Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Jumal andoi minei ozan

Corpus: New-writing language

New written Veps, Journalistic texts

Source: Pagištoiti Maria Filatova, Kodima. № 5, (2016), p. 1-3

Jumal andoi minei ozan
(Vepsian)

Jubilei: Täl vodel 25. semendkud meiden armhal sebranikal, opendajal, vepsän kelen tundijal, tedodoktoral Nina Zaiceval om jubilei.
Meile ei täudu eskai kaik meiden Kodiman lehtpolid, miše kirjutada hänen sures panendas vepsän kelen kaičendaha da udessündutandaha. Kaik tedam hänen kirjoid, paksus otam kädehe hänen vajehnikoid, lugem hänen runoid. No ei muga paksus ozastub pagišta hänenke elos, ozas, holiš. valičim joudjad Nina Grigorjevnan aigad da vastsimoiš hänenke.

Nina Grigorjevna, ezmäi küzun laps’aigan polhe. Mitte se oli? Om-ik muštlosid, miččed oma kogonaižen elon Teidenke?
Minä olen sündunu vepsläižehe kanzaha Voilahtküläha. Hot’ ezmäine necen nimen pala omVoi”, se ei znamoiče, miše nece om voi-sanaspäi. Sanutas, miše nece om lappalaine sana vai saamelaine. I se znamoičebojad”. Sid’Ojan laht” - mugoine oli nimi sijal, kuspäi minä olen tulnu. Siloi sigä kaik oliba vepsläižed, i minä en tundend, miše minä olen mitte-se toine. Sikš ku, venänikoid meiden küläs oli ani vähän. Vidhe vodhesai minä pagižin vaiše ičemoi kelel. No muga om tehnus, miše minun mam, Vera Filippovna Zaiceva om kolnu, minei täudui vaiše kaks’ vot. Sikš minä en mušta händast. Minun toižeks mamaks om tehnus Aleksandra Andrejevna, hän oli venälaine. Hän oli venälaižes küläspäi, 20 kilometrad meiden külän edehepäi. Meiden kanz tegihe kaks’keližeks. No minun tatoi Grigorii Gerasimovič Zaicev kaiken pagiži lapsidenke vaiše ičemoi kelel. Siloi minai oli kaks’ vanhembad velled. Küläs eliba minun babam, dedam, pagižiba vepsän kelel.

Kus-žo ezmäi kundlit venän kel’t?
Muga om tehnus, miše meile pidi ajada sigäpäi. Sikš ku minun toine mam ei pagižend vepsähk. Hänele oli jügedahk. ajoim toižehe sijaha i elim sigä kümne vot. Minei oli jo kaks’toštkümne vot, olin nelländes klassas i vaiše siloi minä el’genzin, miš pagištas sigä. Siloi minä vähäižen unohtin, kut pagištas ičemoi kartte. Muštan, kut minun babam Gul’a ili Gulli-baboi kaiken pagiži: ”Voi vunukuine, tariž pagišta ičemoi kel’ou, tariž muštta miččel kel’ou pagiži sinun mamoi”. Minun mamoi oli vepsän kelen opendajan. Nügüd’-ki mušttas Voilahtas da Kujas, miše Vera Filippovna oli vepsän kelen opendai. Baboi kaiken sanui: ”Kut oliži hüvä, ku sinuspäi tuliži opendai”. Necen melenke minä kaiken elin.

Oli-ik teiden kanz sur’?
Meiden kanz oli sur’. Jäl’ghe mindai oli viž last. Meid kaiked oli viž velled i koume sizartkahesa last. Nügüd’-ki om kuz’. Kaks’ vanhembad velled oma jo kolnuded. Minä olen lopnu kümne klassad Šalas. Minä elin internatas. Meiden kanz ei olend bohat, oli sur’, sikš minä sigä olin.

Oli-ik Teil armaz urok školas? Kut valičit tulijan professijan?
Minei mel’he kaiken oli germanian kel’. Venän kel’, matematik oliba mugažo ezmäižel sijal. Minä läksin Vologdaha, universitetha, i meletin, miše minuspäi tuleb germanian kelen opendai. No muga om tulnu, miše minei ei täudund balloid. Sikš miše siloi verhiden keliden fakul’tetal ühtele sijale oli enamba sadad mest. Sikš minuspäi tuli venän kelen da literaturan opendai. Minä olen sidä mel’t, miše Jumal om tehnu oikti. Minun tedotö nügüd’ om sidotud venän kel’he da vepsän kel’he. Om lujas hüvä, miše necen fakul’tetan minä olen lopnu.

