Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Kut eduu mehele mändihe

Corpus: Dialectal texts

Central Western Veps

Informant(s): Микшина Марфа Захарьевна, 1910
recording place: Ладва (Ladv), Podporozhsky District, Leningrad Oblast,

Source: Язык и народ: тексты и комментарии, (2002), p. 59-62

Kut eduu mehele mändihe
(Vepsian)

Tütren mehele andoin’, svathuzile tuliba, mest tedan oli vištoštküme. Oliba keratud svatud da velled da nevestkad da vävud da kaik keratud. Tuliba, ezmeižeks ukses haški tat da sanui: «Tulimei dobrim delom svatovstvom». Minä sanun: «Požalusta, tulitei ka». Sizar’ mäni, niiččen toi. Minä zavodin tehta sömäd, pirgad da munaričan. Niižne tuli, män’, kucui ristimamdaiž, d’ad’inan, t’otid’, kaikid’ hiimokundan keraz’. Minä pirgoid’ tegin’, munaričan tegin’, samvaran lämbitin’: «Ištkateiš sömha da čajud jomha». Sid sanun: «Nu mid’a tütar, dumale tari mända, astkam dumale». Hiimokund kerazihe ičemoi, ristimam, d’ad’, t’ot, minä, mam, sizared. Kerazimoi, mänimei, dumeimei. Ku niižne offotou mäneb, niken nimida ii (sanu), a ku ii offotou, ka kengi mid’a sanub, mända vai ii mända.

A minei tütar naku mäni offotou. Mänimei dumaspei, ištuimei loučha: «Nu mid’a tütar, sinä sano, mii nimid’a em tekoi». Hän sanub: «Mamoi, minä vaihen andoin’ prihale, miše tulen, nu ka prihad ii(mid’a manitelda ole)». Minä rešimoi, minä voikaškanzin’. Minei teghe žal’, no minei jo prigotovd’ud kaik sijad. Stolad lat’t’ud, ičemoi hiimod kerazihe, mest kaks’küme. Akad sanuba: «Ištkad väheižen, pigei dumeiba. A minä värižen: «Voi minä, gor’o-gor’kija, üksnäin’ jäda tariž». Tat tuli, sanui: «No mid’a Minä sanun: «Niižne andoi vaihen, ka minä nimid’a emboi sanuda».

Ištuihe stolan taga, adivoičihezoi da homesehesai vinad juiba. Nu ka satjat kaik läksiba, a ženih niičenke jäi neche. Nedalin panimei srokun, i toižen pühänpejan svad’boičimei. Kahesatoštkümne druškat oli, druškoile ženihon polespei sädatimei käzipaikad. A nenile akoile plat’jad andoimei stolan taga, kerazimei i kaikile andoimei. Siičemele stolale oli sömad pandud. Mugoi oli narod, kaik sötin, jotin. Pajatiba svadebnoid pajoid, a tütar ka ii (voikand). Nügüde ii (voikkoi). Min’a voikin’, kuti homen jo svadib, lähtta mehele. Nu ka kaglha tabazin’ da voikin’. Jäl’gmeine eht jo oli, homen jo mehele lähtob. Nu ka voikin’ muga: «Libed linduižem, säditei i sobitei kalhiže sobeižihe, kalhiže kengeižihe, čomihe sädoižihe. Jäl’gmeižen čoman da ehtkoižen-se ičeiž korttas da kodižes-se. Pimitad sinä minun izod da iknaižed-ne, madalzoitad dubovijad pordhaižed-ne, souptad sinä raiskijad da verejeižed-ne». Ninga voikin’. Hän klubha läks’, sid’ klubaspei ženihonke tuliba, pordhau ištuiba. Sid’ homesuu svad’baha tuli narodad ka mäne teda mi. Pajatiba, pajatiba svad’ebnijad pajoid’.

Ženih astub svad’buu niiččenno. Niižne vastha ii mäne. A miid’e polespei hiimokund ka kaik vastha mändas, ninga širinkale siižutasoiš i kaikučele kät anttas. A niižne pertiš om, ku ženih ii mel’he, ii offotuu mäne, iknas ženihole kukiškoid kändab.

Ende andliba vägel. A nügüde ii. Nügüde čomin’ svad’boitas, čomin’. Niidižehtad jele, voikuid jele, ii voikkoi. Pajod da vändod oma, uran kirktas da amptas. Rodn’an kaiken keratas, čut’ väheižen hiimos, ka kaik keratas. Lahjad enččikš anttas, käzipaikad da kaik lahjad.

