Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Kiitehenjärven unohutettuja kylijä

Corpus: New-writing language

New written karelian, Journalistic texts

Source: Tatjana Berdaševa, Oma mua. № 29, 30, 31, (2017), p. 8, 8, 8

Kiitehenjärven unohutettuja kylijä
(Karelian Proper)

Aššut polkuo myötenikäh kuin kulet kautta aikojen: täššä paikašša aikoinah šeiso kirikkö, tuošša oli šuuren perehen talo, a tuola, järven rannallakyly. Tiälä ilma hehkuu istorijua, ta ikäh kuin kuuluis aikoja unohutettu laulu, kumpasen motiivi pitäis šäilyttyä ta šiirtyä Muitein mi lienöy erittäin tärkie häviey elämäštä, katkieu aikaket’t’u ta šiitä tipahtau renkaš, kumpaista niin tarvitah ymmärtyäkšeh še, missä mie elän? Millä mualla? Mitä tiälä oli ennein milma? Ta mi jiäy tänne miun jälkeh?
Aikoinah Akonlahen kylissä ta huuttoriloilla Kiitehenjärvellä oli elän noin 1500 ihmistä. Hyö piettih šiivattua, raivattih köyhyä kivimuata, kalaššettih, käytih mečällä ta tietyšti laulettih runoja. Šykyšyllä, konša šuatih šato korjattuo ta laitettih šen šäilöh talven varah, lähettih tienestimatoilla. Ken meččyä kuatamah, ken hevoismiehekši Piiterih, ka šuurin miärä läksi laukkuo kantamah. Otetah miehet paikalliselta kauppiehalta niekloja, lenttoja, koristehie, kankahie ta peretnikköjä, lat’atah nahkalaukut täpötäyvekši tavarua ta lähetäh aštumalla Šuomeh.

Folklori kotih tuotuna

Yli vuosišuan ajan ennein vallankumoušta Šuomen šuuri ruhtinaškunta kuulu Venäjän Keisarikuntah.
Oli šiinä šilloinki raja ta tulli, no še ei ollun eštienä karjalaisella mušikalla, kumpani kuin viisi šormieh tiesi kaikki kiertopolut. Šattu še tietyšti niin, jotta laukunkantajat jouvuttih toičči šuomelaisien vartijomiehienvallešmannien käsih, ka še tapahtu hyvin harvoin, eikä še miteinkänä vaikuttan laukunkantajaluvun vähenömiseh. Toičči heijän piti aštuo viisinšavoin kilometrinšatiešša ta tuiskušša. Eryähičči hyö yövyttih omien oštajien luona. A oštajie oli kaikenmoisie: oli talonpoikie šyrjähuuttoriloista, oli niitä herrojaki. Yöpymispaikalla laukunkantajat aina laulettih runoja.
Akonlahen runonlaulaja Timonen kaikista loitommakši kotipaikaštah vei vanhat tarinat ta runot. Häneltä oli tallennettu karjalaisen folklorin enšimmäisie näytehkappalehie: kakši loiččuo ta viisi runuo. Še oli tapahtun Uusikaarlepyykaupunkissa Pohjanlahen rannalla 1820 vuotena. Piiriliäkäri Zachris Topelius oli oikein kiinnoštun kanšanrunouvešta ta aina otti vaštah laukunkantajie. On tiijošša vielä kahen vienalaisen laukunkantajan-runonlaulajan nimet, kumpasilta Topelius oli kirjuttan kanšanrunoja: Jyrki Kettunen Čenašta ta Olli Mäkeläinen Vuokkiniemeštä. Topelius oli painan karjalaiset runot viisiošasena kokoelmana 1822-1831-vuosina ta šillä šamalla juohatti kanšanrunouven keryäjillä tien Vienan Karjalah, missäšampo ta kantele šoi”.
Tunnetun Kalevala-eepossan luatija Elias Lönnrot niise tallenti runoja laukunkantajilta. Vielä ennein šitä kun kanšanrunouven keryäjä läksi matoilla Karjalah, hänen luona kyläššä Vesilahen Laukošša vieraili laukunkantaja Vuonnisešta, kumpani koko yön ajan esitti runoja. Laukunkantajan nimi ei ole šäilyn, no Lönnrot tapasi hänet viijen vuuvven piäštä karjalaisešša kyläššä. Molommat kovašti ihmeteltih kun šatuttih uuvveštah tapuamah. Ta tuaš runoja kuulu koko yön ajan!