Konz tulit Karjalan pälidnaha? Tuli-ik mel’he uz’ elosija?
Sen jäl’ghe minä olen tulnu tänna, Petroskoihe. Nece oli vodel 1968. Minä tulin tänna aspiranturha. Minun ohjandajan oli Georgii Martinovič Kert, saamen kelen tedomez’. Minä olin ezmäižen hänen aspirantan. Nece elo oli minei ani mel’he. Karjala i Petroskoi oma tulnuded kuti toižeks minun Kodimaks. Minä elän tägä pidemba, mi elin Vologdan oblastiš. Hot’ südänt kaiken kibištab minun Vologdan kodiküläs. Se hilläšti koleb. Sanun, i kündled tuleba sil’mehe. Sigä eläb vähemba, mi kümne mest. Tal’ven aigan vähemba eläb. Meiden pert’ om jo lanktemas. Midä teged... Mugoine om elo...

Paksus-ik tuleskelet Kodimale?
Minä ajelemoi kaikuččen voden minun Kodimale. Sigä eläb minun noremb vel’l’ Mihail. Minä sigä paksus olen. Sigä oma meiden vepsläižedElonpu-praznikad. Sigä-ki minä oleskelen.

Sat-ik ozad, hüvid melid ičetoi radospäi? Mi om kaiked enamba mel’he rados?
Muga om tehnus, miše minun elo om kuti sidotud vepsän kel’he. Minuspäi tuli vepsän kelen tedomez’. Minä oppin vepsän kel’t jo enamba 40 vot. Minä ajelimoi kaikuččehe vepsän man čogaižehe, kaikuččehe vepsän man čuraižehe. Kaiktäna pagižin vaiše ičemoi kelel. Voib olda, nene matkad pördutiba minei vepsän kelen mahtoid. Sikš ku minun mamoi oli venälaine, i kodiš em pagižnugoi vepsän kelel, i nene matkad i minun tedotö pördutiba minei kaik tedod tagaze i, voib olda, völ enambaki. Nügüd’ minä tedan, kut pagištas suvivepsläižed, kut pagižeba pohjoižvepsläižed, keskvepsläižed. Voin sanuda, miše neciš polespäi minä olen ozav naine. Ved’ Jumal andoi minei ani čoman tön. Jo enamba 40 vot minä tegen necidä radod, kirjutan kirjoid vepsän kelel, venän kelel kirjutan vepsän kelen polhe, tegen tedosanutesid, tedostarinoid i muga edemba. Nece kaik kuti avaidab minei vepsän kel’t kaiken aigan, jogahižen päivän. Minä joga päivän miččidse tedoid san: se necidä, se sidä. Minei tuli mel’he sanutez – ”Pu kuleb i nägeb kaiken.” Konz minä olen tedomatkas vepsläižidenno, minä kaiken aigan küzelin, mikš muga sanutas. Minei vastatihe, miše mec om meiden sebranik, meiden kanznik da perehnik, pidab eläda senke sures kožmuses, siloi mec avaidab kaik süvüded, mec otab, lämbitab. Kaikutte mugoine sanutez, mitte-se sana avaidab süvüded vepsän rahvahaspäi.

Kut minä el’genzin, vepsläine sana, vajeh oma kuti Teiden melentartuz’. Nacein, se tuli tedotöiden pohjaze?
Minun ezmäine dissertacii oli sidotud vepsän nimikändluzsistemaha i sen istorijaha. Doktoran tedotö oli oigetud jo verban kändluzsistemaha. Sikš, kaik vepsän grammatik istorijan polespäi om hüvin oppitud, i minä tedan sen ani hüvin. Erašti sanutas, miše kel’ koleb, sambub. No kel’ ei kole, ei sambu, nece koleb meiden mušt, koleb harjenuz pagišta ičemoi kelel, a iče kel’ om eläb. Minä voin sanuda, miše kaik kändod, kaik verbad, kaik nimed oma eläbad, vaiše unohtim, kadotim niid meiden muštlospäi. Om tulnu mugoine tundmuz, miše kaik sanad oma venälaižed. No vaiše unohtim nenid sanoid. Ku otam sured tedokirjad, vajehnikad, ka löudam sigäpäi kaik sanad. Grammatikan polespäi vepsän kel’ om ani eläb.

