Texts
Return to list
| edit | delete | Create a new
| history
| Statistics
| ? Help
Karjalaisien tervehyš ta vointi šyrjäštä kaččuon
Source:
Valmisti Valentina Karakina, Oma mua. № 8; 9; 10; 11, 2020, p. 9; 9; 9; 9
Karjalaisien tervehyš ta vointi šyrjäštä kaččuon
Karelian Proper
New written karelian
Karjalaiset rakentauvuttih jokien ta järvien kivi- ta hiekkarannoilla havumeččien ympäristöššä. Juotavana oli puhaš vesi, henkitettävänä vereš ilma. Šekä mečän, jotta järvien ta jokien antimet oltih puhtahat ta hyövylliset ihmisellä. Karjalaini kašvatti vil’l’ua ičen muokkuamašša muašša. Mi vaikutti hänen ikäh ta tervehyöh?
TAUVIT KUOLENNAN ŠYYNÄ
Kemin ujestin tutkija Anton Pošman omissa muistihpanoloissa mainičči, jotta paikalliset eläjät näytetäh ulkonävöltä riškilöiltä, vaikka elettihki noin 55−60 vuotta. Ei ikä ollun kuolennan šyynä, vain ne tauvit, mit vaivattih rahvašta ympäri vuuvven. Eniten rahvaš kärši činkašta (keripukki). (Paškova Tatjana, “Karjalaisien kanšanliäkintä XIX–XXI luvuilla”, š.130)
Vuotena 1884 matkuaja Nikolai Кudr’avtsev näin kuvuali tervehyönhoituo Kemin ujestissa: “Rahvaš tiälä läsiy äijälti. Läsitäh elttua, rahvahalla on matuo, vaivuau reumatismi ta kuppa”.
Ičeššäh Kemissä jo šilloin ois ollun liäkärin tila, vain ei löytyn ruatajua. Vuotena 1907 Uhtuon pitäjän papin Ivan Čirkovin šanojen mukah ei asiet oltu parettu. Miehet kuoltih 35−50 ikäsinä. Šuurin šyy on šiinä, jotta tienestissä ollešša hyö ušein kipeyvyttih keuhkotautih. Toisena šyynä oli še, jotta miehet tuotih tienestistä rahan lisänä Šuomešta kuppua, kumpani piäsi leviemäh nykysillä Kaleva lan mailla. (Paškova, š.130)
Šamah aikah kuoli äijän lašta kripistä ta tuliruvešta. (Paškova, š.131) Epidemijat piäštih šuureh vauhtih ta šorrettih rahvašta, kun ei ollun ruvetušta. Näin 1907 vuotena Vuokkiniemen kyläššä Kemin ujestissa melkein koko nuorempi väki läsi rupie, a talvella šuurin oša aikuhisista eläjistä kuoli lavantautih.
A kun myöhemmin ni alettih käyttyä ruvetušta, ei rahvaš šiih šuoštun. Harva, ken anto luatie ičelläh ruven. Kemin ujestin 1 861 eläjäšta löyty vain 16 šuoštujua. Rahvaš piti ruvetušta riäh känä. (Paškova, š.131)
Kun lienöy lapši kipeytyn rupeh, ni šitä piettih peitošša eikä šiitä ilmotettu liäkärilöillä. Varattih, jotta kun ilmotetah, ni Ospičča Ivanovna “šiäntyy” ta “röčröttäy”, “rikkou” lapšen. (Paškova š.131)
Täštä šyyštä tauti piäsi leviemäh. Tämmöni epidemija šattu kerran kolmešša−nelläššä vuuvvešša ta vei männeššäh puo let alla kuuvven vuuvven olijie lapšie.
PUAPOJEN APU
Šynnyttäjät naiset voitih luottua vain puapojen apuh, kun ei ollun mahollista kiäntyö naisliäkärien puoleh. Tavan mukah tämä homma oli ollun puapojen vallašša ta kun ni alko ilmeštyö koulutettuja liäkärijä, ei še apu ollun aina mahollista.
