Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Hiiryt da Reboihut

Corpus: New-writing language

New written Livvic, Texts for children

Source: L’udmila Mehed, Oma mua. № 28, (2017), p. 11

Hiiryt da Reboihut
(Livvi)

Mustas korbimečäs seizoi mökkine. Se oli pieni da kodikas. Mökkizes eli reboloin pereh. Tuatto Reboi kävyi mečästämäh, muamo Reboine kazvatti tytärdy Reboihuttu. Pikkarazel Reboihuol oli kirjavu turkine da turbei händäine. Reboihut oli mielevy, hyväntahtoine da hyväsanaine. Pereh oli ylen sovukas. Vahnembat ylen äijäl suvaittih omua piendy tytärdy.
Ymbäri kazvoi korgei meččy, susiedua rinnal ei olluh, da pikkarazel Reboihuol ei olluh ystäviä. Sendäh häi puaksuzeh atkaloiččih, da toiči kai itkigi. Hänel ei olluh mostu ystäviä, kenenke vois elostua, kižata da pidiä iluo. Mečäs elettih eriluaduzet linnut, hyö čomasti laulettih, da Reboihut rakkahal kuundeli heidy. Yhtelläh linduzet nikonzu ei heitytty alah, lenneltih vai oksalpäi oksale da nostih yläh taivahah.
Vie toiči vastah tuli iložu oravaine, kudai oli ylen ravei da tarkusilmy. Reboihut viiputti hyppijäle oravazele käbäläzel.
Pikkaraine Reboihut ylen iloiččih, konzu kukkazele istuttihes liipoilinduzet libo mehiläzet. Häi juoksi kukkazelluo da pagizi heijänke.
Liipoilinduine, roimmokseh ystävikse! ehoitti Reboihut.
Ga liipoilinduine kerras lennähtih iäres, čomasti räpsyttäjen omii perlamutrusiibyzii.
Kerran Reboihut juokseldi valgien päivykukkazen luo da nägi sie börizijän mehiläzen.
T’outa mehiläine, roimmokseh ystävikse! koval iänel sanoi Reboihut.
Ga mehiläine jatkoi vai nektuaran keriämisty da börizendiä. Reboihut seizoi rinnal da kačoi, kui ruadau mehiläine. Konzu mehiläine lähti lendämäh, Reboihut kodvan kačoi hänele peräh.
Sit häi rubei čotaimah pilvii taivahas. Net oldih moizet čomat da mieldykiinnittäjät: erähät kui lambahazet, erähät kui hebozet, erähät kui jänöit.
Kerran ehtäl Reboihut käveli meččiä myöte da nägi pienen kodizen, kudai oli ihan kannon al. Häi maltoi vediä iččie hyvin, sendäh hil’l’akkazin avaitti, ei kerras astunuh kodizen sydämeh. Krinčoile hypähtih pikkaraine pehmikkäine elätti, kuduan silmät oldih kui helmet.
Kenbo sinä olet? ihastuksis kyzyi Reboihut.
Minä olen Hiiryt Pi. Kenbo sinä olet? vingahtih elätti.
Minä olen Reboihut. Ongo sinul ystäviä? kiirehti tiijustua Reboihut. Häi varai, gu Hiiryt juokseldau terväzeh järilleh omassah kodizeh.
Ei ole, ga minul on äijy piendy sizärdy da vellie, vastai Hiiryt.
Piii, roimmokseh ystävikse! vienozel iänel ehoitti Reboihut.
Hyvä. Olemmo ystävät! Vaigu elostamah da kižuamah myö rubiemmo vaste huomei. Nygöi sinulles jo pidäy mennä kodih, vastai viizas Hiiryt.
Pidäy, eiga muamo rubieu čakkuamah. Huomenessah, Piii!
Sit pieni Reboihut viuhkai händäzel dai juoksi kodih vahnembielluo.
Tossupiän Reboihut huondestu myö tuli kodizelluo da hil’l’azeh avaitti sanojen:
Piii, tule pihale, rubiemmo sinunke kižuamah!

Pi hyppäi kodizespäi da hyö yhtes juostih meččyahozele. Sie hyö n’uusteltih kukkazii, nel’l’oiltih liipoilinduzien peräs, korgiel hypittih da hyväs mieles nagrettih. Muga algoi heijän ystävys. Reboihut mieldyi hyväntahtozeh Hiiryöh da joga päiviä kävyi ahozele kižuamah hänenke.
Kerran hyö piettih iluo ahozel, kižattih peitoil da kiistah juostozil, iložasti nagrettih da silkeskie nähtih puus suuren hyybien terävän n’okanke. Kaikin tietäh, gu hyybiet suvaijah mečästiä hiirii. Hiiryt Pi ylen äijäl pöllästyi da lähti juoksemah kodih, peittoh hyybies. Ga heiny oli ymbäri moine korgei, Hiiryt segavui sih da kuadui. Hyybii terväzeh lennäldi da koppai pikkarazen Hiiryön omil terävil kynzil. Hiiryt Pi rubei itkemäh pöllästyksis. Rohkei Reboihut hyppäi piästämäh omua ystäviä. Häi tartui hyybien niškah omil hambahil. Hyybii oppi lähtie lendoh, ga Reboihut ei piästänyh händy. Reboihut pidihes puun oksas omal händäzel, da käbälil oli lujah tartunuh pedolinduh. Hyybii ei voinnuh enämbiä pidiä Hiirytty da piästi sen. Sit Reboihutgi piästi abeiččijan, da hyybii kähieh iändäjen lendi yläh taivahah.
Nenga ystävys piästi pienen Hiiryön surmas.