Texts
Return to list
| edit | delete | Create a new
| history
| Statistics
| ? Help
Raisa Lardot.
Segoinuded lindud. 1 PALA. 1-3. lugu
Source:
Verez Tullei, 2018, p. 8-14
Raisa Lardot
Segoinuded lindud. 1 PALA. 1-3. lugu
Veps
New written Veps
Ezisanad
Muloižel sügüzel nece minun taht tuli eloho!
Minä kävuin Šokš-külähä, ičein laps’aigan kodihe. Ehtin vähäižen olda sen südäimes, kacuhtadas. Teleapparaturan buzaiduses sinna-tänna käveliba lehtmehed i minun matksebranikad. Kaikil oli taht nägištada – miččiš minä olen meliš? Midä minä mujan jäl’ges 56 vot siš päiväspäi, konz jätin kodiman? Minä olin suren stressan valdas. Vaiše minä olin ozakaz! Tundištelin i sormel ozutelin: täs seižui magaduzsija, a täs, ka, täs oli päč. Vaiše mikš päč om kuti penenzunu? Minä muštan sidä lujas suren i lämän. Kuti baboin kombud. Jumalašt ei nägu čogas. Tedan, völ voinan aigan ken-se oti sen kerdale. I karzinverai, mitte kaiken pöl’göiteli mindai – sidä-ki ei olend. Aigoin sidä ei olend-ki nikonz? Ei, ei, mušt minun om sel’ged, kaik minei necen sanuba.
Minä ištuimoi vähäižeks iknannoks i kacuhtin irdale.
Ka, ani necen iknanno minä ištuin baboin üskas, konz minei näguihe pühäkuva – astuba angelad paimnidenke i kuldhibusižen lapsenke. Minä saupsin sil’mäd i miččeks-se aigaks pördimoi enččehe. Mujuštin baboin käziden lämäd, mitte kuti sanui: kaik om tün’ i hüvä. Kut minä jäl’ges elin, konz nenid lämid käzid ei olend jo rindal. Laps’aigan mušt, mitte vedäb mindai necen iknannoks, kaiken igän om minunke.
Nece mušt kaičeb mindai-ki elos.
Necen mušton täht minä nügüd’-ki elän.
Kauniainen
28. elokud 2000
1. PALA
Vepsläižes mas
1. lugu
Päčil oli hüvä ištta.
Päčil bok om läm’ kuti oližid ištnu kenen-se üskas kaiken aigan. Völ se-ki hüvä om, miše päčilpäi nägui, mi pertiš tegese. Kacu, baboi keradab taceltud kel-se bobaižid, pühkib lavad i pagižeb min-se polhe Maikanke i Tomkanke, kudambad vändaba laval. Tomka i Maika oma minun sizared, vaiše norembad: Tomka – kahtele vodele, Maika – völ-ki kahtele. Maika om mugoine pičuine, miše hänenke ei voi väta-ki, vaiše ujeldas ümbri da mummutada hänen kartte.
Kacu, Maika om langenu, i baboi lajib Tomkad, a hän ei ole värnik-ki. Baboi kaiken lajib Tomkad i paksus om miš laida, a täl kerdal – ei ole miš. Minä nägen päčilpäi kaiken hüvin. Täs om lujas hüvä sija!
Hot’ tuližiba Roza i Venera kodihe teramba.
Roza i Venera – vai Rozka i Ven’ka – vai toižikš – kut mö heid kucum kodiš, oma minun vanhembad sizared, hö oma völ kaksjaižed. Päiväl hö opendasoiš školas. Ezmäks hö käveliba venälaižehe školha, a nügüd’, konz suomalaižed oliba tulnuded meiden külähä, ka opendasoiš suomalaižes školas. Rozka i Venka oma vanhembad mindai kudele vodele. Mamoi oli sündutanu edel heid völ prihaižen-ki, Juraks oli nimitadud, vaiše minun vel’l’ pigai oli kolnu. Edel kaksjaižid oli olnu völ koume-ki last, kudambad kaik mugažo koliba. Kaks’ koliba läžundaha, a ühten mamoi oli sündutanu lujas aigoiš. Voib olda sikš, miše mamoi tegi lujas jügedoid radoid. Mamoin vac nägui kaiken aigan mugoižeks, kuti sen südäimes oli laps’, ei voind tedištada nikonz, om-ik nece tozi da ei voind küzuda-ki mamoil.