Esimerkiksi, 1886 vuotena Kemin ujestissa yhtä puapuo kohti vuuvvešša oli 260 šynnytyštä ta ei hiän piäššyn apuh kaikilla. XIX vuosišuan lopušša alko olla koulutettuja naisien tautien liäkärijä ta puapoja, vain rošenčat kuitenki ečittih kylän puapojen apuo, eikä luotettu niih koulutettuih.
Vuuvven 1914 heinäkuun – vuuvven 1918 pimiekuun välisenä aikana koko Aunukšen gubernijašša oli kaikkieh kolme liäkärie, 19 felššerie ta kuuši puapuo. Niin jotta yhtä liäkarie kohti tuli 16 497 eläjyä. (Paškova, š.132)
Lapšienki tautija ennein vanhah parennettih tietäjät. Parahana keinona piettih kylyššä käyttämistä ta kylvetäntyä vanhalla vaššalla. Še šuatto olla kuuvven, yhekšän, 12 vuuvven vanha vašta. Šillä kylvetettih ajatellen, jotta šuahah ajua lapšešta tauti ta paha henki. (Paškova, š.133)
Aunukšen ujestissa tietäjät käytettih erimoisie taikakonštija lapšie parentuas’s’a. Hyö tiijettih olovan šemmosie lampija, missä oli parentaja vesi. Vietih šinne läsijä lapši, päineh ta vuatepiällä kaššettih še šielä ta luvettih koko aika loiččujah. Šiitä pantih lapšella piällä uuvvet kuivat vuattiet, a entiset “tautihiset” jätettih šinne pahoja henkijä varoin. Tietäjä pisti šauvan lammin pohjah ta šito šiih märät vuattiet tautineh. (Paškova, š.133)
VIRALLINI LIÄKETIETO OLI OUTUO
Vuosina 1908−1909 rupiepidemijan aikana Aunukšen paikallini hallinto yritti vaikuttua eläjih alkeiskoulun opaštajien kautti. Hyö houkuteltih rahvašta luatimah rupie ta pisymäh eris läsijistä. (Paškova, š.134)
Kotišeuvuntutkija Ivan Olenev, kumpani äijän kulki Kemin ujestissa (1895−1900 vuosina), kirjutti, jotta rahvaš kiäntyis liäkärien puoleh, vain niitä ei ollun riittäväšti. Koulutetut felššerit ei mielelläh šuoššuttu tulomah Karjalah, a monet, ken šuoštu lähtömäh korpikylih ruatamah, harjauvuttih šielä viinah. Paikallini rahvaš enämmän luotti tietäjih, kun šemmosih ammattiliäkiččijih. (Paškova, š.133)
Šamoin ni Uhtuošša, mistä mainičči paikallini pappi. Vaikka šielä oliki felššerin vaštahottohuoneh, vain ei rahvaš luottan šen apuh. Virallini liäketieto oli outuo ta varattavuaki toičči. (Paškova, š.133)
Toičči läsijä viärin käytti liäkärin miäryämie liäkkeitä ta kuoli šen vuokši. Šemmoset asiet lopullisešti vei uškon ammattiliäkiččijien apuh.
TAUTILOISTA
Karjalašša oli kahta lajie kipuja. Yhet oltih Jumalan tauvit, a toiset pahašta rahvahašta tullehet, niitä vielä šilmyännäkši taikka rikonnakši šanottih.
Jumalan tauti piti läsijyä šijašša, a pahašta rahvahašta tullut tauti tarkotti ihmisen rikkomista. Još ken kipeyty, ni apuo kyšyttih Jumalalta tai Neičyt Marijalta. Tauvin käšettih männä šinne, mistä še oli tullun, šinne missä oli “luutointa lihua ta šuonetointa pohkieta”.
Tautie pois käškiessä šaneltih näin:
Neičyt Muarie emoni,
Rakaš muamo armollini,
Tule tänne, kučutah,
Tule tänne, tarvitah,
Hätähisen huutahuos’s’a,
Pakkohisen parkuvuos’s’a!
