Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Nähä N’uhča ta...

Corpus: New-writing language

New written karelian, Journalistic texts

Source: Tatjana Berdaševa, Oma mua. № 32, (2018), p. 6-7

Nähä N’uhča ta...
(Karelian Proper)

N’uhča-kylän nimi on šäilyn alovehen enšimmäisistä eläjistäsaamelaisista. Nühhč(a)-šana tarkottau joučenta. Kylä šeisou šamannimisen joven rannoilla ta kaikki talot on rakennettu niin, jotta ne kačotah vejellä päin.

Vesireitti jokie myöten ei ole niin kuulusa kuin istorijallini muantie: 1702 vuotena 5000 talonpoikua oli rakennettu hiršilöistä “Osudarin tie”, mi kulki N’uhčan kylän laiturista läpi meččien ta šoijen Onegajärvellä šuaten. Näin hyö avattih Petri Šuuren šotajoukkoloilla matka Onegalla, jotta jälešti Povenčašta vesireittie myöten ne piäštäis vihollisien ruoččilaislinnojen luokše ta šuatais toki avata “ikkuna Europpah”.
N’uhčah šuaten myö ajoma junalla. Belomorskista N’uhčah on noin 100 kilometrie, ka šähköjuna kulkie luahuštau kokonaista kolme tuntie. Ka vaikka tuo matka oli melko rasittava, kuitenki še kannatti. N’uhča on šemmoni paikka, kumpaista kannattau nähä. Kylä on hyvin šäilyttän oman istorijallisen ulkonävön.
N’uhča on vanha pomorien kylämusejo taivašalla. Tiälä ikäh kuin elämä olis piettyn: ei ole mopikkayhteyttä, ei ole nettie, ka elämä on. Toimiu kolhosi, koulu, päiväkoti. Kyläššä on oma leipomo, missä paissetah makieta lämmintä leipyä. Miehet, niin kuin ni entisinä aikoina, käyväh kalua pyytämäh, vanhan kellotornin paikalla rakennetah uutta, šuunnitelmissa on kehittyä merilevyn käsittelytevollisutta.
Nykyjäh kyläššä eläy noin 270 ihmistä, a XIX vuosišuan puolivälissä tiälä lašettih olovan melkein 200 taluo. Ihmiset ašettauvuttih elämäh yhteh paikkah, šentäh kun muanviljely näillä paikoin ei ollun kovin kehittyn. “Meri on meijän pelto” – šanottih pomorit ta lähettih kalanpyyntih, šuahakšeh elättyä omie perehie.

N’UHČAN TOIVO
N’uhčan eläjä Nadežda Sem’onova oli meijän oppahana pomorien kylänelämäh ta kulttuurih.
Hänen pakinatapa on vierahilla kielillä kiäntämättömien pomorien šanontojen ta venäjän kirjakielen ihmehellini yhteh kietoutumini. Hiän ei ieš huomua kuin arvautukšelliselta ta kaunehelta tuntuu tuo pakina kaupunkilaisvierahalla, kumpani on tullun enšimmäistä kertua Pomorien šeuvuilla ta kaiken, mitä hiän tietäy “pomorien pakinašta”, hiän on kuullun piirrošfilmilöistä Boris Šerginin starinojen mukah.
Ihmettelen Nadeždan energijua. Hänellä on äijän huolie, hiän äijän ruatau, ruatau tunnollisešti ta innolla, aikasešta huomenekšešta iltamyöhäh šuaten. Ka še ei ole šemmoista kiirehellistä touhuntua, kuin kaupunkilaisilla, kumpaset tartutah yhtä aikua kaikkih hommih ta illalla ollah jo ihan “totkuna”. Nadežda ruatau poikkoseh, ka rauhallisešti, hiän tietäy kuin äijän aikua hiän tarviččou ruatoh, jotta šais hyvän tulokšen. Nadežda oli meijän ryhmän kera koko päivän ta tuon päivän aikana hiän kerkisi pityä meilä opašretken kylyä myöten, lämmitti kiukuat musejošša, esitti ta kerto niistä veššoista, mit ollah šäilöššä musejošša, valmisti ta tarjosi meilä täyvellisen murkinan, koko päivän aikana kostitti meitä čäijyllä piirakkojen kera, näytti mitein lampahanvillua muokatah ta millä tavoin kesrätäh, opašti meitä sriäppimäh perintehellisie pomorilaisie sriäpnie ta vielä hyvin äijän kaikenmoisie aseita kerkisi hoitua. Myö läksimä kotimatkah myöhäseh illalla, a Nadežda vielä jäi vuottamah villanvanutušmuasterija, kumpasien piti tulla N’uhčah yöjunalla. Antakkah Jumala Nadeždalla voimie, tervehyttä, ruatointuo, elämäniluo ta lykkyö kaikissa aseissa. Aina, kun muistelen häntä, šyväimeššä tuntuu lämmintä hyvyttä ta ihaššušta.

