Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Vienanjoven varrella

Corpus: New-writing language

New written karelian, Journalistic texts

Source: Eeva-Kaisa Linna, Oma mua. № 39; 40, (2019), p. 8; 8

Vienanjoven varrella
(Karelian Proper)

Kešällä 2018 šuorittima veikon ta kahen natojen kera matan Piiteristä Arhankelih ta šieltä Solovetskih ta Jyškyjärveh. Meistä še oli legendarini matka. Ukko Iivo Kaukoniemi oli kulken vuotena 1916 enšimmäiseh muajilmanšotah čuarin armeijašša ta myö nyt mänimä hänen reittieh, ka päinvaštahiseh šuuntah.

Mie vähä mitä tiesin Arhankelista. Miun mielikuvissa še oli loittoni takapajuni, arhankeli Miihkalin mukah nimetty kaupunki, pohjoni kauppašatama, lahoja, kyčähtynyitä puutaloja, puutehta kaikešta, istorija brittien ta ranškalaisien Pohjois-Venäjän interventtien maihnoušupaikkana 1918, Arhankelin šatama 500 rupl’an šetelin aihiena.
Halusin lisyä tietuo, ka šitä ei ollun niin helppo šuaha, piti tutuštuo lukusih lähtehih. Šain luvettavakši Eugenie Fraserin elämäkerran “Talo Vienanjoen varrella” (julkaistu 1984), Jevgeni Kokovinin kirjuttaman kirjan “Detstvo v Solombale” (“Lapsuus Solombalassa”) (julkaistu enšimmäisen kerran 1947) ta Jussi Konttisen oppahan “Sankarimatkailijan Arkangeli” (julkaistu 2005).
Kirjojen kautti miun käsitykšet Arhankelista täyšin muututtih. Miun eteh avautu mielenkiintoni kaupunki, missä 1800-luvun lopulla ta 1900-luvun alušša oli vilkaš elämä, šivissyš kukoisti. Šiinä elettih šuoraš tah kultivoinutta šeuraelämyä, käytih teatterissa ta oopperašša, kerhoissa ta kokoukšissa. Kaupunkin laijalla, Vienanjoven šuistošša yhen jokihuaran takana šijoutu Solombalan kaupunkinoša, kunne Petri Šuuri rakenti Venäjän enšimmäisen laivatelakan. Solombalašša elettih merimiehet ta telakkaruatajat, kumpasien elämäh oli lyöty leimah enšimmäini muajilmanšota ta vallankumouš. Šiinä, missä Eugenie Fraserin kuvuaman pohatan Šol’tsien perehen elämäh mahtuu kulttuurie ta huvija, vain muutoman kilometrin piäššä Solombalašša ruatajaperehien pojat Dimka Krasov ta Kost’a Čižov eletäh puuttehešša.
“Lapsuus Solombalassakertou elämänmänöštä 1910-luvun Solombalašša ta Arhankelissa kahen kaverukšen, Dimka Krasovin ta Kost’a Čižovin šilmin. Pojat leikitäh, uijah, kalaššetah ta ečitäh uarrehta niin kuin ni pikkupojat vaikka missä päin muajilmua. Heijän arkiloih vaikutetah kuitenki aikakauven šuuret mullissukšet, enšimmäini muajilmanšota ta Venäjän vallankumouš, kumpasih on otettava kantua. Dimkalla, Kost’alla ta Solombalan köyhällä kanšalla valinta on šelvä: punasien puolešta valkokuartilaisie ta näitä tukeneita amerikkalaisie ta enklantilaisie interventtijä vaštah.