...Kipie on kivuissa olla,
Vamma vaivoissa elyä,
Ei kivut kipeitä šiijä,
Vammat vaivoja ei valita.
Otaš Hiijen hiihtošukšet,
Lemmon leppäset šivakat,
Millä hiihat Hiijen maita,
Lemmon maita löyhyttelet,
Yličči yhekšän meren:
Šielä on luutointa lihua,
Piätöintä kalua
Šyyvvä miehen nälkähisen,
Haukata halunalasen.
Karjalaisilla kaikenmoisie tautija parentuas’s’a oli erikoini tärkie merkityš tietäjällä. Iče šana “tietäjä” jo on šen merkki, jotta šillä ihmisellä on erikoini nero täh hommah ta hiän käyttäy šiinä monenmoisie taikaesinehie.
VÄHÄSEN TIETÄJISTÄ
Tavallisie tietäjie oli joka kyläššä. Niijen apuo aina tarvittih ta hätätilašša heijän puoleh kiännyttih. Vain oli šemmosie tautija ta tapahukšie, konša paikallini tietäjä ei voinun auttua ta piti eččie apuo jo voimakkahammalta tietäjältä, kumpani voi olla yksi šuuremmallaki alovehella. Ne voimakkahammat tunnetut tietäjät kaiken muun lisäkši piettih yhteyttä tuonilmasienki voimien kera, šuatettih ta voitih kiäntyö heijän puoleh apuo šuamah.
Ennein vanhah tämmösinä tavallisešti oltih ruavahat ta vanhemmanpuoliset miehet. Šemmosella tietäjällä piti olla kaikki hampahat šuušša ta tukat piäššä.
Karjalaisen tietäjän tunši jo ulkonävöltä. Še aina kulki šauva kiäššä, kumpani oli luajittu pihlajašta taikka lepäštä. Pihlajua piettih šemmosena puuna, mi eštäy pahašta taikavoimašta ta šentäh šitä ušein käytettih kävelykeppipuuna. Mitä pahkasampi oli tietäjän kävelykeppi, šitä voimakkahampana šen tiijettih olovan.
Tietäjä tavallisešti käveli lakki šilmillä, jotta kačahukšellah ei kuatais vaštah tulijua ihmistä.
On mainittu aikoinah olovan šemmosieki tietäjie, kumpaset šanan voimalla on šuatu hampahat šuušta. Tämmösenä tiijettih olovan Ontrei Malista Vuonnisen kyläštä. Punukkah Anni Lehtosen šanojen mukah, Ontrei oli šanan voimalla šuanun hampahat kontien leuvoista ta šuattan ne paikoillah šamalla keinoin. (Paškova Tatjana, “Karjalaisien kanšanliäkintä XIX–XXI luvuilla”, š. 80)
TIETÄJÄN ŠÄKKINI
Yksi Akonlahen kylän eläjistä mainičči, jotta tietäjällä oli vyö, mitä hiän ei konšana heittän eikä vajehtan. Šiinä vyöllä hänellä rippu nahkani taikka liinani šäkkini tarpehien esinehien kera.
Kun tietäjä lienöy ollun jumalahini, ni šäkkiseššä oli risti ta oprasa, toičči oli vielä veičči. Šemmosilla tietäjillä, kumpaset käytettih piessan voimua, šäkkiseššä oli kuollehien luita, tukkua ta kynttä, kalmamultua, ukkosen polttamua puukappalehta, kontien hammašta ta kynttä – kaikkie šemmoista mitä rahvaš varasi.
