammuttu ei kuole”… nuori tyttö sai olla raviembannu da jylgiembänny, migu “vihažniekat”. Nastin kirjazeh niškoi maksau pidiä erilline pagin. A Kadajikko-runoelman Vladimir Brendojev loppi lyhyöl nelländel ozal, kuduas myös žiälöiččöy nuordu urhoneidisty, ga uskou: A musto – rahvahas ei kadua, hos kannella ei risturihmas. Sentäh, gu piästetty Anus “nuorištuu” da “korgenou”, kahten sobuh juoksĳan joven rannoil. Rauhas lugie dai eliä, tiettäväine, on kebjiembi. Ga Vladimir Brendojevan runorivit kovien voinan kironduksienke vie ollah pättävät tänäpäigi. Pahakse mielekse.