Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Karjalaiset

Corpus: New-writing language

New written karelian, Journalistic texts

Source: SERÖ SAIKKO, Oma mua. № 9, 10, (2018), p. 11. 11

Karjalaiset
(Karelian Proper)

Niin miun elokšešša šattu, jotta mie jouvuin lähtömäh Venyäheltä Šuomeh. Muamo käški. Niin še voit šattuo elämäššä, jotta muamo käšköy aikuhista poikua ta poika kuuntelou. Mie läksin. Alušta monieš vuosi elimä PohjoisŠuomešša Kemin lähellä. Šuomenpuolini Kemihän on niitä muinosie karjalaisien rakentamie linnakkeita, Kemijovella on vielä nytki Vallitunšuari. Eräš valittu oli elän Novgorodissa, šen nimi oli Vallittu Karjalaini, venyähekši Valit Korel’anin. Olisko še valittu-šanašta (ihmini, kenet kanša oli valinnun omakši johtajakši), vain lienöykö še tullun vallittu-šanašta (ihmini, kumpasella kanša oli vallan šiirtän) – šiitä ei šua nyt tietyä. Še kaikki oli muinoista aikua, no oli šielä nykyisempieki merkkijäVeitsiluoto, kumpaista šanottih karjalaisekši kyläkši, kun šielä oli elän šuuri joukko karjalaisie Veitsiluoton paperi- ta šellutehašta rakentamašša. Muutaki karjalaista šieltä löytyy.
Vähän ajan piäštä šiirtymä Helsinkih, kun Keminmuan pieneššä paikašša ei ollun kunnon ruatuo. Mie šiih aikah jo hommasin kaikki paperit ta miušta tuli kiäntäjä.
Helsinki on tiettäväini ihan kuin toini muajilma, šuuri paikka, rahvašta kuin muurahaista muurahaismättähäššä, ruatuošuuri tukku. Karjalaisena miehenä šuatoin ruatua šekä šiäštyä, kotvasen oltuo rahua oli kertyn monieš šatatuhatta markkua (še oli vielä šitä markka-aikua). Rupesima eččimäh taluo oššettavakši. Helsinki on Helsinki, pieneštä pahaččaisešta mökistä isännät tahottih šen verran, jotta pienemmäštä paikašta šillä rahalla vois oštua uuvven šuuren talon šuuren tontin kera.
Kerran läksimä kaččomah meijän viereššä ollutta kahen perehen taluo. Pakasima šen omistajan kera, še oli šemmoni šuomelaini taloyhtijö, missä oli monta korttierie. Kun rupesin pakauttelomah yhen fatieran omistajua, še šattuki olomah Petroskoista Šuomeh muuttanut ihmini. Paikalla tuli ijäkäš naini, rupesi pakajamah meijän kera. Mie šanoin, jotta paremmin tahtosin oštua talon enkä korttierin. Naini vaštasi miula mukatuošša viereššä on myötävänä vanha talo, šen on jo pitän aikua myötävänä, no ei niken taho šitä oštua, kun še on niin pahašša kunnošša, vaikka šiinä onki šuuri mua-ala. Mie jätin oman akan šiih pakajamah niijen toisien akkojen kera, iče mänin šen talon pihah. Šielä portahilla kahvikuppi kiäššä istu pienikašvuni naini. Šanoin hänellä tervehyön ta kyšyin, onko heijän talo myötävänä ta millä hinnalla hyö šitä myyvväh. Naini ei kerinnyn vaššata, kun mie šanoin, jotta miula ei ole enämpyä rahua makšua hänellä, kuin miljona markkua. Naini šano, jotta hänellä tuo hinta šopiu. Kävin šanomašša omalla emännällä ta hänen kera tulima kaččomah taluo šiämeštä päin. Talo kyllä oli niin pahašša kunnošša, jotta mie enämpyä en tahton nimitä šanuo šen oštamisešta. No miun emännän šilmistä nävin, jotta hiän kyllä tahtois OMAN talon. Ruattavua šiinä talošša kyllä olis, kaikki oli muurninpäin, kaikki piti kohentua, katoš vuoti, lattiet oltih kuin meijän tanhuolla kyläššä. En tiijä mitein hyö šiinä oli eletty kymmenie vuosie. Pihašša oli vieläi kylyrakennuš, kävin šitäki kačahtamašša. Noo, eini kyly ollun paremmašša kunnošša, liävä liävänä.
Yhtä, toista rupesima pakajamah ihan muista aseista. Naisen nimi oli Kaarina. Hiän kerto olovan Viipurin karjalaisie, Valkoisen šukuo. Ta lisäsi, jotta hiän kaikilla šanou, jotta hiän on karjalaini, ei šuomelaini. Enšimmäistä kertua mie šemmoista kuulin. Tämän talon oli rakentan hänen tuatto šovan jälkeh, šilloin kun evakoilla annettih niitä kylmietilojameččämuata, missä šai rakentua talon. Kaarinan tuatto kun oli karjalaini, niin enšiksi rakenti kylyn, missä hyö alušta elettih. Šiitä tuatto yheššä kešäššä rakenti talon. Šen jälkeh taluo ei ole kohennettu, eikä mitänä uutta rakennettu kuutehkymmeneh vuoteh.