Mamoi kaiken aigan rigehti kuna-se. Erašti minä nägin, kut hän imeti Maikad da sid’-žo vähän Tomkad-ki toižes nižaspäi. Minä völ min nägištin: Tomka imeb, a hänen modpoliškod eskai päzuba enambal, mi Maikal. Minä meletan: Tomka om näl’ghižemb sizart. Ka hän suremb om-ki, maidod tahtoib enambal. I hot’ kuverdan Tomka imeb nižad, kaiken hänele om vähä. Ka i jäl’ges sömäd Tomka jäb näl’ghine, kuti nimidä ei mujand-ki. Kaik pagižiba, miše neičukaižel om koiranvaivhuz’, hän läžub rahitkibul, i miše hän ei elä hätken, i mamalein tarbiž meletada – kelle kuverz’ maidod tarbiž sötta. Hänele pagištihe, miše min täht sötta uhtei last, kudamb jo koleb pigai, a maidod muite-ki om vähä. Mamalein anttihe kolhozas polen litrad maidod päiväks, ka ved’ nece kaikele kanzale-perehele. Ku Tomka midä sai-ki nižaspäi, ka se-ki oli hüvä, ved’ kolhozan maidod oli vähä eskai vanhembile-ki lapsile.
Meil oli völ ičemoi kanoid-ki, kudambad muniba munid.
Kanoid pidetihe ühtes pertin poles, a toižes elim mö, ristitud. Erašti tal’ven pakaižiš kanoid ottihe mehiden pert’polhe. Minä navedin kacta, kut kanad käveliba pertin lavadme. Ned hoguba i kokiba naperas nökuil lavan lahkoiden keskes, kuti löuziba tozi-ki miččid-se jüvid. A oli muga, miše baboi vai mamoi panliba kanoile jüvid pertinčogaha, päčinnoks, kus jäl’ges kanoiden kokindad jüviden korid oli kerata kebnemba i sid’ lükäita päčhe.
Minai oli äi ilod, konz kanad käveliba meiden pertinpoles. Mugomad ned oliba ilosižed: vaiše teged haškun niiden polhe – edelez hüppähtaba ülähäks.
Oli äi ilod, konz ol’ges löudad lämäižen, völ vaiše mundud kanan munan, veda sen hilläšti baboile i sanuda: kacu, babam, völ üks’ muna om.
Mamoi tuleb kodihe jo hämäras, konz irdal ei nägu-ki nimidä. Mäni muštho: mamalain käziš om haugoidud haugoiden kanmuz, hän mäneb päčinnoks i jurunke sordab sen lavale. Jäl’ges mamoi heitäb kindhad, paneb kuimaha päčinkarha i vaiše siloi heitäb sapkad jaugaspäi. Pertinpolhe uz’ päzub haju: kindhišpäi mujub märgäl nahkal, haugoil i völ vihmakahal säl, mitte tämbei om irdal.
Mö kaiken vastsim mamoid longil, miččen baboi keiti. Hän ei tegend sömäd pertiš, a keiti sidä toižes ližapertiš. Sigä oli sur’ päc i karzin. Minä lujas varaižin tulda rindale necen karzinannoks: pagištihe, miše karzinas eläba vedehižed da mechižed. A kel om taht, miše mecamez’ vedäiži händast pimedaha karzinaha! Paremb olda edemba neciš pahas tahospäi.
Mamoi tatoinke, konz tatoi oli kodiš, magaziba siš-žo honuses, kus i Rozka Ven’kanke, paksušti Maika-ki. Minä en tedand hüvin, kus Vas’ka magadab, nacein, siš ližapertiš. Vas’ka om tatoin vel’l’, baboin poig, i hän oli vähäižel kuti likahtunu melišpäi – sen täht, miše lapsen oli langenu i satatanu pän.
