Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Kaunista vanhemman polven karjalua

Corpus: New-writing language

New written karelian, Journalistic texts

Source: Uljana Tikkanen, Oma mua. № 12, (2018), p. 7

Kaunista vanhemman polven karjalua
(Karelian Proper)

Jyškyjärven vanhin eläjä on 90-vuotini Maikki Filippovna Gerasimova. Mimmoni hiän on, mimmoni kohtalo hänellä oli ta mitein hiän eläy nyt? Maikki pakajau kaunista karjalan kieltä, šemmoista jo harvoin šatut kuulomah.

Kun olen koissa yksin, ei ole kenen kera paissa, mie šilloin kiššan kera pakajan... Ka še ei pakaja muuta kuin n’aukuu vain. Mie šanon, vieläi riitelöy... Olen šyntyn Šuopaššalmešša, še kylä poltettih šovašša. En pohatašša pereheššä, enkä pahašša pereheššä. Veikot oltih, mamma oli, čikot oltih ta hyvänä piettih, i milma aivoin opaššettih ruatamah.
Veikko opašti äijyä, muissan, jotta mie olin aina häntänä hänen peräššä. Kun ruavoštah tuli, niin mie olin niin kuin riähkä hänellä. Hiän šano: “Mäne pois loitommakši!”, a mie: “En!” Hiän opašti milma kylyö lämmittämäh: ”No, lähemmä šilloin kylyö lämmittämäh!”
Lähemmä, mie hänen viereššä juokšen. Šavukylyt oltih, kivilöillä piti vejet lämmittyä. Hiän näytti mitein pitäy panna halot, viritykšet ta lämmitti kylyn, a mie vain tarkkah kačoin. “Nyt lähemmä vettä kantamah aštieloih”, veikko šano. Kantoma vettä, kylyššä kivet kuumettih, a ne oltih šuuret, hirrellä vierrittimä ta panima ne patah. Puušta še oli luajittu ei nuaklua, eikä nieklua, šyvä šemmoni oli, kivet kun šiih lašetah, niin vesi šiinä kiehu. Mie kačoin kun vesi kiehu, a veikko šano: “Elä kačo, šilmät piilauvut.”
Pappa miun kuoli, kun mie vielä pienenä lapšena olin, en muissa mitänä häneštä, a veikko hyvä oli, hiän miula pappana oli.
Šuopaššalmi oli šuuri kylä, kakši järvie ta talot šeisottih rantoja pitin. Šovan alettuo piti lähtie evakkoh, enšin aštumalla kylien kautti ta šiitä meijät issutettih junih ta kuukauven aikana piti matata. Šovan ajoista jäi äijän muisselmie. Evakošša jäin orvokši, mamma kuoli 1942 vuotena ta veikolta viimeni kirjani tuli mamman kuolinpäivänä. Läksin poštiluatikkuo kaččomah, muamo kun kipienä oli, veny, ei voinun liikkuo. Mie šen kirjasen toin. Hiän šano: “Luve, luve ruttoseh.” Mie šen kirjasen luvin, veikko kirjutti, jotta hiän on vielä elošša. Muamo kuunteli, šiitä kakši kertua ohahti, mie polläššyin, jotta mitä ruatua. Hiän šano miula: “Elät, elät!” ta šiih ni kuoli
Šovan jälkeh meijät lašettih jälelläh. Enšin Puanajärveššä ruavoin, šiitä Kepalla meččätöissä. Hyvät ajat oltih, vaikka oli petua šovan aikana, ka nuorena et ajattele šitä. Kepalla mänin miehellä, a šiitä tulin Jyškyjärveh. Kylä eli ihan hyvin, še oli šäilyn šovan jälkeh ta hyväššä kunnošša täh šuatenki on ollun. Rahvašta tulou, ken millä voit tulla. Kyläššä nyt on hyvä elyä, erikoisešti hyvä kun on tie, hot’ kunne, hot’ ympäri muajilmua voit lähtie. Kun ei olisi tämän kylän kautti tietä, niin kylä olis šamoin hylätty, kun monet muutki piirissä, vet’ niin ni jäi hoš kuin äijän taloja ta paikkoja, ta elokšie.
Ennein šyömiset meilä oltih makiet, piiraita paissettih, keittoja kaikenmoisie keitettih, kalua kuivattih, šienie šuolattih. Kaparokkua keitettih, šiih pantih potakkua, jauhuo ta päiväkši kiukuah hautumah, šiitä kermua lisättih. Lihakeittuo niise kiukuašša valmissettih. Kiukuanšuu kun avattih ta patasen kanši noššettih, niin tuli šemmoni tuokšu pirttih, a nyt kun keität lihua, niin ei tule i mimmoista makuo. Ruoka oli šiih aikah hyvä. Kun yksin olen ta muistelen entisie aikoja, niin toičči ihan itkuh šuaten. Vain en mie valita, jotta miula on vaikie, jotta miula ei ole tuota tahi tätä. En mie mitänä muuta haluo, kun antais tervehyttä ta voimie.