Monikerrokšini kulttuuripiirakka

Kiitehenjärven aloveh ei ole konšana kuullun Šuomeh, kuitenki aivan liijottelomatta voit šanuo, jotta juuri tiältä šuomelaini kanšallini ičetunto oli ottan alun.
Tiälä oli luotu Šuomen henkellisen ta ainehellisen kulttuurin kerrokšet. Helena Lonkila, Jyväškylän yliopiston lehtori oli kuččun tämän ilmijönkulttuurialan kerrošrakentehekši”. Heti tulou mieleh vertailu kerrošpiirakan kera, missä pohjana on ainutluatuni kanšanrunouš, kumpani pitän ajan männeššä on šiirtyn šuušta šuuh. Ta voi, mitein hyvä, kun tutkijien-kanšanrunouven keryäjien anšijošta tämä uarreh ei ole hävinnyn!
Enšimmäistä kertua Elias Lönnrot šattu olomah näillä runošeuvuilla kolmannen keruumatan aikana 1832 vuotena. Enšimmäisenä runokylänä tutkijan matalla oli Akonlakši. Lönnrot aštumalla kierti kaikki Kiitehenjärven ympäri olluot kylät ta keräsi äijän ainehistuo tulijanKalevalankukkaroh. Eikä šuotta hiän myöšty tänne šeuruavana vuotena ta tallenti vielä äijän runoja. Lönnrotin matkakirjutukšista šuamma tietyä, mitä hiän näki näillä paikoin. Oikein lämpimäšti otettih vaštah šuomelaista liäkärie Nykyttiläššä runonlaulaja Soava Trohkimaisen talošša. Nykyttilän huuttori kuulu Akonlahen kyläh. Nykyjäh šielä ei ole enyä eläjie. Näillä paikoin aikoinah elänyöt Nykäset ta Omenaiset on levitty ympäri muajilmua.
Runonlaulaja Soavaki oli Nykäsien šukuo.
Kanšanrunouven ta perintehien tutkijan Väinö Kaukasen mukah runot, kumpaset Lönnrot oli tallentan Trohkimaiselta oltih Šuuren Kalevalan perušainehistona. Kaikkieštah Soava Trohkimaiselta oli tallennettu 1300 runorivie. Akonlahen runonlaulajan kertoma eeppini runo kultaneijošta oli julkaistu jo Kalevalan enšimmäiseššä painokšešša 1835 vuotena ta še jäi Kalevalaeepossan täyvelliseh versijohki, mi oli julkaistu 1849 vuotena.
XX vuosišuan lopušša muisto runonlaulajašta oli ikuissettu Šuomuššalmen kaupunkissa: kivenšyvennykšeh peitetty šulo naisvartalo muissuttau runuo, kumpasen anšijošta tämä tavallini ta nerokaš talonpoika ta laukunkantaja tuli kuulusakši ta nerollah luati kuulusakši oman muanki.

Monet folklorin keryäjät tahottih kulkie Lönnrotin polkuja myöten. Ta rikenempäh tutkijat käytih juuri Akonlahen kyläššä ta Kiitehenjärven huuttoriloilla. Tietomiehien luvettelo, kumpaset kerättih folkloriainehistuo näillä paikoin on tovella vaikuttava: J. F. Cajan (1836); M. A. Castren (1839); D.E.D. Europaues (1845); Arvid Genetz (1871); A. A. Borenius (1871); Aksel Berner (1872); P.J. Hannikainen (1877); A.V. Ervasti (1879); H. Basilier (1879); M. Varonen (1886); J. V. Juvelius (1886); H. Meriläinen (ušiempi matka 1880-luvulla); L. Pääkkenen (1892); K.F. Karjalainen (1894); A.P. Niemi (1904); F. Ohrt (1906); R. Engelberg (1909); S. Paulaharju (1915); V. Kaukanen (1943).
Niin kuin näkyyki, jotta Lönnrotin jälkeh 1830-luvulta alkuan ihan vallankumoukšeh šuaten Kiitehenjärven šeutu oli folkloristien huomijon kohtehena. Runonlaulajien muat kiinnoššettih ei yksistäh šuullisen perinnön tutkijie. Vähän ajan piäštä Kalevala-eepossan julkaisomisen jälkeh Vienan Karjalah ruvettih käymäh taitomiehet, kumpaset haluttih omin šilmin nähä koškemattoman luonnon ta rahvahan perintehellisen elämäntavan. Vienan Karjalaššahan oli pitälti šäilyn vanhojen kylien henki ta kantatuattojen perimätieto.