Oli hüvä se: minä en magadand honuses, kus oli reig karzinaha! Minä magazin pertiš ühtes baboinke i Tomkanke. Baboi kaiken venui röunal i kacui, miše mö em lanktenuižigoi sijalpäi. Minä ka magazin ani seinäd vaste, minun melen mödhe – parahimas tahos. Voi kätas sel’gin-ki, konz ei olend tahtod pagišta kenenke-se, meletada ičein melid. Ka vedehižid-ki ei pidand varaita, täs magaduzsijan polespäi hö nikut ei voigoi tulda. Ku muga oliži ozaidanus, ka baboi vasttaiži heid kut tarbiž!
Ühten kerdan, muštan, minä jo uindaškanzin, i sid’ kulištin pertiš šobaidusen. Minä en voind nägištada, ken käveleb sigä: konz mö panelimoiš magadamha, ka meiden sijan pol’ saubatihe uudimel. Minä habi hengin varaidusiš. Mitte-se uk, a se ani oli uk – muga hän jügedas käveli da hengähteli, jäl’ges ištuihe laučale. Meiden pertiš laučad seižuiba pidust’ kaikid seinid, sikš ei sand teta – kuna veraz ištuihe.
Minä kundleškanzin. Jose kuluse? Ei, todeks, – uk vändi balalaikal, sormil kosketeli jäntkid hilläšti, vaiše minun korvad kuliba. Se oli tatoin balalaik. Tatoi navedi, konz tuleb matkaspäi kodihe, väta balalaikal, pordoine pidäda kädes, a jäl’ges heitta. Sen täht balalaik kaiken oli sil’miš. Tarbiž sanuda, miše irdverajan mö jätlim öks-ki avoin, miše surdunu ristit voiži tulda pert’he lebule.
Minä hilläšti kändimoi baboin polhe. Hän magazi, kuti ei kulend nimidä. Sil aigal uk lopi vändandan i, tedan, veri laučale, süväs hengähti, jäl’ges hengiškanzi hilläs i tünäs, kut hengib magadai mez’. Minä en tahtoind saubata sil’mid öl, i sid’ mujamata uinzin minä-ki. Homendesel minä ezmäi joksin kacuhtamha verast: vaiše lauč oli pal’l’az, balalaik venui ičeze tahol iknan al. I pertiš-ki kaik oli kuti eglai: i lagedad laučad pidust’ seinid, i sur’ longistol toižes pertin agjas, i jumalaine čogas, i lampaižen lämoi jumalaižen al, rindal – pen’ stolaine, miččel venui erazvuiččid tatoin raudkaluid, miččid meile, lapsile, ei sand kosketada...
Mugoine oli meiden pert’, mugoine oli meiden elo-ki.
2. lugu
Oliži hengiš minun Fedot-dedoi – baboin mužik, ka minei ei tuliži magata baboinke kut nügüd’, a pidaiži magata toižes pert’poles.
Fedot-dedoi vedeli počtan Petroskoišpäi Šoutjärvehe i tagaze. Hän radoi hebol, i kerdan üks’ počtpaket lanksi regespäi i kadoi. Sidä ectihe kaikel küläl, vaiše muga ei löutud-ki. I dedoid anttihe sudha. Pagištihe, miše sil aigal meiden agjoiš paksušti suditihe keda putui – erazvuiččiš azjoiš. Enambal – vargastuses. Dedoi iče mäni sudha. A mamdain mugazo kuctihe sinna, miše, voib olda, hän midä-se nägi i sanub siš. Mamalein kaiken jäl’ges oli huiged sen täht. Konz händast kuctihe, ka hänel eskai pän punoškanzi i vei ümbri, mamoi ei el’gendand – midä pagižeb-ki. Ka völ heiktihe zalaspäi hänele – midä tarbiž sanuda. Dedoile anttihe sur’ vigamaks i kükstihe radolpäi.