Konz el’gendad necidä, ka tuleb taht kaita sanoid, udesündutada vepsän kel’t...
Minun elo om jo 25 vot i enamba sidotud vepsän kelen udessündutandaha. Konz-se minä pagižin vepsän kelel, nece oli minun kodikel’, minun maman kel’. Sid’ vähäižen unohtin. No minun tedotö oli sidotud vepsän kel’he, i vepsän kel’ tuli tagaze. Nügüd’ pagižen vepsän kelel eskai paremba, mi venän kelel. Molembad keled oma minun mamankeled. Nügüd’ ičeze tedoid andan tagaze, norile, andan kirjoiden täht, andan paginoiden täht, andan tedotöiden täht. Minus ümbri om äi ani čomid ristituid. Voib olda, ozutesikš, Kalevalan kändluz minei ei tulnuiži mel’he. No minai om lujas hüvä sebranik Markku Nieminen Juminkeko-fondan üks’ pämehišpäi. Hän sanui: ”Nina, sinä tedad kaiken Lönnrotan polhe, sinä lugid hänen tedotön, sinä lugid Kalevalan, mikš sinä ed kända midä-se Kalevalaspäi? Vepsläižed tedaižiba ičeze kelel, miš kirjuti Elias Lönnrot, miš om karjal-suomalaine epos”. Siloi minä kändin Kalevalad. Tuli mugoine harjemine kirjutada sidä, mi om ottud ristituiden muštlospäi, minun laps’muštlospäi, dedan da baban muštlospäi. Markku tugezi mindai i sanui, miše minei pidab ühtenzoitta kaik minun tedod i tehta ičeze epos. Ei voi rahvaz eposata. Ka, ezmäi ristitud oli valatadud, oliba ortodoksižed, no kaičem ičemoi muštlosed. Miččed oliba emägaižed da ižandaižed, kut abutiba meiden elos? Mi abuti pöudol, kodiš, kül’betiš? Minun muštlosed abutiba minei kirjutada Virantanazeposad. Minä olen korktad mel’t siš, ei eposan elos, voib olda, ken-se toine kirjutab völ paremba eposrivid, no nece epos om ezmäine kodvind, voib olda, se ei mäne kadogehe i tob ližad vepsän rahvahale.

Om-ik völ mugoine kirj, mitte om korktal sijal Teiden elos?
Minä mugažo ani arvostan minun toižen radon. Nece om Uden da Vanhan Zavetan kändmižtö. Sikš ku erased tedomehed sanuba, miše prozatekst abutab kehitoittas, tehtas korktembaks kaikuččele kelele. tedat, miše suomen-ki kel’ sündui, konz Mikael Agrikola kändoi Biblijan, kut sanuba suomalaižed, i sišpäi om tulnu suomen kirjkel’.

Om-ik Teiden elos da rados abunikoid, ristituid, kudambad tugedaba Teid?
Konz minä kändin vepsän kel’he Jevangelijad, Apostoliden tegod, Solomonan muštatižkirjad, ka minei abutiba minun sebranikad, tugedajad, čomin pagižijad ristitud. Alevtina Ivanovna Andrejeva. Minä muštan, kut kändim ühtes Jevangelijad. Erašti ei tule hüvä sana mel’he, no Alevtina Ivanovnal oli ani hered mel’, hän heredas sanui: ”Naku ninga pidab sanuda!”. Minä hüvin necen kaiken muštan. Suren abun andoi Rürik Petrovič Lonin. Minä lujas arvostan händast. Hän kuti ližazi minei rohktut olda vepsän kelen polestajan i pagišta vepsän kelel enamba. Minä nägin, kut čomin hän pagiži i tahtoi tehta, midä voi vepsän kelen hüvüdeks. Minä arvostan necidä töd, mittušt tegim vepsän kelen udessündutandaks.
Sid’ kaiken aigan olim Zinaida Ivanovna Strogalščikavanke i tugezim toine tošt. Minä tedan kelen kaik problemad, peitused, hän om hüvä politikan tedomez’. Hüvä, miše meidenke oli Anatolii Vasiljevič Petuhov, Vologdan kirjailii. Hän abuti ani äjan, konz zavodim necidä radod. Konz zavodim udessündutandradod, leviganzim meiden mirud, andoim tedoid ičeze rahvahan polhe kaikele mirule, ei vaiše heimrahvahile: suomalaižile, estilaižile, karjalaižile, vengrialaižile, no avaižim kaikele mirule, miše om mugoine vähäluguine rahvaz. Minä olen korktad mel’t neciš aigkeskustas, sikš miše tegim äjan.

Konz kaiken ehtit tehta? Nacein, se otab ei vaiše radon aigad, no joudjad-ki aigad?
Minä meletan, miše ku minä en kirjutand nenid kirjoid, miččed minä kirjutin joudajan aigan, voib olda, minuspäi tuliži akademik, minä voinuižin tehta völ enamba. Se , miččed minä tegen ičemoi joudajan aigan, se otab minuspäi äi väged, joudajid pordoid. No nece om minei mel’he, sikš minei ei ole žal’. Hüvä, miše minuspäi tuli tedodoktor, i nece om ani korged arvnimi minei. Erašti meletan, a ku minun mamoi da tatoi oližiba hengiš, oližiba-ik korktad mel’t minun elos? Midä voižiba sanuda? Olen-ik minä tehnu muga äjan, kut tahtoiba, miše minä tehnuižin ičemoi rahvahan täht. Ka, minä el’gendan, miše niil pordoil ei el’gendanugoi, miše teravas ei linne vepsläižid. Ved’ siloi kaik pagižiba vepsän kelel i ei olend melid, miše tarbiž vägestada necidä jügedad pordod, tugeta vepsän kel’t.