Še šäkkini täyšineh oli peitošša piettävänä ta kun tietäjä vanheni ta luopu hommaštah kokonah, še šäkkini oli hävitettävä, jotta ei joutuis kenenkänä käsih. On jiänyn muistih šemmoni tapahuš, konša tietäjä kuolleššah käški tyttäreh upottua še šäkkini avantoh ta kielti šen avuamista. Tyttö ei keštän olla kaččomatta, avasi šen ta šokeni. (Paškova, š.81)
Mainitah, jotta 1833 vuotena Hietajärveššä oli Miina-nimini poika, kumpani oli šyntyn hampahat šuušša ta tukkapiänä. Tämä jo oli šen merkki, jotta pojašta tulou tietäjä ta tämän tiesi koko kylä. Niin ni kävi. Jo 18 vanhana hiän alko parentua rahvašta ta tietohuičči.
Mainitah tämmöistä elävän Uhtuoššaki. Še oli F’odorov Kost’a, kumpani pieneštä šuaten uško šanan voimah ta tietohuintah. Muissettih, jotta hiän iče ei konšana lašken verkkuo järveh, ennein kun šopi šiitä Vellamon kera, ei pannun anšua eikä lähten kontiemečällä, kuni ei šopin šiitä mečänisännän kera.
Äijä oli tietäjie, konštuiččijie, kupparie, puhujie Kalevalan mailla. Šuurin oša heistä eli Vuokkiniemeššä ta Latvajärveššä. Loiččuloilla liäkittih mohet: Ohalla – Vistani, Hirvišalmešša – Savin Juakon akka. Loiččuloilla ta puhumalla liäkičči Tollonjovella Remšu Okku. Häneštä šanottihki: “Hyvin puhu – kaikki tauvit parenti”.
ANTAKKAH ŠIULA JUMALA TERVEHYTTÄ!
Hyvät tietäjät jo etukäteh tiijettih läsijän tauti, pantih diagnosi ta voitih šanuo minne päin še tauti kiäntyy.
Näin kerrottih Uajuolahen kylän Tuarie-nimiseštä tietäjäštä, kumpani oli šyntyn Vuonnisešša. (Ičeššäh Uajuolahešša 1900 vuotena oli vain kuušišeiččemen taluo):
– Tuarie jo yöllä unissah näki, tullahko häntä huomenekšella pakauttamah vain ei. Hiän näki šenki, mi tulijua vaivuau ta jo tiesi voitko auttua vain ei. Kun lienöy tietän, jotta ei voi auttua, ni šamašša kieltäyty. Mainittih, jotta monilla autto, piäšti kiroloista, tautiloista ta luati liäkettä.
Tämä tietäjän nero moničči šiirty šuvušša yheštä polvikunnašta toiseh.
Joka voimakkahalla tietäjällä oltih omat taikaesinehet ta taikakonštit, mit šen neron kera šamoin šiirryttih nuoremmilla. Hampahitoin ta pal’l’ašpiä tietäjä hävitti voimah ta joutu luopumah neroštah. Oli vielä toiniki šyy, konša tietäjä šen ruato: hiän tahto rauhašša šiirtyö tuohilmah. Šanotah, jotta još tietäjä ennein kuolomistah ei šitä rua, ni šuurešša tušašša ta muokašša joutuu šurmuah vuottamah.
Tietäjien taikaesinehinä oltih: liito-orava, lintujen piät ta šulat, kontien ta hauvin hampahat, kirveš, šakšet, nieklat. Näitä “apulaisie” oli toičči kilottain, ta jokahini niistä šäily omašša kiäröššäh. Ne oltih vain tietäjän käytöššä, niitä ei šuanun koškie ta kaččuo vierahien. (Paškova, š. 81)
Tietäjä ei konšana vuatin palkkua työštäh, vaikka šilti ei rahvaš jättän työtä makšamatta. Oli šemmoni uškomuš, jotta piti antua tietäjällä vaikka “rikka muašta”, muitein še apu ei ole niin tehokaš.
Kyllä kyläläiset tiijettih, mitä tietäjä on vailla. Šen mukah ni annettih ken leipyä, ken maituo. Kaikkein kallehin makšu ičeštäh tietäjän mieleštä oli kun hänellä šanottih: “Antakkah šiula Jumala tervehyttä!” (Paškova, š. 84)
Toičči tietäjällä piti peitočči panna minih läsijän esineh, esimerkiksi, potuškan alla. Šilloin tietäjä unissah näki ken on kipeytyn ta mistä on tauti tullun.