Jäl’ges necidä dedoi läžeganzi. Kuti edel-ki radoi pertiš, kacui lapsid, vedeli heinäd mecaspäi, haugoi haugod – oli rados kaiken päivän. Vaiše kerdan, konz ajoi heinregen päl, dedoi lanksi i iški pän kandoho muga, eskai pänlu oli haugenu. Külähižed eläjad pagižiba möhemba, miše dedoile om tehnus sidä-žo i sil-žo sijal, kus kadoi počtpaket-ki. Satatadud pän kibišti enambal i enambal. Pigai dedoi koli-ki. Dedoin mahapanendan aig oli pit’k, baboi saneli, miše mahapanendas voikiba parahimad voikajad. Minä necidä en mušta, lujas penen völ olin.
Mamoi paksus starinoiči meile ühtes azjas – kut hän kerdan jäti Ven’kan i Rozkan kacmaha dedale, a hän hondoin kacui, i Ven’ka lanksi avaitud iknaha. Mamoi nikonz ei unohtand necidä, hot’ Ven’ka ei satatanus-ki.
Dedoi oli tarkan mehen i dengoid ei pidänd vinha, kut äjad toižed ukod meiden küläs. Sen täht dedoil oli eskai kaks’ pertid. Ezmäine – se, miččes mö elim: pupert’, kut toižil-ki. Toine oli saudud eri ladul, lujas čoma, kus jäl’ges eliba suomalaižed saldatad. Nece pert’ oli kaiken aigan sil’mnägubal, vaiše se oli kuti meiden, ka ei meiden-ki jo. Sid’ oli mugoine azj. Konz dedoi osti sen hüvän pertin, i mö hargnim jo eläda siš, mehed tuliba kerdan mijale i nevoiba dedale: tarbiž möda pert’, ika valdkund otab ičeleze i ei maksa siš kopeikad-ki. Nece oli völ sil aigal, konz külän pämehed oliba venälaižed. Dedoi möi pertin, kut nevotihe, a hänen poigad pidiba nedališ kaik dengad vinha. Nene azjad oliba tehnus muga pigai, ka mö eskai em usknugoi-ki, miše pert’ jo ei ole meiden. Ka se seižui-ki rindal, nägim kaiken aigan. Voinas mö ezmäi pagenim suomalaižišpäi Lomki-külähä, jäl’ges pördimoiš i tahtoim eläda neciš pertiš. Meletim – kuspäi suomalaižed voiba teta, miše pert’ om jo mödud. Vaiše küläs tetas kaikes, i ken-se sanui suomalaižile sen polhe. Minä jäl’ges küzelin ičtain ei üht kerdad: mikš meiden külän eläjile tarbiž sud, ku hö iče-ki lugeba ičtaze sudan mehikš.
Minä en teda hüvin, miččed paginad oliba pertin polhe, vaiše mamoin mod kaiken kuti ozuteli: se ei ole oikti, miše suomalaižed eläškanziba meiden pertiš. Mamoi, konz kacui sihe pertihe, ka kaiken lajihe, konz suomalaižid ei olend rindal.
Muite ei olnuiži nimidä hüväd, ku suomalaižed kulištiba i kosketused heidenke tehnuižihe hondoikš. Otam hot’ sidä, konz mö seižuim astjad käziš verhiden saldatoiden katl’oidenno pakičemas sömäd. Mö pidim toivon, miše suriš katl’oiš jäb midä-ni meile-ki. Erašti jäili-ki. Mamoi saneli, miše saldatad keitiba enamban meiden täht, sikš miše heile oli žal’ meid. Erašti mö saim eskai kanfetoid saldatoiden kormanoišpäi. Vaiše tarbiž oli sanuda tervhensanoid suomalaižile, konz vastsim heid irdal, a konz ken-ni heišpäi tahtoi kundelta vepsänkeližid pajoid, ka pajatada-ki. Siloi saldatoile ei jänd nimidä, kut sötta meid kanfetoil. A ken lapsišpäi ei tahtoind magedad söda?! Laukas mödihe erašti magedusid, ka meil dengoid ei olend nikonz.