KARELIANISMIN TEITÄ KULKIEN
Enšimmäini merkitykšellini retki tapahtu 1890 vuotena.
Tunnettu taiteilija Akseli Gallen-Kallela ta hänen nuori puoliso Mari Slöör piettih kuherruškuukauttah Šuomen pohjosešša, missä heitä tapasi Gallen-Kallelan entini opaššuštovarissa Luis Sparre. Miehet oli aikoinah opaššuttu yheššä Pariisin Taitoakatemijašša.
Sparre ta Gallen-Kallela yheššä lähettih Vienan Karjalah. Kiitehenjärven runonlaulajien šeutu šuurešti vaikutti molompih. Matan tuloš oli yllättävä: yksi ainut innoššuttava retki anto virikkehen šuomelaisen kanšallisen tyylinKarelianismin šyntymiseh. Gallen-Kallelan mualaukšissa kuvuama pohjoisšeuvun luonto, puuarhitektuuri, ihmisnäköjen ilmehetkaikki tämä luou kuvan karjalaisien elämäštä luonnošša.
Uuši taitehtyyliKarelianismi, ei ollun ominaista yksistäh mualauštaijolla, še oli piäššyn leviemäh aivan kaikilla kulttuurialoilla. Kahen vuuvven piäštä Luis Sparre myöšty näillä runolaulajien mailla jo toisen opaššuštovarissan Emil Wikströmin kera. Heijän matka alko Akonlahešta, hyö käytih Munankilahešša, Härköniemellä, Šappovuaralla ta Miinoah. Karjalaisien kylien ilman innoštamana, veštäjä Emil Wikström oli luonun monta merkittävyä veššošta. Esimerkiksi hänen luatimatLyhynkantajat” (1914) vielä nytki korissetah Helsinkin rautatieašemua ta ollah Šuomen veššoš- ta muistomerkkikulttuurin omaluatusena visiittikorttina.

KUHERRUŠKUUKAUŠI AKONLAHEŠŠA
Kolmannen ta nellännen matan aikana Luis Sparren matkakaverina oli hänen nuori puoliso Eeva Mannerheim-Sparre: taiteilija, opaštaja, Gustaf Mannerheimin nuorin čikko.
Vuuvven 1893 kešämatka oli nuorenparin kuherruškuukautena. Kummallista, jotta kuherruškuukauven paikakši nuoripari oli valinnun juuri Karjalan šeuvun, eikä Italijan, missä Sparre oli šyntyn eikä Pariisin, missä hiän oli opaštun. Tuon matan jälkeh, tuiskukuušša 1894, hyö uuvveštah lähettih matoilla šamoja paikkoja myöten ta käytih vielä Kiitehenjärvellä ta Šappovuaralla.
Luis Sparren kirjaKalevalan kansaa katsomassa” (1930) oli hänen Vienan Karjalan matkojen tulokšena. A myöhempäh Eeva Mannerheim-Sparre julkaisi kirjanTaiteilijaelämää” (1951), kumpasešša hiän niise kerto innoššuttavista matoista Karjalan runonlaulajien šeuvuilla. Nämä matat Karjalan kaunehimpih paikkoih oli jiäty Sparren pariskunnan mieleh elämän värikkähimpinä muisselmina.

INNOŠŠUTTAVA ARHITEKTUURI
Yhä enemmän nuorie taitomiehie innoštu matkuštamisešta Vienan šeuvuilla.
Vuosi 1894 oli šiinä mieleššä erikoini: runonlaulajien kylijä myöte matkuššettih Yrjö Blomstedt ta Viktor J. Sucksdorff. Heijän matan enšimmäisenä kohtehena oli Akonlakši. Šen jälkeh miehet käytih Šappovuaralla, Miinoah, Härköniemellä. Tältä matalta hyö tuotih lukusie piirrokšie ta valokuvie, šekä kirjontamallija ta kotitarvikkehie. Kuitenki matan piätarkotukšena oli puuarhitektuurityylin tutkimini.
Ainehistoja, kumpaset arhitektorit šuatih tältä matalta, hyö käytettih jatkošša ihan koko luomiselämäh aikana. Tämän matan lisäkši miehet käytih vielä i Aunukšen Karjalašša. Kaiken tuon ainehiston pohjalla Blomstedt julkaisi kirjanKarjalaisia ja koristemuotoja” (1900–1901), kumpani šisältäy kuvija šekä arhitektuurisien elemettijen ta mallien piiruššukšie. Šuomešša tätä kirjua pietäh Karelianismin klassisena esimerkkinä ta še on nykyjähki hyvin ajankohtani painoš.