Niin Belomorskin piirissä Maašjärvi-nimiseššä kyläššä eli tietäjä Oleksei Ivanovič. Läsijä anto tietäjän naisella vyöh taikka tukan, kumpaset še peitti potuškan alla. Huomenekšella tietäjä jo oli valmis šanomah ken ta missä on kipeytyn. Illalla hiän mäni läsijän luo, lämmitti talon kylyn ta kolmičči käytti šielä läsijyä. (Karjalan Kielen Sanakirja)
Tunnettu kirjailija Pekka Perttu näin šano Perttusien laulajašuvun šanantaitajašta Arhippaisen Miihkalin Outin Juakon tyttäreštä Santrašta: “Kyšy häneltä melkein mistä asiešta hyväh, aina hiän muistau jotaki, ta kun šiitä šuau muistojen lankan piän kiini, alkau tulla lisyä. Pieniki alku lappau lopulla kokonaisen vyyhen.
ŠANANTAITAJA SANTRA
Santra šynty Outin Juakon pereheššä keškimmäisenä kolmešta lapšešta. Hiän oli perehen ainut tytär. Näin Santra muisti šyntymäaikuah:
– Šuuren pyhän viimesellä netälillä serotana vuotena 1912 šulakuun 3. päivänä.
Kuoli Santra 1996 vuuvven tuiskukuušša.
Ämmöštäh Santra kerto erikoisella lämmöllä, ylisti hänen taitoja ta mainičči, jotta:
– Mitä še mie, vain ämmö še tiesi ta i šuatto.
Santra, kuin toisetki hänen ikäkaverit, kuuli lapšena ollešša taikojen tehošta, loiččušanoista, ta voit olla šuatto nähäki taikakeinoja ta konštija. Šentäh ei ole ihmeh, jotta tämänluontoset asiet iskeyvyttih lapšen herkkäh mieleh ta šuatih hänet perintehien jatkajakši.
Santra oli opaštun Outi-ämmöltäh monta tietäjän taikua, missä šanan taito oli aina tärkein ta mitä hiän käytti jo nerokkahašti. Hiän iče kerto parentavan monta kertua šamasen Tačči-tätih kohelmatauvista, kumpani vähävälie šitä vaivasi. Kohelma tuli ankarana piän kipuna okšennukšen kera ta läsijä tunši iččieh kaikin puolin voimattomakši.
Santra kerto:
“Kohelmua parennettih piätä kopristelomalla. Šitä piti purissella joka šuunnalta ta mittual’l’a, eikö piä ole venyn mihnih šuuntah šoikiemmakši. Pušerrella piti lujašti, jotta piä tulis entiselläh. Ta tärkein šitä ruatuas’s’a on tämä luku:
Kokolla on kovat koprat,
Kynnet ilkiet ilvekšellä,
Miul on kahta kauhiemmat,
Miul on kolmie kovemmat,
Joilla konnan kopristelen,
Ilkien ikipušerran.
Šiitä piti šylkie läpi käsien pohjoista kohti ta šanuo:
Mäne pimieh Pohjolah,
Ta tarkkah Tapiolah.
Šiel on luutointa lihua,
Šiel on piätöintä kalua,
Šyyvvä miehen nälkähisen,
Haukata halunalasen.
Nämä luvut kun on luvettu, šiitä on näytettävä tie, minne tauvin on lähettävä. Šen ruatau iče läsijä. Hänen on šylilläh mitattava enšin ovi ristih, kulmašta kulmah, šiitä ulkona tietä, missä še jakautuu kolmeh huarah. Vašta nyt tauti šuau tietyä mänötieh.”
KIRVEŠŠYKŠEN PARENTAMINI
Kirveššyš on šemmoni tauti, konša šelkä ta šivut tullah niin kipiekši, jotta ei ihmini piäše kunnollah liikkumahki.