Sizarem läksi mehele ka voiki. Sizaren andoi tata väges. Igän muštan, svatud tuliba öl. Kulin’, tatam ecib lampan: «Lamp kus om Min’a sanun: «Tata, miak lampan ecid' Sügüz’pol’ oli jo, ö - pimed. Tat saab: «Palag - svatud». Minä san: «Ken hän om «Ondrejan Vas’ka». A Palag - nikut ii tahtond mända. Väges andaba, kahesatoštkümne vot jo mehele. Tat läks’ pert’he, nuustatab: «Palag, oma svatud sinuseiš». Hän küzub: «Ken hän Minä sa: «Ondrejan Vas’ka». «Oi prokl’atį tuli!». Nuustatiba Palag-čižan, hän sab: «En mäne, en mäne». Tat da mam: «Antta, antta, üksjeine poig da mad čomad, tari antta». Palag-se otkaži. Babam vuu potakoiči: «Mända, mända». A tatam sanui: «Kacu, mi päl da jougas, ka senke mäne, kuna mel'heiš, a enambad minuspei nimid’a ed sa». Hän rouk voikud da udes kuctihe svatud. Tatam andoi väges.

Palag voiki čomašti, a tatam vastha voiki vaihil’. Nevest jäl’gmeižuu peivuu jo uden paran-se päle pani, suukuižen i voiki:

«Rodimįi roditel’, kal’l’iž kazvatai,

sädatid i sobitid mindei kal’hižihe da sobihe,

spravid' i ladid' verhile viluile armhižile

äjou aigalaz, äjou norelaz.


Nägub, nadoji sinei pästeltas mindei

Vos’kal’hele praznikaižele,

rodimii sina roditel’,

poručid minun vouktaižen da voudaižen

äjou aigalaz da äjou norelaz».


A tatam-se voikab vastha: «Andan sinun verhale vilule randaižele da minä paksušti sinunno tulešken».

A svadibhomesel tatam nuustati händast, ka hän möst voiki:

«Rodimįi roditel’, kal’l’iž kazvatei, minun aigoiš homesuu nuustatad, nügüde dumein, miše jäl’gmeine čoma peiveine čomas da čogeižes.
Rodimįi roditel’, minä nägin’ tälüu uniš, ku sinun izon da iknanno oli tihed da koivuine. Koivuižehe ištui libed da linduine-se. Rodimįi roditel’, kal’l’iž kazvatei, nece ii libed linduine ištund, a ištui minun vouged da voudeine, ii lehedad lehtuižed sigä, a lehežiba minun kal’hes-se kasaižes čomad da lenteižed».

A vouktan voudan jatasei, ka möst voikaba. Kel oma tatad da mamad, kaikil' kaglas-se voikab. Sid’ voikab sizaril’, sid’ jo vouktan voudan jätab podruškale, kudamenke gul’aib, ka sil’l’e. Sanub: «Pol’nii sinä minun podruškaine, taričen minä sinei suren da taričimižen, otaške sinä minun vouged da voudeine. Kut sinä gul’aižoitad ičeiž vouktan da voudeižen, muga minun vouged voudeine- guleižoita, alaske sinä tuuki da alaške sinä rehki necida».

Andab hän minda-ni podruškale?

Ii anda, podrušk voikab hälle vastha: «Pol’nii podružnikaine, alaške sinä tariče minei vouktad da voudašt, minei jele kal’hid’-ne sobeižid’-ne da čomid’-ne sädoižid’-ne. Ii min’ turbeižiš ole likuižoitta i krasuižoitta sinun vouktad da voudast’-se».

Erasel jele näd ni sizarid’, ni vellid’, ka voikab miše: «Ii min’ turbeižis ole minei eläda, ni veslid’ viikoihuzid’, ni set’jid’ čižoihuzid’. En juuda ka ni likuižoitta, ni krasuižoitta i gul’aižoitta sinun vouktad da voudašt’».

Niidižehtan kut tegiba?

Niidižehtan pän sugd’as, ičein hiim sugib, sugoudab, kerdan vedoudab da sid’ hän kaikil’ kaglas voikab muga: «Minun kal’hen da kasaižen sugitei i tazoitatei, vötei vos’kalhele praznikale-se, verhiže avaroihe armoižihe».

Kaik heimod voiktas da hän kaikil’ kaglas voikab. Svadippeivau plet’t’as hibused nu da venčou rušt’as. Venčoupei tuleb ka hibused jo pästtud. Nece vouged voudeine jo kadotud.

Sid’ niidižehtan lopun ehtan besedoitas, kargeitas da pajatadas. Pajatiba pit’kad pajod kaik ven’aks, a častuškoid pajatiba meid’e kartte.

Pajata častuškaižid’.

Ühten-se muštan:

«Paik-se čoma, paik-se čoma,

Rüuneižed-ne parembad.


Oma rahvhas prihad čomad,

Ladvleižed-ne parembad».