Midä sanuiba ičhižed, mittušt mel’t oma Teiden rados?
Minun d’ad’a Grigorii Borisovič Bol’šakov oli neniden opendajiden keskes, ked tegiba ezmäižid openduzkirjoid vepsän kelel. Se oli 70 vot tagaze Piteriš. Konz hän tedišti, miše minuspäi, voib olda, tuleb vepsän kelen tedomez’, ka hän siloi minei sanui, miše hänel vähän kibištaškanzi südänt, sikš ku hän mušti, kut om lopnus ezmäine kirjkelen aigkeskust, konz polttihe kirjoid, konz oli kel’tud ani pidäda kodiš kirj. Äjad oli tactud türmaha. Hän varaiži minun ozan polhe. No hüvä se om, miše minä tulin ičeze aigan, nimidä ei tehnus minei. Minä tegin kaiken, midä minuspäi oli ripnu, midä minä voinuižin tehta. Niken minei ei telustand necidä radod tehta. Erašti minä meletan, miše minä midä-se en ehtind tehta, voib olda, minä voižin tehta enamba. Erašti sanutas, miše minä olen vepsän kirjkelen mamoi. Ka mamoi paneb kaiken hengen, kaik väged ičeze lapsehe. Erašti meletan, olen-ik minä pannu kaik väged, meletused kirjkel’he vai en ehtind necidä tehta? Ku en ehtind, ka tedan, miše minai om äi čomid abunikoid, openikoid. Heišpäi kazvoiba vepsän kul’turan tundijad. Tahtoižin uskta, miše vepsän kel’ edemba ei sambu.

Nina Grigorjevna, kirjutat runoid äjan. Mittušt hol’t panet niihe?
Minä kirjutin minun tütren polhe, minun elon polhe. Erašti kirjutan armastusen polhe. No päsijal om vepsän kel’. Minä tahtoižin leta sen ülemba i ozutada, miše se om eläb kel’, i sil voib kirjutada runoid, prozad. Kirjutan kodikülän polhe, ristituiden polhe. Kirjutan lapsileki. Pidab, miše lapsil oliži taht lugeda midä-se. Minä navedin kirjutada runoid i naprin kirjutada muga, miše otta niihe kirjkelen sanoid.

Om-ik Teil elon deviz, sanad, miččed sanut toižile i iče pidät päs?
Minä olen elänu jo pit’kän elon i voin sanuda, miše minun pämuštatiž om mugoine: ”Konz ristit ei tege nimidä, ka händast ei laigoiki”. Konz minä zavodin kirjutada runoid, tehta openduzkirjoid, minei pagištihe i mindai laidihe. Kelle-se om mel’he minun rad, kelle-seei. Ku minä en tegend necidä radod, ka niken ei sanunuiži nimidä pahad minun polhe. No konz ristitun polhe ei pagiškoi, ka händast ei muštkoi-ki. Sikš minä meletan, miše nece om ani hüvä muštatiž. Minä arvostan völ tošt muštatišt, mitte om venäkelel: ”Что написано пером, того не вырубишь топором”. Minä muštan, kerdan kacuin televizorad, i sigä oli ani korged opetud kompjutermez’ Amerikaspäi. Hänel küzeltihe, kut kaita materialoid: miččil diskoil, miččil fondoil. Hän muhahti i sanui, miše bumagal. Bumagnece om parahim kaičii. Minä voin kirjutada kirjad maman kelel i neciš polespäi minä olen ozav ristit.

Olet-ik ozav naine?
Erašti sanutas, miše eläm lidnas i em voigoi pagišta ičemoi kartte. No minei niken ei kel’dänd necidä tehta. I minä voin pagišta, kus taht, kut maht ičemoi kartte. Sikš kaiken aigan meletan, miše Jumal oigenzi minei ozavan elon, sikš ku hän andoi minei minun kodimakel’t. Mi voib olda paremba?!

teget muga äi radod, jäb-ik joudajad aigad heimolaižile, tütrele?
Konz 20 vot tagaze zavodin käta Uden Zavetan, tehta openduzkirjoid, konz minä tegin tedotöd, minä kaiken aigan kirjutin. Siloi völ ei olend tedomašinad. Minä muštan, kut minä stolan taga ištuin, Ol’a ištui kingitades minun jaugha, miše tuntta, teta, miše minä olen rindal. Hän lugi midäse laval, minä kirjutin stolan taga. Nece ei telustand olda rindal, hän oli minun rindal kaiken aigan. I nügüd’-ki hän om rindal. Hän radab kul’turan oblastiš, Juminkekos, i om ani kinktas sidogehes minunke. Hän pagižeb vepsän kelel, i minä olen korktad mel’t siš.