Eugenie Fraserin tahi venäläisittäin Jevgenija Germanovna Šol’tsin ili Žen’an tarina kertou hänen venäläisistä šukulaisistah ta erityisešti ämmöštä, kumpaista kučuttih Jen’aksi. “Talo Vienanjoen varrellaon Eugenien puini lapšuonkotišen halusin löytyä meijän matalla. Elämä, mi oli täynnä iluo, luottamušta tulijah aikah ta rakaštajih ihmisšuhtehih, piätty vallankumoukšeh. Eugenie ta hänen omahiset jouvuttih näkömäh ta kokemah puutehta, muanpakuo ta kuolomua.
Tahon kertuo yhen tapahtuman Eugenie Fraserin elämäkerrašta, šentäh kun še on liikuttava kuvauš ihmisien välisistä šitehistä, rakkauvešta ta šinnikkyöštä. Šekä matkuštamisen vaikeukšista.
Kešällä 1880 Žen’an ukko Aleksandr Šol’ts ošallistu Arhankelissa eryähih ristijäisih. Pakšuna ollut ämmö Jevgenija Šol’ts ili Jen’a pahan voinnin takie oli jiänyn kotih. Vesselän pruasniekan jälkeh Aleksandr humalapäissäh piätti totuttuh tapah oikaista hevosellah kasarmialovehen läpi. Kahakašša vartijan kera Aleksandr šieppasi šen ašehen ta ampu.
Vartija šelvisi yhtehotošta, ka Aleksandr tuomittih karkotukšeh Siperih. Asienajaja oli turhah yrittän šuaha miehellä armahušta. Oli kuitenki vielä yksi keino: Roštuon ta Vierissän aikah čuari myönti armahukšie hänen puoleh henkilökohtasešti kiäntyjillä lähiheimolaisilla.
Viimesilläh pakšuna olija Jen’a piätti lähtie matkah; hänen muamo Anna Dmitrijevna läksi keralla. Matkah lähettih kovašša pakkasešša troikan vetämällä kibitkalla, naiset kontiental’l’oih ta šaaliloih kiärittyinä, ušiemman päivän evähät mukana, hevoismiehekši kakši luotettavua mušikkua. Matka kešti päiväkaušie kylmyöššä, lumituiskuissa ta hukkien ulvuos’s’a ympärillä.
Vuuvven vaihettuo Jen’a tapasi čuari Aleksanteri II:n Talvitvorčašša. Liikuttunut Jen’a puhkesi itkuh ta romahti lattiella. “Mie tiijän teijän jutušta. Mie lupuan, jotta teijän lapšella tulou olomah tuatto.”
Kun kešällä matkuštima vajuan vuorokauven junalla Piiteristä Arhankelih 1 226 kilometrie, oman hytin šijoilla venyjen ta kuunnellen rattahien kolinehta, mietin moneh kertah tuota noin 140 vuotta takaperin šuoritettuo matkua. Jen’a ta Anna matattih netälin verran tal’l’oih kiärittyinä hyytäjäššä kylmyöššä, missä pakkani jiäty hevosien šieraimih. Matan varrella hyö pietyttih yövyntäpaikoissa šulattelomah lähtiessäh evähiksi paissettuja pyitä.
Tieto Jen’an ta Annan myöštymiseštä lenti heijän ieššä Arhankelih. Myöštymismatka kešti šeiččemen päivyä ta kun matkalaiset läheššyttih viimeistä ennen kotie ollutta majapaikkua, heilä vaštah ajo ušiempi reki. Ihmiset oltih riemuissah vaštuamašša heitä.
Čuari piti šanah ta Aleksandr myöšty karkotukšešta perehen luokše tuiskukuušša.