Lauk oli läz, se oli pertiš päliči meišpäi. Kerdan minä kävelin laukaha, baboi oigenzi. Minä lujas varaižin mända sinna, a ku mindai ei voigoi el’geta, midä minä pakičen. Konz minä pakičin vepsäks ”solašt”, ka möi – ak, kudambad minä ei tundend-ki, mäni vähäšt aigad edel sidä, konz möi el’genzi, miše minei tarbiž solad. Hän muhahti minei, silihtoiti pädme i eskai lahjoiči minei kanfetan. A minei tegihe huiged, joksin kodihe tomaran, kuti mindai rušitihe.
Minä varaižin hätken kävelmaha üksnäin külädme-ki, eskai sidä sur’t tedme, mitte oli meiden pertinno, i mittuštme ajelihe kaiken sinna-tänna mašinad saldatoidenke. Te mäni Petroskoišpäi, tedan, ani Süvär’-jogehesai. I nikut ei voind toižin ajada, ku meiden Šokš-külän kal’t, sikš ku elim pidust’ necidä ted.
Mamoi, konz hänele tarbiž oli sadas Petroskoihe, varjoiči miččen-ni mašinan. Kerdan hän astui jaugai Petroskoihesai. Vaiše kuverdan pakiči letes kät, kaik mašinad ajoiba siriči i ni üks’ ei azotanus. Mamoi habi seižui jaugoil, konz pördihe kodihe – astui enamban 60 virstad.
Enamb kaiked minei oli mel’he kävelta tedme, mitte vei pühäkodinnoks. Pühäkodi seižui mäthal i nägui kaikjalpäi. Vaiše kacuhtad sihe, ka tabadab südänt sinai, enamb ei pästa-ki. Ka te-ki pühäkodinnoks oli ilokaz: mugoine kover polhe-toižhe, ani ku valdaline laps’, kudamb ei tahtoi kundelta vanhembid.
Sadavoz’ne, mustenu jo aigaspäi puine pühäkodi völ sai kibud venälaižiden samol’otoiden ambundaspäi. Mamoi i baboi teziba hüvin ten pühäkodinnoks, molembad käveliba sinna službale völ norespäi. Mamalein igäks mäni muštho kelloiden än’, mitte praznikoiden aigan lendi mecoiden i pöudoiden päl, kosketi henged i südänt hüvän vestin kartte. Siloi kellod heläižiba ei vaiše Jumalan praznikoiden aigan. Vanhad pagižiba: konz išktas kelloihe, ka leib-ki kazvab paremba. Jäl’ges, kolhozan aigan, pühäkodiš tehtihe klub. Ei kuluškanded jo kelloiden än’t, a kuluškanzi kommunistoiden muzik, mitte kaiken päivän, eskai ön-ki, telusti lebaidamha külänikoile. Vaiše leib, kut mamoi sanui, mijak-se ei kazvaškandend paremba.
Oli völ üks’ azj, miččen taguiči mindai maniti nece te: hänen vast seižui pert’, miččen päle minä kacta-ki en rohtind. Se oli mamain laps’aigan pert’: kaikid čomemb toižiden pertiden rindal. Ka völ kaiv-ki oli kaidud läz – sidä ei voind tehta kaikutte ižand. Susedad-ki, läheližed i edahaižed, hargniba jo kävelta tänna vädrad kädes vet otmaha, sikš kaivon kurg’ – arz’ vädranke, surdmata käveli ülähäks-alahaks.
Sen polhe, mi oli tehnus neciš pertiš, külähižed ei pagižnugoi meidenke. Mamoi iče-ki ei tedand, kuna peitta sil’mäd huiktaspäi. A miše meile, lapsile, midä sanuda sen polhe... Nimidä ei jänd, kut kundelta vanhembiden paginoid, i – kus sana, kus toine – meletada enččiš azjoiš.
