Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Kapina kašvimualla

Corpus: New-writing language

New written karelian, Texts for children

Source: ZOJA ANTSIGINA. Kiänti Olga Pekšujeva, Oma mua. № 30, 31, (2017), p. 11, 11

Kapina kašvimualla
(Karelian Proper)

Kolhosivartija Akimičilla oli oma kašvimua. Oli elokuu. Huomenekšella Akimič tuli kašvimualla. Hiän kaččeli penkkijä, istuutu laučalla ta henkähti helpotukšella. Vanhuš näki, jotta hänen työt ei mänty tyhjäh. Kašvimualla kašvo kaikkie. Tuanoni vihma uuvvisti, pesi lehet, juotti kašvikset.
Vihriet nyplikkähät okurčat penkkilöiltä täytettih jo pientareh šuaten. Nyt kaččuo kiirotetah lehtien läpi, niin kun oltais ryömimäh valmehet. Niistä koko kašvimualla leviey makie verekšen okurčan haju. Tuola on porkkanapenkit. Porkkanojen tuuhiet vihriet kaššat peitettih mua kokonah. Ei ole n’okan kopistamista. Vähäistä loitompana šuorissa rivilöissä niin kuin pienet šotilahat kašvetah pavut. Niijen pakšut, vihriet palot törrötetäh kuin miekat. Papujen viereššä ojentautu pitäkšeh kurpičanvarši. Šen lehtilöissä pakšu keltani kurpičča lämmittelöy kylkijäh päivänpaissošša. Vihma pesi šen hyväsisti ta jätti pienen lätäkön šen pinnalla. Aijan viereššä kašvau päiväkukkani. Šen piä on jo muštun, a kaklukšen kaitaset lehet keltasena tulena paletah päiväseššä. Päiväkukkani on yštävällini. Tuuli heiluttau šitä ta še kumartelou kaikilla. Šentäh häntä tykätäh.
Akimič šeiso vielä kotvasen ta läksi töih. Hiän ei olis uškon, mitä tiälä tapahtuu heti hänen lähön jälkeh.
Ah-ah-ah, kun on hyvä! kuulu porkkanan ta petruškan varšien šuhina. Meijän juuret šuatih kyllikseh šajevettä.
Tietyšti, še on hyvä! vaššattih pavut. Meijän palot niin ni jyvettih. Oi, kun on mukava!
Meitä niise vihma juotti ta hyväkši pesi, iloiltih vihriet okurčat.
A kaččokkua, mitein hyväččäini mie olen vihman jälkeh, pyörie ta šilie, mahtavana kehu kurpičča. Ta heti pöreyty: – Ahtahakši on tullun
miula tämä penkki.
Kunne mie nyt varšieni ojennan? Ympäri vain nuapurija. Kunne še Akimič kaččou? Mintäh tämmöni peresora kašvimualla on?
Šopu šijua antau, yhteh iäneh vaššattih okurčat. Ei ole hätyä. Emmähän myö voi puata kašvimualta.
Vielä mitä! Olkua mitein tahtonetta, a mie en voi keštyä, jotta milma ahissettais, hermoštuon karjahti kurpičča. Ta šiitä šihahti porkkanoilla ta petruškalla: – A työ kašvattija lehtenä niin, jotta et piäše niistä läpi!
A minnepä työ meinuatta, kurpičča-täti? kyšy porkkana. Mintähpä että voi elyä šovušša meijän kera?
Puitto šie et niä, jotta mie olen tiälä kaikista šuurin ta kaunehin? ihmeissäh vaštasi kurpičča.
Miun nahka on kullanvärini. A työ kaikin oletta vihriet, ilkie on kaččuo. Mie noušen korkeimmalla paikalla, jotta kaikin milma nähtäis ta kenkänä ei koškis.
Hiän ojenti yhen varren porkkanapenkillä, toisen petruškapenkillä. Ta alko jykiešti puhkua:
Puhh!
Puuh! Šiirtykkyä, muiten mie teijät ličissän.