Pekka Perttu näin kertou täštä jutušta:
“Kun mänin erähän kerran Santran luo pakinoilla, oli miula šelkä kipie. Mainičin tultuo šiitä. Santra alko heti diagnosoija:
– Jošpa šiula on kirveštän šelän?
– Ka mipä še šemmoni tauti on? alotin heti kyšellä.
– Olihan še šemmoni tauti, kun šelän kirvešti rahvahalta.
Šiinä muistu mieleheni vanha karjalaini šanonta: “Kirveštäy šivut”. Šitä voitih käyttyä ihan uhkaukšenaki:
– Još košet heinieni, niin kyllä kirveštäy šivuš!
Santran šanoista šelveni, jotta še oliki aivan miärätty šen nimini tauti. Šamalla šelitti šen tauvin parentamisešta:
– Muuta liäkettä šiih ei tarvita, kun nämä: pitäy löytyä kakšoset šynnyttänyt naini, ottua rautakanki ta lapie, mitä on käytetty hauvan kaivamisešša kalmismualla ta vielä kirveš. Še kipiehini pannah vačallah kynnykšellä poikkipuolin ta šiitä painellah kipietä kohtua näillä rautaesinehillä kolmella kynnykšellä. Kun parentaja painelou kirvehellä šelkyä, še naini kyšyy:
– Mitäpä šie ruat?
– Ka kirveššyštä leikkuan.
Šiitä viijäh toisella kynnykšellä. Šiinä šama peli. Kolmannella kynnykšellä tuaš kyšyy:
– Mitäpä šie leikkuat?
– Ka mie leikkuan tauvilta piätä.
Ta šillä še pareni. Šemmoset ne oltih konštit ennein. Ei ollun niinkuin nykyjäh, kun on liäkkiet ta voitiet, ta mitä kuppija ta kippoja šiih lat’attanehki.
Santran loiččulippahašša tuntuu löytyvän “lukuja” kaikenmoisen vaštahkäymisen varalta. Hiän tiesi luvut rauvan vihoista, veren piettämiseštä, mečännenäštä.
Harvinaisempi on luku jalan tai kiän nyrvähtämiseštä. Šen parentamisešša luotettih melkeinpä ihan šanan voimah, kun mitänä voitimie ei käytetty.
– Šiinä oli tehokkahin vainuan hivušrihma. Miun ämmölläki oli šemmoni.
Še on tukan kera punottu rihma, millä palmikot šivottih, jotta ne pisyis hyvin paikallah.
Kun naini šattu kuolomah, niin ne tietäjät otti šen hivušrihman. Tämä rihma šiitä šivottih nyrjähtäneheh jalkah tahi käteh ta luvettih jotta:
Muarie matala neičyt,
Pyhä piika pikkaraini
Tuolta tulla lekuttelou
Kivekäštä kirkkotietä,
Ahon aijan kiäntimeštä,
Poikki pohjan peltojen.
Kuuši on kuppie kiäššä,
Šeiččemen šelän takana.
Kušša on mettä, kušša on vettä,
Kušša on huokehet hopiet
Kipiellä parentimekši.
Mistä on liikkun lihani –
Šiihe liittele lihua.
Mistä on järškyn jäšenet
Šiih jättele jäšentä.
Mistä lienöy veri vierryn –
Šiihe vertä vierittele.
Kyllä še šiitä ajan piällä pareni. Še hivušrihma kiärittih šiih kipieh kohtah ta šiih jätettih kuni nyrvähyš pareni.”
KUPPAUKŠEN ISTORIJAŠTA
Kuppauš ta šuonenisku on oltu parennuškeinona ušiemmilla kanšoilla jo antiikan aikoina. Tätä tiijettih ta käytettih Kiinašša, Intijašša, Jegiptissä, antiikan Kreikašša, Riimašša ta Afrikan maissa.