VIENA KUVISSA
Šamoin 1894 vuotena Karjalah oli käyty valokuvuaja Into Konrad Inha ta folkloristi Kustaa Karjalainen.
Hyö käytih Kiitehenjärven Miinoah, Šappovuaran kanavalla ta Akonlahen kyläh.
Inhan luatimat Viena-matkojen kuvat oli šuatu ylen šuuren šuosijon ta niitä on esillä Karjalašša melkein joka musejon näyttelyissä. Valokuvuaja onnistu kuvuamah perintehellisie mänöjä, kumpaset vielä XIX–XX vuosišuan vaihtiešša oltih käytöššä karjalaisissa kylissä.
Vuotena 1896 Inha julkaisi kirjanLaukkumiesten kotimaa”, a 1911 vuotena Kalevalan laulumailla -kirjan, kumpasissa on esillä kuvie ta matkakirjutukšie Karjalan matkuštamisešta.
Vallankumoukšen jälkeh šuomelaisien tutkimuštyö loppu: valtijojärještelmä muuttu ta Šuomešta tuli iččenäini valtijo. Vaikie poliittini tilanneh ta šotakonfliktit ei enyä annettu šuomelaisilla tutkijilla mahollisutta käyvä näillä paikoilla.

Šota

Toini muajilmanšota ei ollun šiälin ketänä, še kopisti jokahisen taloh ta tunkeutu joka pereheh.
Tämä peta tuli šamoin Kiitehenjärven kylih ta huuttoriloih. Akonlahen kylä huuttorineh joutu miehitykšen alla. Šuomelaiset aina piettih karjalaisie velleškanšana, a runokylieinnon, ylpeyven ta kanšallisen ičetunnon erikoisena lähtehenä. Näihi paikkoih aina oli šuhtauvuttu erikoisešti. Tiälä pitän aikua oli oltu ei yksistäh šuomelaiset šotamiehet ka šamoin ni tutkijat.

Elävät perintehet

Professori Väinö Kaukonen šovan aikana 1942 ta 1943 vuosina oli kiertän Vienan Karjalan miehitettyjä kylijä ta kerännyn ainehistuo paikallisilta eläjiltä.
Enšistäh Kalevala-eepossan tutkijana hiän oli kiinnoštun runoista. Onnekši lauluperinneh vielä šäily kylissä, huolimatta kaikista vaikeukšista ta puuttehista, mitä Karjalan rahvaš oli šuanun kokie XX vuosišuan alun kovina aikoina. Kaukonen äšen šai tavata Akonlahen runonlaulajan, kumpani oli laulan runoja vielä XIX vuosišuan lopušša, 1894 vuotena K. Karjalaisella ta I.K. Inhalla! Starinankertoja Outi Nykänen ili Julpan Outi oli tavannun muitaki tutkijie: 1904 vuotena häntä pakautteli Aukusti Robert Niemi, a 1906 vuotena naisen kertomie ainehistoja tallenti tanškalaini F. Ohrt.
Nellänkymmenen vuuvven piäštä šiitä kun tältä yheltä ihmiseltä oli tallennettu enšimmäisie runoja, 1943 vuotena Väinö Kaukonen šai mahollisuon tutkie mitein runot muututah šaman ihmisen muississa. Kaukonen kirjuttau: ”Miun kirjutukšet juohatetah šiih, jotta vanhoilla päivinki Outilla on oikein hyvä muisti ta hiän on jiänyn uškollisekši runolauluperintehellä. Runot ta loičut, kumpaset hiän oli puoli vuosišatua takaperin kerton Karjalaisella, melkein ei erota hänen nykyjäh kertomista, pikku eroja ilmeni vain muutomašša virkkeheššä”. Šiih aikah Outilla oli jo ikyä 86 vuotta, ka muisti hänellä oli tuoh ikähki hyvä. Eeppisien runojen lisäkši Outi tiesi loiččujaki ta taitavašti esitti valokuvauškameran ieššä perintehellistä šieklalla špouvantua. Vuotena 1894 I.K. Inha oli valokuvannun šamanmoisen špouvantatavan runonlaulajan ta tietäjän Poahkomie Omenaisen esittämänä.