Jäl’gmäižed ičeze elon voded mamain tat, Moisei-ded, eli neciš pertiš üksnäze. Konz-se dedoi oli möjan, hänel oli ičeze lauk, kus mödihe meclinduiden lihad, rusttid jablokoid, erazvuittušt sömäd. Külähižed surel tahtol käveliba laukha, vaiše heil paksus ei olend dengoid. Dedoi oli hüvän mehen, andli äjile mehile velgha-ki. Sen taguiči, i toižiden azjoiden taguiči-ki, dedoi saupsi laukan. Siloi hän lujas uskoi Jumalaha, paksus käveli pühäkodihe. Jäl’ges sigä radaškanzi-ki: kerazi dengoid, virigoitli tohusid služban aigan i kacui, miše kaik oliži hüvin. Vaiše pühäkodi-ki pigai sauptihe. Dedoile oli jo äi vozid, hän ei voind tehta jügedoid radoid. Hänen Maria-ak, mamain mam, oli kolnu, i dedoile, tedan, oli tusk eläda üksnäze. Muga mamoi jäl’ges pagiži, väriti ičtaze siš, miše pidi vähän hol’t tatas.
Konz mijale, Šokš-külähä, oliba tulnuded suomalaižed, ka hö eciba sijad armijan azjoiden täht. Moisei-dedan pertin tehtihe aitaks, kus kaičeškatihe jüvid. Dedale anttihe pen’ honuz toižel žirul, kaik alembaižed honused täuttihe keratud pöudoil jüvil. Muga dedoi eläškanzi-ki – surel jüviden mäthal. Kerdan hän kucui susedan vargastamha öl nenid jüvid. Mamoi jäl’ges voiki, miše näl’gäs paremb oliži tulda sömha mijale.
Dedad kuctihe kirjbumagal sudha. Vaiše hän ei mänend, a ripustihe iče pertiš, ani jüviden päl... Mamoi eskai kaiken säraiži pagištes, kut hän nägišti tatan, kudamb ripui noras. Mamoi ezmäižen nägišti necen. Jäl’ges hän saneli baboile, miše nece om kuti ostud kaikele meiden rodule. Mamalain pähä-ki ei tulend, miše minä el’gendan midä-se vanhembiden paginoiš. A minä kaiken kulin i otin mel’he, nügüd’-ki muštan kaiken.
Völ minä olin lujas tusttunu dedad.
Minä en el’gendand-ki, kut nece hüvä minun Moisei-dedoi voili kolda ningomal hubal surmal i tahtoin küksta melespäi sen opakon kuvan – kut katusen pardel ripui siništunu dedoi. Völ igäks jäi minun muštho se kacund, konz minä nägin dedan meiden pertinno jäl’gmäižen kerdan. Sil kerdal ei olend-ki nimidä mugošt... dedoi ištui aidan ardel, jaugoiš oliba mustad sapkad, päs – furašk. Päiväne paštoi ani hänen sil’mihe. Dedoi nagroi, i minä-ki nagroin ühtes hänenke. Sil kerdal dedoi oli lujas ozakaz – sikš, miše päiväine paštab; völ sikš, miše rindal nor’ varz uradi – hüppi ülähäks i tackenzi ilosižikš tagaižed kabjad, kuti tahtoi erigata ičeze längišpäi.
3. lugu
Minä en muštand, kut suomalaižed tuliba meiden külähä – minä olin olnu völ lujas pen’. A Maika siloi ei olend völ sündunu-ki. Babaspäi minä kulištin, kut kaik oli männu. Baboi navedi pagišta, a minä sidä tahtoin-ki – ištta kundlemas händast hänen üskas.
Voinan töndundaspäi kaks’ kud rahvaz kaiken astui i astui siriči meiden pertid Süvär’-jogen polhe. Vai pämehed muga käskiba, vai tahtoiba lähtta verhiš saldatoišpäi? Öd i päiväd ten tuhu seižui külän päl, rahvaz küksi völ kodiživatoid-ki. Ten päl kului kaiken kida, lajind, möngund. Baboi i mamoi kacuiba neche pertin iknaspäi. Kaikiden modoil nägui tuskakan i varaidusen znam. Pagomehiden keskes oli lujas äi lapsid. Heiden täht ehtihe Süvärin suvirandale lapsiden tulendpertid. Natalia-tädi oli kävunu neniš pertiš i jäl’ges pagiži, miččes näl’gäs eläba sigä lapsed. Se om hüvä, miše ümbri küliš oli kaznu äi sihlaižid, a mecas ehti marjoid da babukoid, mi kebnenzoiti ecmaha sömäd ičeleze i püžuda henges.