Mitäpä tämä tarkottau?! Kun kerran myö olemma vihriet, niin olemmako kurpiččua pahemmat? Kaččokkua mitein lujat ta pität ollah miun palot! Niijen šiämeššä kypšytäh makiet pavut. En anna kellänä häiritä pikkaraisie. Äšen kurpičča ei šua niitä koškie karčakoilla koprillah, huimeni papu ta karjahti porkkanoilla: – Mitäpä työ tärisettä? Elkyä varakkua tätä keltapoškista pörisijyä. Hiän ei liikaha paikaltah. Niättä vet iče, kuin pakšu hiän on!
Ta papu alko nakrua kurpiččua.
Tuo ei ketänä varaja, porkkanat tuumittih kajehtien.
A päiväkukkani vain šurullisešti heilutti piätäh. Hiän še näki, jotta kurpičča jo šiirty ihan pavun viereh.
Papu vain jatko irvistelyö:
Kaččuot, kurpičča pullistu kuin pallo.
Še kait halkieu kohta!
Šamašša kurpičča koko voimalla tallasi pavun jalan piällä. Papu ohkasi ta kuatu vakoh.
Hiän ličisti pavun, šurkiešti šano petruška.
No äkkie kaikin kuultih pavun iänen:
Oli mitä, jalka...
Tärkeintä on šäilyttyä palot. A ne ollah ehyöt ta tervehet. Ei tuo ilkie kurpičča konšana niitä šua.
Elošša! Elošša! kaikin iloiltih.
Koita keštyä! karjuttih pavulla hänen vellet.
Papu šuoreni. Viimesin voimin hiän yritti pukata kurpičan ičeštäh loitommakši. Ka šamalla lankesi. Hänen vihriet miekkamuotoset palot voimattomina venyttih muašša. Kurpičča pitillä viikšilöilläh tarttu porkkanojen nuattiloista ta läksi ryömimäh penkin laitua pitin.
Mie vielä näytän šiun kippuroilla palkoloilla, hiän šihahti.
Nuorin okurčča veny lähellä ta näki kaiken.
Oi-voi, kurpičča ličistäy meijän nuapurin! karjeutu hiän niin, jotta kaikin kuultih. Okurčča ojentautu kurpičan eteh ta šano: – Kuotelka yheššä työntyä tämä kurpičča loitommakši.
Reistuapa harpata miun piäličči, šano hiän.
Kurpičča vielä lujempah tarttu petruškan ta porkkanan nuattiloista ta vetäyty. Hiän jo kokonah murjo lehet, kut peitettih okurččoja päivänpaissošta. Okurčašta jo tuntu, jotta še yrittäy piäššä hänen piällä. Rohkie nuorukaini šäikähti ta hilleni. Ka šamalla petruška ta porkkana ruvettih heiluttamah omie nuattija, niin jotta kurpičan yksi viikši katkesi. Kurpičča häilähti ta vieri šuorah termäsen alla, missä kašvo päiväkukkani. Vierähti ta hilleni. Konša päiväni laškeutu ta alko pimetä, kaikki kašvikset rauhotuttih ta uinottih. Vain yksi päiväkukkani ei muannun. Hänen muššat šilmät-šiemenet kačottih kurpiččah. Äkkie hiän näki, jotta kurpičča nošti ylöš omat kierukkahat viikšet. Ne alettih liikkuo papuloih päin ta jo oltih tarttuo niihi. Ka päiväkukkani i älähti:
Arvosa kurpičča, šie ečit korkeimpua paikkua.
Še on tiälä, tällä kuhmulla. Elä kiušua nuapurijaš. Tule tänne ta ašettauvu miun viereh.
Niinkö? Niin šiekö elät kaikista korkeimmalla paikalla! hokšasi kurpičča ta ojenti omua viikšie päiväkukkaseh.
Miula ei tarviče äijyä tilua ta šie varmašti voit tulla tänne elämäh, yštävällisešti šano päiväkukkani.
Vaikka šie tarvičet vähän tilua, kuitenki šie tulet miun nuapuriksi, vihasešti törähti kurpičča. A mie en tykkyä nuapurija.
Šie et tykkyä mitänä, pahoillah moitti päiväkukkani ta kallisti piätäh.
Kurpičča šitä i vuotti. Hänen pitkä viikši tarttu päiväkukkasen kaklah ta rupesi šitä kallistamah muaha.