Tiijuštelin Kaarinalta onko hiän miehellä. Naini vaštasi, jotta on, ka hänen Pekka-ukko on niitä miehie, kumpasilla peikalo oli kešellä kämmentä. Ei šiitä ole kunnon isännäkši. Šiitä Kaarina kerto miula pereheh tarinan. Heilä oli talo kešellä Viipurie, šiitä kun Viipuri mäni venäläisillä, heijän piti lähtie šieltä pois. Helsinkistä hyö šuatih tämä kylmätila, minne tuatto rakenti talon. Kaarinalla oli šilloin nellä vuotta. En kyšyn tuatošta šen enämpyä, enkä šiitä, mintäh še nuorehkona kuoli. Ka arvasin šen iče myöhemmin, kun löysin eri paikoista kymmenie tyhjie viinapulloja. Kakši vuotta takaperin Kaarinan muamo Emma Valkoni kuoli. Nyt talo oli myötävänä, kun muamo oli ennein tätä miehellä ta nyt šiitä enšimmäiseštä mieheštä šyntynyöt lapšet juristin kautti tahottih šuaha oma oša talošta šekä muašta. Kaarinan perehellä ei ollun šen vertua rahua makšua niillä niijen oša, šentäh talo oli pantu myötäväkši, no ei niken tahton šitä oštua, kun ylen äijä šeikkua on šen talon kera. Šiinä mie piäsin piällä, mintäh Pekka ei tahton mitänä kohentua eikä rakentua. Mieš tiesi, jotta tällä talolla on muita perillisie ta kun anoppi kuolou, niin yli puolet talošta mänöy niillä. Mitä vaššen hiän rupieis ruatamah toisien hyväkši, ei tiettäväini.
Oli mitein oli, ka myö šen talon kuitenki oštima šykyšyllä, kun Kaarina tahto vielä kešän ajan olla šiinä omašša tuaton rakentamašša talošša, ei še omašta talošta ole helppo lähtie muuvvalla muajilmah... Lämmin šiinä talošša ei kyllä pisyn, kaikki mäni harakoilla. Halkuo talven varah piti viisi pinuo. Ruatuo oli huomenekšešta yömyöhäh šuaten. Niin mäni vuosi, toini, kolmaš. Monta kertua milma otti tuška šen talon kera, no pikkuhil’l’ua mie šitä kohentelin šekä uutta rakennin. Enšimmäisenä kešänä oli uuši kyly valmehena, šitä rupesin kohentamah taluo.
Monieš vuosi vierähtišuurempi oša talošta oli valmis. Mie rupesin vaihtamah pihaovija. En tietän, mimmoset ne ovet olis parempi panna, puiset vain rautaset. Šilloin Šuomešša elettih jo šitä aikua, jotta alko liikkuo ei-šuomelaista rahvašta, varaštamista ta ryöštämistä alko olla ylen äijä. Mie yhtä kuin kaččelin muijen talojen pihaovija. Kerran miula mielty mitein eryähäššä talošša oli pihaovet luajittu. No talon viereššä ei ollun niketä, enkä mie lähten oveh šoittamah enkä koputtamah.
Kerran nävin talon pihašša touhuvan kašvultah ei kovin korkien miehen. Mänin veräjillä, šanoin tervehyön ta kyšyin eikö hiän ole karjalaisie. Miula on šemmoni “pahatapa, kaikilta, ken miun mieleštä on karjalaiseh näkömyä, kyšyö eikö hiän ole karjalaisie. Harvah, konša en ole arvannun. Niin ni tällä kertua arvasinmieš oli karjalaini, Šuojärveltä, Puavila-nimeltä. Vieläi oikieuškoni, pravoslavnoi, vaikka myöhemmin hiän miula šano, jotta ei hiän ušo mihikänä muuh, kun vain šiih, jotta kun leipäpala on kiäššä, niin nälkä lähtöy. Niin meistä on tullun tuttavie. Mie käyn hänen luona kyläššä, hiän miun luona. Omašta kyläštä hiän enšimmäisen kerran läksi koko pereheh kera pakoh 1939 vuotena. Šilloin hänellä oli ikyä kolme vuotta, ei hiän muistan šiitä mitänä. Toisen kerran piti lähtie pakoh 1944 vuotena, šiitä hiän muistau vain šen, jotta tuli šuomelaini šotilaš heposella ta šano: “Nyt täyttä nellistä tiältä pakoh, kotvasen oltuo tänne tullah ryššän tankit”. Puavila muisti kun muamo otti ne vähäset rahat ta mitä arvokkahampua oli talošša, nošti Puavilan šelkäh ta hyö lähettih juokšomah kohti rautatietä, mistä šiitä piäštih Šuomen Pohjois-Karjalah. Alušta heijät pantih elämäh eryähän yksinäisen ukon taloh. Puavila muisti vain šen, jotta ukolla talošša oltih šuuret päretukut, kun muuta valuo talošša ei ollun, ukko eli pärevalolla pimienä aikana. Myöhemmin hyö elettih monešša muušša paikašša, kuni ei šuatu omua muata, missä ruvettih elämäh ihan omua elošta. Šiih aikah heilä oli lehmä, no ei ollun millä rakentua navettua, kun Puavilan tuatto oli kuollun ta muamo kašvatti yksin šeičentä lašta. Šilloin hyö kaivettih muakuoppa, missä piettih šitä lehmyä ta kun lehmä ei tahton šinne männä, niin šen piäh vejettih värčči, jotta še ei näkis kunne šitä tunketah. Pikkuhil’l’ua pereh eleyty, kaikin piäštih ruatoh, ruattih ken mitä voi.
