Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Kargiet voinuaijat

Corpus: New-writing language

New written Livvic, Journalistic texts

Source: F’odorova Anni (nygöi Ivanova), Oma mua. № 24, (2017), p. 8

Kargiet voinuaijat
(Livvi)

Opin kirjuttua iččeni voinanaigazes elaijas. Minä olen rodivunnuh Varloin kyläs suureh pereheh, pienete opastumah ei olluh aigua, pidi ruadua. Minul oli yheksäs vuozi, konzu zavodih voinu. Voinan allus kaikin kyläläzet lähtiettih pagoh, ga ehtittih mennä vaigu 20 kilometrii, ielleh enämbiä ei laskiettu. Tulimmo kodih, enzimäi kai oli hil’l’aine. Myö, lapset, kävyimmö meččäh marjah. Kerran tata oli kalas yökunzis, myö tulimmo mečäspäi (meijän taloi oli kyläs jälgimäine), kačommo koin pihas kolme saldattua keitetäh syvvä. Meile ei sanottu nimidä, a konzu tuli tata, hänel ruvettih kyzelemäh: “Olettogo nähnyh ryssiä?” Häi ezmäi ei ellendännyh, mi se on “ryssä”, sit hänel hyvin sellitettih, no tata sanoi, buite ei nähnyh nikedä.
Meni aigu, zavodittih kyläh tulla saldatat suurin joukkoloin. Meile, lapsil, konzu midä kyzelläh. Sit sanotah: “Osaatteko laulaa?” Myö enzimäzes kluasas pajatimmo Vorošilovan pajuo, se oli suomekse Mannerheimi. Myö sen pajatimmo, saldatat annettih meile n’amuu, zuaharii. Sit jo ruvettih lähenemäh ammundat, rahvas kyläspäi lähtiettih pagoh. Kolmen kilometrin piäs oldih barakat, sinne peityimmö. Konzu ammundat jo ei kuuluttu, vahnembat tuldih kyläh. Kylä tules, bombitettih kaksikerroksizet koit, tuli vai matkuau aidoi myö. Kai kylä ollus palanuh, ku vahnembat ei ehtittys.
Meijän tatal nelli vellie oli armies, voinal. Yksi kylän mužikku kielitti suomelazile, buite tatan vellet ollah partizuanois. Tuldih meile kolme saldattua, myö, lapset, kois, mama da tata heinii kannetah sablahil. Kuni ei olluh vahnembii, saldatat kai kohtazet ečittih, otettih kai dokumentat, ruvettih tatua doprossimah. Tata sanoi: “Vellet ollah voinal”. Hyö ei uskota, vai sanotah: “Sinä peität, kävyt meččäh heidy syöttämäh”. Sit tatua arestuittih, viettih toizeh kyläzeh, salvattih peldoaittah, kolmet suutkat doprosittih. Sen jälles viettih štuabah, sie moine suuri, järei generualu rubei doprossimah, pani pistolietan oččah: “Ku et sanone, ammun”. Tata koval iänel sanoi: “Ammu, jätät lapset armoittomikse. Minul vellet vai lapset ollah armahembat”. Tatua työttih kodih.
Viesti voinan lopendas tuli, konzu rahvas oldih huondeksel ruadoh lähtemäs. Sit oli itkuu dai ihastustu. Meile suomelazet sanottih, ku lähtizimmö Suomeh, ga niken ei tahtonuh, vaiku yksi lähti, kudai menetti meijän tatua.
On ylen jygei mustella niidy vuozii, anna olis muailmas rauhus da sobu.
Nygöi minä elän Vieljärves, igiä terväh roih 85 vuottu.