Eugenie Fraserin elämäkerrašša pohatat elettih kaunehissa, lujissa kunnolla rakennetuissa taloissa ta köyhätharmaissa ränčistynyissä mökkilöissä. Šol’tsien pereh oli aikoinah oštan talon Olonetskaja-kavulta, läheltä Vienanjokie. Talon ympärillä perehen ämmö loi ainutluatusen puutarhan, minne oli tuotu taimija Skotlannista šuaten. Puutarhašša oli lampi ta korkiemmallahuvimaja, kumpasešta šai kaččuo kaupunkie läheštyjie laivoja.
Talon paikka oli helppo löytyä kyšymällä, šillä Fraserin elämäkerta on Arhankelissa hyvin tuttu. Olonetskaja on nykyjäh Gaidarin katu ta tontti šijaiččou Vienanjoven lähellä. Talo on ajat takaperin purettu ta šen tilalla on nyt pol’ničča.
Meren läheisyš ta valtava Vienanjoki ollah leimallisie Arhankelilla. Kaupunki šijoutuu Oulunyštävyškaupunkinkorkeuvella šuistoalovehella pitin joven itäistä rantua 40 kilometrin pituolta. Vienanmereh matkua on kolmisenkymmentä kilometrie, Solovetskihrunšahat 200. Joven vartta reunuštau kaunis kävelykuja, ravintolat ta päiväsenottopaikat.
Hotellija ta ravintoloja šekä viehättävie kahviloja Arhankelissa riittäy joka puolella. Elimä lähellä rantakujua Dvina-hotellissa, kumpani oli ylen puhaš ta korkietašoni.
Huolimatta šiitä, jotta Stalinin kauvella tuhottih lukusie istorijallisie kirikkörakennukšie, kaupunkista kuitenki löytyy kačeltavakši äijän kirikköjä.
Arhankelissa on kohtalaisen vähän istorijallista, vanhua rakennuškantua. Kaupunkin ilmehtä kohennetah kovua vauhtie, eri puolilla remontoijah vanhua ta rakennetah uutta, modernie. Katuja pitin kävelleššä šyntyy huoli, jotta omaleimaisuš ei käršis länšimaisen rakennuštyylin kuštannukšella. Venäläisien arvoššuš kulttuurie kohti näkyy katukuvašša, esimerkiksi, kuklateatterilla rakennettih parahillah uutta taluo.