Värikuva

Väino Kaukosen matkakaverina tutkimušmatoissa oli ammatillini valokuvuaja Vilho Uomala, kumpasen anšijošta on šäilyn šuuri arhiiva mušta-valkosie ta värivalokuvie runonlaulajien Karjalašta 1940-luvulta.
Värikuvat ikäh kuin lähennettäis niitä aikoja nykypäivih, vaikka ne ollahki jo hyvin loittuona meistä nykysistä. Uomalan valokuvista meih kačotah elävät ihmiset, tavalliset kyläläiset, kumpaset on tajuttu näijen šeutujen ainutluatusen runouven šyvä viisahuš. Ajatelkua vainihmiset, kumpaset eletäh luonnošša, Jumalan luomašša kaunehuošša, missä jokahini on laulaja, jokahini on luoja, missä jokahini on šisältäh vapua, šentäh lauluki kuuluu. Ta vain šovat rikottih tuota luonnon ta ihmisälyn luoman laulutaijon välistä ballansie.

Rauha-elämäh

Šota loppu ta elämä piti alottua uuvveštah.
Monet Akonlahen eläjät, kumpaset oli oltu miehitykšen alla, a šitä ennein oli käršitty takavarikoinnin ta kollektivisoinnin puuttehie, varattih, jotta voit alkua uuši vainoaika ta piätettih lähtie šuomelaisien šotajoukkojen peräššä Šuomen puolella. Še oli vaikie valinta jokahisella ta meilä, nykysillä ihmisillä, ei ole mitänä oikeutta suutimah niijen aikojen piätökšie.

Mi jäi Akonlahešta?

Jo šovanjälkisinä vuosina halličukšen tašolla ruvettih pakajamah šiitä, jotta raja-alovehta pitäy leventyä. Ta 1958 vuotena oli lopullisešti piätetty, jotta Venäjän ta Šuomen välini rajaaloveh on šuurennettava. Akonlahen eläjillä oli annettu pari päivyä, jotta kerätä kamppiet ta heijät kiirehešti kuletettih Kalevalah, Vuokkiniemeh ta muih lähikylih. Paikalliset eläjät kerrottih, jotta kuin vain ihmiset lähettih kyläštä, kylätalot heti šytytettih tuleh, vet’ palolla ihmiset ei enyä tulla
Kävellen Kiitehenjärven rantoja myöten yritin arvata mitä näillä paikoilla aikoinah oli ollun. Eryähissä kohissa vielä voit huomata karjalaisien talojen ta taloušrakennukšien aluštoja, kivikašoja, mit višših ennein oltih kiukaina. Löytyy eryähie kotivehkehie: šaha, šiera, uatra Kaikki tämä oli kiireheššä heitetty tänne.

Luonnonšuojelu-aloveh

Pitän aikua oli yritetty olla mainiččomatta Akonlahešta, kyläaloveh oli šuljettuna.
Šehän on valtijollini raja! Ei ieš čakka luvatta lennä. Kuitenki ajan mittah tilanneh muuttu, šilloin kun Akonlakši huuttorineh liitettih Koštamukšen luonnonšuojelualoveheh. Ennein luonnonšuojelualovehella ihmisie ei piäššetty. Nykyjäh pyäšy alovehella on hyväkšytty. Ta Koštamukšen luonnonšuojelualovehen ruatajat joka vuosi järješšetäh Akonlahešša Petrunpäiväpruasniekkua, kumpaseh keräyvytäh Kiitehenjärven kylien ta huuttorien entiset eläjät ta niijen jälkiläiset.
Pruasniekkah et niin tietämättä piäše, pitäy hommata lupa. Pitäy ottua huomijoh, jotta käsittelyaika voit keštyä pari kuukautta. Akonlakši vuatiu erikoishuomijuo ta kunnivoitušta. Mie valmistauvuin Akonlahen matkah muutoman vuuvven ajan ta tänä vuotena še toteutu.