Meiden küläs-ki pigai kaik söm oli lopnus. Venälaižed poltiba kolhozan jüviden kaičendaitoid, miše verhile ei oliži kebn löuta sömäd ičeleze.
Tuli aig lähtta kodisijaspäi meiden-ki kanzale. Kazvatajad löuziba hebon, kulun telegan, i mö tönduim matkaha. Sen edel kaiked kalhemban elon kandišim aitha, sikš ku aitan verajaln voi saubata vahval luklol. Ved’ niken, mugažo suomalaižed-ki, meletiba mamoi i baboi, ei voigoi mureta sidä. Aitha vedihe ičemoi tavaroiden ližaks petroskolaižen baboin sizaren kalhembid tavaroid, niiden keskes garmon’ i uz’ grammofon.
Tattain sil aigal ei olend meidenke, händast ottihe Rusttaha Armijaha. Ouša-tädi, mamoin sizar, oli lähtnu mugažo meidenke. Hänel oli ičezenke lehm, i baboi pagiži jäl’ges, miše se kaiči-ki meid surmaspäi.
Mö astuim lujas hilläs. Muštan, miše mö lähtelim telegaspäi kaikuččel mägel i tungim sen taganapäi. Hebo oli lujas laih, ka mö-ki, ristitud, em olnugoi edahaks hänespäi. Üks’ Tomka voi jäda telegaha ičeze koiranvaivhuz’-läžundan tagut. Konz mö libuim mägehe, ka hänen pä šlingui polhe-toižehe kaikiš ten haudaižiš.
Hilläšti, hilläšti, a tulim mö tahoze, miččehe tahtoim sadas. Se oli Lomka-jogel, läz kividenmurendust, kus edel voinad tatoi radoi sömsijas bufetmehen.
Vaiše mö ehtim eläda neciš sijas vaise äjak-se nedalid, kut meid sabutiba suomalaižed saldatad. Mö pöl’gastuim i säraižim, konz nägištim saldatoid verhiš hahkoiš formsobiš ezmäižen kerdan. Niken meišpäi ei tahtoind, miše hänel oliži čaptud korvad – pagištihe, miše suomalaižed muga tehtihe, konz nähtihe miččid-ne verhid mehid. Mö em usknugoi ičemoi sil’mile, konz nägištim, kut saldatad pagižeba hüvin akoidenke, kut silitaba lapsiden päd. Völ hö pagižiba miččel-se verhal kelel i midä-se ozuteliba käzil sinnapäi, kuspäi tuliba i miččes polespäi mö-ki tulim. Baboi ei uskond korvile-ki. Jose mö voim pörttas ičemoi pertihe? I möst mö kandišem elon telegräbule, i möst näl’ghine raukheboine vedi meid tagaze, kodipertinnoks.
Vaiše sigä mö nägištim opakon kuvan: kaik meiden pertin iknad i verajad oli avaitud. Lambhad södihe, kanad södihe, kartohkad kaidihe maspäi. Baboi tacihe aitan verajannoks. Verai oli luklos, vaiše aitkatuses oli sur’ reig. Sen kal’t vargastadihe kaik meiden elo, ka garmon’ i grammofon mugažo.
Necil aigal meiden kanz tahtoi kut-se tervehtoitta azjoid i mända elämaha toižhe pert’he, mitte oli kohtas. Vaiše meile ei käsktud necidä. Tariškanzi tazoitada irdad, kus oli täuz’ haudoid, voib olda bombišpäi, vai se oliba saldatoiden peitändurud. Mamoi oti raudlabidon i paneškanzi mad nenihe haudoihe. Koivuile nimidä ei tehnus, i se oli hüvä. Ku minä navedin-ki miččid-se änid, ka nece oli tullein šobaiduz, konz se vändi koivuiden lehtesidenke. I ku mitte-se haju oli hüvä minun nenan täht, ka nece oli terav koivun noriden lehtesiden haju.