Koko ikäh, Puavila šanou, – en unoha mimmoista elošta myö elimä. Muuta šyötävyä ei ollun kun šuolavettä šekä rukahista leipyä. Ta koko ajan ruatua piti. Kouluštaki piti juošša meččäh ropsipinolla (ropsi on šemmoni puupölkky kahen metrin pituni) kun piti perehellä rahua kuta-mitä šuaha. Šiitä oššettih heponi, šillä rakennettih lautatalli, šielä heponi oli kešät ta talvet. Talvella ei tatehie šieltä kannettu pihalla, ne šielä palettih ta annettih lämmintä heposella.
Vanhemmat lapšista oltih šen verran aikuhisie, jotta lähettih ruavon peräššä muuvvalla. Niin omalla aikua Puavilaki läksi. Alušta armeijah, šieltä Helsinkie rakentamah. Kun oli ruatajapoika, niin moniehan vuuvven piäštä ošti ičelläh yhenhuonehen fatieran, makšo lainoja pankilla ta koko ajan oli ruavošša. Ruatopaikalla oli pitkä matka, šen hiän talvella hiihti, kešällä ajo polkupyörällä. Ei viinua juonun eikä tupakkie polttan, šukšilla hiihti, juokšenteli, oli vähällä piäššä Šuomen Olimpijajoukkoh, no ei piäššyn. Šiitä akottu, hänen nuori naini ei tahton elyä pieneššä fatierašša ta koko ajan pyritti Puavilua oštamah omua taluo. Puavila möi oman fatieran, otti pankista lisyä rahua, ošti talon. Palkkaruavošta tultuo oli häntä vuottamašša omat ruavot kotilašša. Kymmeneššä vuuvvešša hiän kohenti šen pahaččaisen talon, ašetti kaiken niin, jotta entini talon omistaja ei uškon, jotta Puavila omin käsin kaiken šen oli luatin. Šillä aikua hänellä šynty kakši lašta. Pereh kuin pereh. Puavilan veikot ta čikot elettih ympäri Šuomie ken missäi. Yksi veikko läksi Kanadah rakentajakši, no vain moniehan vuuvven piäštä hiän kuoli, kun rakennušmualla šattu onnettomuš ta šiinä mänehty monta mieštä. Puavilan lapšista tuli jo täyšiikäsie, kun eryähänä päivänä emäntä šano miehelläh, jotta eruou häneštä. Kaikki elot piti nyt jakua kahteh ošah vaikka še Puavilan akka oli, hänen šanojen mukah, “pal’l’ašperšeinikun mäni miehellä Puavilalla. Noo, ei šillä mikänä auta, ei Puavila tahton myyvvä taluo, otti lisyä lainua pankista ta makšo akalla. Tuaš piti ruatua yöt ta päivät kun piti makšua pois še uuši laina. No kun hiän oli niin hyväššä kunnošša, niin koko ajan oli ruavošša ta šai šen verran rahua, jotta makšo pankilla šen lainan ta niin še talo oli nyt hänen.
Še oli parašta aikua, šano Puavila, kun mie šain talon omakši, eikä lainua ollun, eikä šitä akkaraiskua.
Omašta lapšušajašta ei Puavila muistan muuta, kuin vain šen, jotta kun hiän oli opaštumašša, missä oli muita evakkokarjalaisie lapšie, niin opaštaja veteli heitä tukašta, konša hyö keškenäh paistih karjalan kieltä.
Mie en unoha, šano Puavila, – šitä loppuikäh. Ihan tyhjäštä še opaštaja niin ruato, vieläi naisopaštaja oli.
Kylyn jälkeh Puavila muisteli omua lapšutta, karjalan kieltä, hänen muamo koko ijän pakasi karjalakši ta vaikka kouluissa oli šuomen kieli, ei muamo elämän aikana paissun muuta kuin karjalan kieltä. Šiitä Puavila veikkojen kera piätettih ottua muamo šieltä omašta talošta Pohjois-Karjalašta Helsinkih ta še talo myyvvä. Talo myötih halvalla. Alušta muamo eli Puavilan luona, šiitä toisen veikon luona, no ei voinun tottuo kaupunkielämäh ta moniehan vuuvven piäštä kuoli. Puavila vielä nytki pitäy iččietäh viäränä, jotta ei antan muamon olla šielä omašša talošša, anna olis elän šielä ta varmašti olis elošša vielä pitkäh, eikä olis kuollun tuškah tiälä Helsinkissä. Pikkuhil’l’ua Puavilaltaki unohtu karjalan kieli. Čäijyö juuvvešša hiän muistelou šitä, šilloin kyšelöy miulta tiijätkö šie mi on tämä ta mi on tuo.
Tiijätkö šie mi on muila, mi on pesku, mi on ploškani? Nämä on ihan karjalaisie šanoja, hiän šanou.
Mie hänellä šelittelen, jotta ei ne oltu karjalaisie šanoja, ne on venäjän kieleštä tultu, no hiän on yhtä kuin šitä mieltä, jotta ne ollah ihan karjalaista peryä. Kerran vain kyšy miulta kun ei tietän mitä tarkottau eryäš šanonta, mi oli jiänyn hänen mieleh missä ollou kuultuna, no kumpaista hiän ei malttan. Mie kyšyin häneltä, mi še šemmoni šanonta on. Hiän vaštasi “jopp…tti”. Mie šanoin:
Tämä on paha šana, kirošana, elä šitä šano toista kertua.