“LOMULATO
Tulima šuuren kakšikerrokšisen pomorien talon lähellä.
Šillä on jo yli vuosišuan pitkä istorijakupča Ponomar’ovin talo on rakennettu 1903 vuotena.
Tämä on “Lomulato”, Nadežda Sem’onova esitti kupčan tiloja.
Mintäh näillä valosilla ta puhtahilla tiloilla on kekšitty noin halvekšija nimi? Ka šillä on oma istorija. Aikoinah Nadežda oli ruatan kyläkoulun opaštajana. Naini rikeneh kerto lapšilla oman šeuvun istorijašta ta jotta kertomukšien lisäkši olis vielä mitänih näytettävyä, hiän rupesi pikkuhil’l’ua keryämäh vanhoja veššoja. Missäpä niitä šäilyttyä? Nadeždan talo on niise pomorien vanhanaikuni šuuri talo, kumpasešša šaman katon alla ollah kuin elintilat šamoin ni liävät, lavot ta muut talouštilat. Nykyni musejo oli šuanun alkuh juštih šiitä Nadeždan talon lavošta. Šentäh nimiki oli šillä kekšitty šemmoni. Jälešti Nadeždan alottehešta kyläššä peruššettih paikallini kanšalaisjärještö, kumpani šai musejon leviemäh ta kehittymäh. Näin ajan piäštä Nadeždašta tuli pomorien Hlamnoi sarai (Lomulato) -etnokulttuurikeškukšen emäntä. Tuo nimi oli jo šilloin niin tuttu paikalliseläjillä, lehtilöissäki šiitä kirjutettih, šentäh piätettihki jättyä še muuttamatta.
Talošša on aina puhašta ta kojikašta niin kuin koissavärikkähät kotikutoset matot peitetäh latetta. Kenkät jalašša et mäne! Musejon ovella Nadežda antau meilä pehmiet, puhtahat ta lämpimät töppöset, kumpaset pannah jalkah ihan pihajalaččien piällä. Hyvin harvašša musejošša Venäjällä on tarjolla kenkäšuojie. Ta vaikka mie olen äijän matkuštan, ka šemmosie töppösie Venäjällä nävin enšimmäistä kertua. Kerran miula tarjottih kenkäšuojat, šilloin kävin vanhašša linnašša Ruminijašša.
Omašša “LomulavoššaNadežda hellävaroin šäilyttäy mielenkiintosie veššoja. Totta šanuon mie olin aivan ihmeissä šiitä, mitein hyvin nuo alkuperäset esinehet on tähä šuaten šäilytty. Musejo alko merkatušta pielušpiälliseštä ta kaunehešta rakkahuštarinašta. Pomorilaisneičyt merkkasi šen omalla šulhasella: “Kaunehie unie šiula, kultaseni, makua rauhašša. Kun havaččauvut, luvet ta muissat, ken on šilma šuvainnun”. Kolme vuotta nuori mieš oli käynyn kalanpyyntih Barentsinmerellä, tienasi rahua häijen pitoh, ta moršiemen lahja oli hänellä aina matašša. Tämä on onnellini istorija, niin kuin starinanki lopušša piettih hiät. Ta višših še tuntuis fantasijalta, kun ei olis šitä tovellista veššua, mi nyt venyy korjatun šänkyn piällä musejon pirttipuolella. Kaččelen niitä pielušpiälliseh huolellisešti luajittuja pistoja ta mintäh lienöy ihan šyväntä alkau ahistua, niin elävältä, lämpimältä ta lähiseltä tuntuu koko tuo tarina.
A norjalaini puraš šai miut ihan ihaššukših. Tämmöistä esinehtä en ole nähnyn missänä musejoissa.
Mie šain šen lahjakši. Še tuotih Norjašta, Nadežda kerto.
Šemmosie purahie olen nähnyn vain Kylmä šyväin -piirrošfilmissä. Pomorit varmašti niise tuon tapasie käytettih, šentäh kun kupčat hyvin äijän uutukšie oli tuotu paikalliseh elämäh. Jiän hankinta oli hyvin tuttu Pomoriešša. Britanilaisen Filipp Woodsin muisselmien mukah, kumpani eli Karjalašša 1919 vuotena interventijon aikana, voit šuaha šeikkaperäsie tietoja täštä työštä: “Ennein kun jiä jovella läksi liikkehellä, Kemin eläjät jyššettih šuurie paloja puhašta jiätä, niistä paikoista, missä ei ollun talviteitä eikä polkuja. Ne jiäpalat vejettih ta lašettih kuoppih, a kešän aikana niitä kuoppie käytettih jiäkellarien ieštä. Äšen ylen kuumana kešänä muapinta ei lämminnyn šyvemmällä viittä-kuutta jalkua ta jiä šemmosissa jiäkellariloissa ei šulan.” (N. Baron, ”Korol’ Karelii” (Karjalan kuninkaš). Tämmöni tapa oli hyvin tuttu monilla pohjoiskanšoilla, šemmosissa jiäkellariloissa ruokatavarat pitän aikua šäilyttih pilautumatta.
Lomulato-musejon monih esinehih ei ole vielä luajittu šelitykšie. Še on valtavan šuuri työ. Kešällä N’uhčah tullah istorijan opaštujat. Hyö luajitah musejoesinehien luvettelo ta joka esineh šuau oman numeron, niin kuin on tapana musejotoiminnašša. No a toistasekši kaikki tiijot ollah tallešša vain yheššä varaštoššaNadeždan piäššä. Naini ymmärtäy, jotta ne pitäy šiirtyä jälkipolviloilla, še on ylen tärkie. Ta antakkah Jumala, jotta kaikki hänen meininkit totevuttais.