Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Surmu kuomannu

Corpus: Biblical texts (translated)

New written Livvic, Literary texts

Source: Oma mua. № 48, (2018), p. 11

Surmu kuomannu
(Livvi)

Oli enne mužikku. Nimi hänel oli Kiril. Da akku oli. Akal oli nimi Nat’oi. Kirilän akku sai lapsen, ylen hyvän. Akkah sanou ukole:
Lapsi pidäs ristittiä.
Kuomua ei ole nikedä ottua. Kai ollah rahvas vällillizet!
Akkah sanou ukole:
Opi mennä kuomua eččimäh!

Mužikku lähtöy kuomua eččimäh. Tulou pyhä Il’l’u vastah. Pyhä Il’l’u sanou Kiriläle:
Kunne lähtit, Kiril?

Lähtin kuomua eččimäh.
A Il’l’u sanou:
Ota minuu kuomakse.

Mužikku sanou Il’l’al:
En voi minä sinuu ottua kuomakse, ylen olet sinä sluaboi mies.
Ken sinule ruistu kobran viey kirikköh, sille lähtet selgäh. Sit ei rodei kuomua minule.
Il’l’u lähtöy juamua myö astumah, dai mužikku ielleh, yksi yksiele, toine toiziele. Astuu mužikku ielleh juamua myö mene tiijä min aigua, tulou mužikale pyhä Miikul vastah. Pyhä Miikul kyzyy mužikal:
Kunne menet, Kiril?

Kiril sanou pyhä Miikulale:
Akku sai lapsen, menen kuomua eččimäh.

Pyhä Miikul sanou Kiriläle:
Ota minuu, Kiril, kuomakse.

Kiril sanou pyhä Miikulale:
En voi ottua minä sinuu kuomakse.
Sinä olet ylen sluaboi mies: ken sinule tuohuksen uskaldau, bohattu mužikku, dai sinä sidä rubiet hyvittämäh.
No hyö prostitahes. Pyhä Miikul lähtöy ielleh juamua myöten, a Kiril lähtöy ielleh astumah. Astuu Kiril juamua myöte, kaččou: astuu mužikku vastah. Kyzyy mužikku Kiriläl:
Kunne menet, Kiril?

Kiril sanou mužikal:
Akku sai lapsen, poijan, menen kuomua eččimäh.

Mužikku sanou Kiriläle:
Ota minuu kuomakse.

Kiril kyzyy mužikal:
Mi sinä miehii olet?

Mužikku sanou:
Minä olen Surmu.

Kiril sanou Surmale:
Gu olet sinä Surmu, sit otan kuomakse.
Surmu on kaikis paras mies: kedä häi tahtonou ottua, sit nimittumat kielastukset ei päitä.
Mužikku da Surmu lähtietäh kodihpäi astumah. Tullah kodih akan luo Surmu da Kiril. Kiril akalleh:
Minä täs lövvin kuoman, Surman toin.
Surmu on tozi mies kaikel muailmal.
Tuvvah hyö pappi, lapsi ristitäh čestin-por’atkom. Pappi järilleh lähtöy omah kodih i Surmu jiäy sih Kirilän luo. Yön-päivän Surmu gostiu kuoman luo. Rubieu Surmu iäre lähtemäh. A Kiril sanou:
Ole, kuomu, täs vie, toine päivy gosti.

Surmu sanou Kiriläle:
En voi olla, kuomu-rukku, äijy rahvastu otettavua on: on vahnua, on nuordunet pidäy kai, kenen vuoro tuli, ottua.

Surman kel hyö prostitahes. Surmu lähtijes sanou:
Kuomu, minä tulen ottamah, ole valmis.
Tullen yöl, tullen päivälole valmis.
Surmu lähti iäre, muudu nimidä ei sanonuh. Emändy da ižändy jiädih kodih poiguadah kazvattamah. Poigu hyö kazvatettih tobjakse miehekse. Poigu rubei eluo suamah äijäl i ruvettih hyö kazakkua pidämäh, käskyläzet heile valmehekse ruvettih syömisty tuomah. Erähän päivän ruvettih Kiril akan kel pagizemah:
Meile nygöi on aiga hyvä eliä: on syvvä, juvva kylläl.
Eigo pie ruadua nimidä. Žiäli olisgi kuolta. A ku Surmu tullou, kuolta roih.
Hyö ollah yhtes kaksikymmen viizi vuottu, a kuomua ei nähtä. Erähäl yöl avaittau Surmu veriädy. Mužikku menöy veriädy avuamah. Kuomal veriän avuau, laskou pertih. Tulou pertih, sanou Surmu:
Nygöi, kuomu, ottamah tulin.

Kiril sanou Surmale:
Kuomu-rukku, eigo vois vähästy minuu elättiä?

Surmu sanou:
Nygöi täh nimittumat paginat ei päitäole valmis.

Mužikku sanou:
Anna hos kolmekse päiviä srokku, hos ičelleni luajin ruuhen mieldy myö.

A Surmu sanou:
Voit azuo ruuhen.
Ruuhen azundan aijakse annan srokkua, ku olet kuomu.
Mužikku ruuhen azui i toi pertih dai oppi mennä ruuheh. Oppi Kiril ruuheh mennä, ruuhi rodih parahite. Sanou Kiril Surmale:
Opi sinä, kuomu, mennä, daigoi sinule ollou parahite, ku olemmo kuomakset?

A Surmu gu ruuheh meni, Kiril sinnei salbai Surman. Nuagloil iški i suatoi vedeh hänen, Surman, ruuhen kel.
Sie vies pidäy kuomua kolmekymmen vuottu. Jo Kiril vahneni, Surmua ei ole, ga et kuole. Jo olishäi ruadi kuolemah. Jo Kirilän poigu händy lyöy. Jo rahvastu rodihes mene tiijä mi muale.
Sit erähän ehtän (tyyni ehty oli) rubei järves vezi kiehumah. Ruvettih rahvas kaččomah, mi neče kummii ollou? Vezi keskijärves kiehuu! Ruvettih sit kohtas nuotal pyydämäh. Nuottah tuli ruuhi! Rahvas pöllästyttih: mi neče čuudoloi ollou? Hyö sen ruuhen riičittih. Surmu ruuhes piästettih. Surmu pyhkäldih pagoh. Sit gu pageni, ga kolmekymmen vuottu pavos oli. Kiril jo ei tiijä omua iččiedäh, moine on vahnu. Rubei kuččumah kuomua:
Oi jo, Surmu-rukku, tule minuu ottamah, minä en voi enämbiä eliä!

Surmu ei tule, Kiril sanou poijalleh:
Oi, poigaine, vie minuu ristižän luo, tahtonet minus piästä, eiga pidäy eliä ilmaine igä.

Poigu hevon val’l’asti i tuatan pani regeh i vei kuoman luo. Poigu sanou ristižälleh:
Täs toin, ristižä, tuatan, otatgo?

Surmu sanou ristinpoijalleh:
Tol’ko, poigaine, äijy on miesty, minä olin vahnin mual, a nengostu mielettömiä, gu sinun tuatto, en nähnyh.
Kolmekymmen vuottu pidi minuu järven pohjas, vies ehki nuottuniekat suadih, eiga pideli ilmaine igä sie istuo. A rahvas min gor’ua nähtäs!
Sit Kirilän Surmu otti. Sit mieletöi mužikku piäzi toizele ilmale.