No kun vanhan ihmisen muisti ei ole kuin nuoren, niin Puavila yhtä kuin unohtau šen ta toičči tuaš ni kyšyy, jotta mi še on še šanonta. Ikäh nähen on hiän kyllä hyväššä kunnošša, vielä 75-vuotisena talvekši pilko halkuo šuuret pinot, kun hänellä on še puulla lämpiejä kyly. Kumma vain, jotta ei šuata vaštoja lat’ata. Kerran vein hänellä puolisenkymmentä valmista koivuvaštua, no kun tulin kuukauven piäštä käymäh, niin löysin ne ikkunan alta ihan muština ta homehešša. Nyt Puavila on yhekšännellä kymmenellä. Tämä talvi oli hänellä paha. Vaikka talošša on lämmin kuin kylyššä, istuu Puavila kyyröttäy monta takkie piällä, villašukat jalašša, vieläi lakki piäššä.
Vanhuš tuli, šanou Puavila.
Monet omahiset on kuoltu, monet tuttavat on šiirrytty toiseh muajilmah, harvat käyväh hänen luokše kyläh, šentäh hiän joka kerta šanou miula:
Elä unoha milma, tulehan käymäh, čäijyö juomma, mie voin kylyn lämmittyä.

Mie en muuta vaštua kuin vain:
Tulen, tulen.
Ole tervehenä.