Mie katkuan šiun kaklan ta tulen koko termäsen isännäkši, karjahti kurpičča. Et enyä heiluttele muštua piätäš. Kaikin unohetah šiut ta kačotah vain miuh. Miun kukat ei olla šiun kakluštua pahemmat.
Šemmoni kauhie karjeh noššatti kašvimuan eläjät. Kakši hentuo kukkua kurpiččavarrella ummissettih šilmäh. Niillä tuli häpie. Toini kurpiččavarši kerkisi tarttuo aijašta ta alko noušša ylemmäkši. Kurpičča jäi rippumah.
Šillä aikua kašvimualla viuhahti tuuli. Hänen himotti leikkie, ennein kaikkie päiväkukkasen kera, heiluttua šen kullanväristä kakluštua. Hiän oli pahoillah, kun näki, jotta päiväkukkani kallistu muah. Tuuli jo meinasi lähtie ielläh päin, kun kuuli hil’l’aisen čuhutukšen:
Vuota, elä mäne.
Myö pyritämmä šilmaauta meitä piäššä eris vihasešta kurpičašta.
Čuhutuš kuulu kaikilta penkkilöiltä.
Kuottele keštyä vähäsen aikua, šano tuuli päiväkukkasella ta rupesi heiluttamah häntä šuunnašta toiseh, jotta šen šelkä šuorenis. Ka jykie kurpičča paino päiväkukkaista muah. Šilloin tuuli puhalti kovemmin. Varši alko heiluo. Kurpičča pöläšty:
Oi-voi, mitäpä työ milma niin heilutatta!
Miehän kirpuon! Apuo, apuo!!!
Kuču nyt apuh omie nuapurijaš, humahti tuuli, – mitein hyö šanotah, niin ni tulou.
Nuapurijako apuh?! Vielä mitä! Miula ei pie nuapurija. Mie en tykkyä nuapurija! kauhistu kurpičča ta oli tupehtuo vihan vallašša.
Kaniin heilu, kuni et kylläššy, šiänty tuuli.
Oi, elä heiluta niin lujah! kil’l’u kurpičča.
No tuuli vain lisyä innoštu. Hiän kučču apuh vihurin. Še niin voimalla heilahutti pakšuo pörisijyä, jotta kurpiččavarši šamašša irtautu aijašta. Kurpičča kuatu muah päiväkukkasen viereh ta halkei kahtie.
Akimič tuli töistäh myöhäseh ta heti rupesi muate. Hiän läksi kašvimualla vašta huomenekšella. Kaččo, kaJumala auta!”
Papu oli kokonah kallistun muaha. Hänen vihriet palot venyttih okurččanuatilla. Varši oli pikkusen ylempänä, niin kuin papu olis tahton noušša, ka ei voinun. Akimič nošti šen.
Oho, šie, raukka, šano hiän, – kenpä šiut niin piekši?
Hiän pisti muah kepin ta šito pavun kiini.
Kačo, nyt šie olet invalidi. A mimmoni moločča! Kokonaista kahekšan palkuo kašvatit.
Akimič huomasi, jotta pakšu kurpiččavarši ličisti porkkanan ta petruškan lehet.
Mipä täššä on tapahtun?! ihmetteli ukko ta korjasi varren pois penkiltä.
Šiitä vanhuš kaččeli kurpiččavartta. Še oli tyhjä. Vain kakši pientä kukkua kaččo häneh vesseläšti.
Tämähän on! Kunnepa še kurpičča joutu?! kummekši Akimič. Kaikki kašvikset hillettih. Äšen petruška lopetti šuhinan. Ukko kaččeli ympärillä. Pientarella, päiväkukkasen viereššä veny halennut kurpičča. Akimič henkähti ta puisti piätäh.
Hiän läksi aštumah piennarta myöten, pietty ta muhahti. Penkillä, šuurissa lehtilöissä kypšy kakši kurpiččua. Yksi oli keltani, kuin päiväni, a toinivihrie ta juovikaš. Šiinä šamašša pitissä varšiloissa heiluttih palot. Kualin piällä kaššetipat kiillettih päivänpaissošša.
A päivänkukkani niin ni jäi kyttyräkši. Hiän ei enyä kumarrellun niin kuin ennein. Kuiteski kašvimuan eläjät häntä kunnivoitettih entiselläh. Ta tuuli aina leikki hänen kakluššan lehtilöissä.