Arhankeli on kuulusa puutaloistah ta lauvoilla katetuista jalkakäytävistäh. Puisie jalkakäytävie emmä enyä onnistun löytämäh ta šuuri oša puutaloistaki on kaupunkin alovehelta jo hävitetty. Ka onnekši ei kaikkie. Puutaloarhitektuurie arvoššetah ta taloja onki šiirretty aivan rantakujan alovehella Čumbarova-Lučinskogo-kavulla. Viehättävä puutalojen reunuštama katu on nyt kävelyaloveh, missä on skammija, kukkaissutukšie ta muistomerkkijä istorijan merkittävillä ihmisillä.
Talojen pohjoisarhitektuuri miellyttäy šilmyä, kuitenki kaččojua harmittau, kun oša rakennukšista on kaupallisešša käytöššä ta räikiet mainoštaulut peitetäh niijen šeinie.
Miun ukko Iivo Kaukoniemi pietty hetkekši aikua Arhankelih matallah enšimmäiseh muajilmanšotah. Hiän on lähettän akallah Annalla 26. kešäkuuta 1916 Petrogradissa päipäivätyn kortin, kumpasešša on kuvattuna nykysen Čumbarova-Lučinskogo -kavun Vienanjoven puolini alkupiä. Katu oli šiih aikah ollun nimeltäh Pskovskiprospekti. Nykysen nimen katu šai vuotena 1921 nuorena kuolluon bolševikkijohtajan mukah.
Arhankelissa on ylen äijän paččahie ta monumenttija, kumpasilla ošoitetah kunnivoitušta männehellä ajalla, kunnivokkahilla šovankävijillä, interventtilöillä, Šuurella Isänmuallisella šovalla 1941–1945, Leninilla, merenkulkijilla ta hylehenpyytäjillä, taiteilijilla, kirjailijilla ta muan muamoilla. Muistomerkit kannetah mukanah istorijua, kulttuurie ta yhtehistä muistie.
Čumbarova-Lučinskogo -kavun paččahissa on huvittavua leikkisyttä, mi šuau kaččojan hyvällä tuulella.
Venäläiset naisetperehen yhtenäisyön ylläpitäjät on tyypillisen venäläisen naisen muistomerkki, missä on kuvattu perintehelliset perehen ta elämän simvolit: lapši, kišša, kuošali. Naini istuu kirja šylissäh. Paččahan elementit kuvatah naista, kumpani hoitau koissah kaiken, kuitenki pyrkiy šamalla kehittämäh iččieh. Niin tyypillistä ušiemmilla venäläisillä naisilla!
Boris Šergin kašvo pomorikulttuurissa. Hänen pačaš on kunnivonošoituš kirjailijilla, filosofi loilla, ajattelijilla, ei kuninkahilla eikä vallottajilla. Šergin oli taiteilija, folkloristi ta kirjailija, kumpani kirjutti pomorien murtehella, ylikanšallisešti ta muajilmanluajusešti ajattelija ihmini, kumpasella oli keškušteluyhteyš Jumalah. Paččahašša kirjailijan jalkojen juureh on ašetettu monie mielenkiintosie pienie aseita, Arhankelin onnen linnušta kakšimaštoseh koč-purjehveneheh, kumpasella rannikon pomorit matattih rajuna myrškysellä Vienanmerellä.
Stepan Pisahov oli lahjakaš kirjailija ta tarinankertoja, taiteilija, etnografi ta mualaukšen opaštaja. Kuitenki ennein kaikkie hänen maineh peruštu hämmäššyttävih hölynpölytarinoih, kumpaset oltih tulvillah pohjosen elämyä.
Pisahovin starinojen piähenkilö oli talonpoika Sen’a Malina Ujma-kyläštä, kirjailijan alter ego, vesselä toveri, jokeri ta valehtelija pahempi kuin Münchhausen. Hänellä mikänä ei ollun mahotointa: voit vaikka samovuaralla lentyä kuuh. Čumbarova-Lučinskogo -kavulla on Pisahovin kunnivokši pačaš, kumpasešša komie pieni mieš račaštau kalalla. Teema pohjautuu vanhah paikalliseh tarinah.
Runoilija Koz’ma Prutkov oli kekšitty hahmo, kumpasen nimissä nellä kirjailijua julkaisi satiirisie aforismija, eläintaruja ta hölynpölyö. Prutkov luotih runoilija Aleksei Konstantinovič Tolstoi ta kolme hänen šeukkuoh, kumpaset niise kirjuteltih.
Prutkovilla oli elämäntarina, hiän eli vuosina 1803–1863, oli töissä čuarin hallinnošša ta tuli gusaariksi vuotena 1820 vain komien uniforman takie. Hänen kunnivokšeh ašetetušša muistomerkissä runoilija šeisou kirja toisešša ta šulkakynä toisešša kiäššäh kannon n’okašša. Prutkovin tunnettuja šäkeitä ta erilaisie runollisie ta simvolisie esinehieruušuja, kiärmehie, miekkoja ta lintujaon kaiverrettu paččahan jaluštah.

Šuuren Isänmuallisen šovan kunnivokši šytytetty Ikuni tuli palau varmašti joka kaupunkissa, muissuttamalla männeheštä. Kolmikulmani, 19 metrin korkeuteh kohuoja muistopuasi pal’l’aššettih vuotena 1965, ikuni tuli palau šen ieššä. Monumenttie vartijoijah kolme hahmuo: nuori naini, merimieš ta šotilaš. Muistomerkkih on kirjutettu: “Pohjosen eläjillä, kumpaset kuavuttih Šuurešša Isänmuallisešša šovašša. Muistakkua! Alovehen 94 311 eläjyä anto henkeh meijän isänmuan vapauven ta iččenäisyön puolešta. Ikuni kunnivo šankariloilla!”
Leninin aukivolla tuntuu männehen ajan tuulahuš. Kommunistit keräyvyttih šielä kulta-aikoinah ta lähettih šieltä marššillah. Kešellä aukivuo töröttäjä vuuvvelta 1988 olija Leninin pačaš oli viimeni, mi oli ašetettu Neuvoštoliiton aikana. Paikka on nuorien šuosittu, šielä on tilua rullalautailuh ta zumbailuh.