Kaivaukšissa on löyvetty mesopotamilaisen liäkärin ta hänen orjan leima noin vuuvvelta 3300 ennein meijän ajanlaškuo. Leimašša on kuvattu kolme kuppauššarvie ta šiinä olija kirjutuš kertou liäkärin ta orjan kuppuamishommista. Kreikaštaki on šamoin löyvetty antikan aikasie kuppauššarvija.
Kuppauš-šana on tullun ruočin kielen blodkopp-šanašta, mi merkiččöy verikuppie. Rahvaš alko paissa kupittamisešta ta kuppuamisešta ta näin šana jäi kieleh.
Kupparin ammattie kunnivoitettih ta hänen apuo moničči tarvittih. Vain šilti ei hänen parennuškeinoh liittyn mitänä varattavua taikka taikavoimaista. Hiän ei ollun noita eikä tietäjä, häntä kučuttih apuh varajamatta ta šentäh kuppariloista toičči kekšittih lauluja (kupparilauluja) ta irvual’tih. Esimerkiksi, löytyy tämmösie lauluja ta šananlaškuja:
Kupparilla on kummat konštit,
Kummemmat, kuin muilla:
Veren imöy ihmisistä
Pröllykköjen (elukkojen) luilla.
Še on pehmie, kuin kupparin käsi.
Kupparin lehmä ei puše, kun šarvet on šäkissä.
Šöis kuppari šilakkua, vain varajau, jotta janottau.
Kun kuppari šattuis kuolomah, ni šarvišäkki jäiš.
Kuppari istu uunilla,
Pitkä oli piippu huulilla,
Kyšy tämän kylän ämmöltä:
Oisko še šaunašša lämmintä.
(Тaimi Melentjeva)
Kuppari tulou ta vapisou,
ta šarvet ne puššissa kolisou.
Ei kupparina voinun olla ken vain. Šemmoni ammatti tarvičči kupparista hyvyä ruumihillista vointie, löylyn keštäjyä piätä, tarkkua šilmyä ta varmua kättä. Šen lisäkši kupparin vielä piti tulla toimeh kaikenmoisien kupattavien kera.
KUPPARILOISTA
Tavallisešti kupparit oltih pakasijat ta hyväntahtoset naiset, vain mainitah monien olovan ahnehien viinah ta tupakkih.
Kupparitaito šiirty šuvušša polvikunnašta toiseh, ei šitä mielelläh annettu ielläh šukuo. Toičči viijen-kuuvven šuvun polvikunta jatko kupparin hommua.
Oli šemmoni uškomuš, jotta monie tautija ta kipuja tarttuu ihmiseh, još šillä on liikua vertä. Täššä tapahukšešša parahana parennuškeinona käytettih kuppaušta.
Kupparit oltih tavallisie naisie, ušein leškijä tai yksinäisie. Šen, jotta tämä on naisien homma, tovistau vanha šanontaki: “Ei mieheštä kuppariksi eikä naisešta lukkariksi”.
Kuppaušhommih hyö oli opaššuttu joko muamoloiltah, anoppiloiltah taikka vanhalta kupparilta, kumpani voimiltah ei enämpi voinun kupata. Kuppuamalla kupparit piäššettih pahua vertä ta šuatih kevennyštä monihki tautiloih.
TYÖVÄLINEHET
Kuppaukšešša työvälinehenä käytettih kuppauškirveštä taikka kuppaušveistä ta šarvija. Kuppauškirveš oli pieni terävä rautakirveš taikka veičči, kumpasie kuppari ei šuanun näyttyä kellänä. Tavallisešti še oli kyläšepän luatima. Vanhah tapah šitä kovennettih pitämällä naisen nännimaijošša.
Kuppauššarvekši kelpasi lehmän, härän ta i pokon šarvet. Šarvi katattih noin 8 šentin pituokši ta šen yläpiäh luajittih pieni reikä, a alapiä vuoltih hienokši ta šiliekši. Yläpiä peitettih lehmän taikka šijan kusikukkaron kalvolla. Šiih kalvoh luajittih pieni rako, mistä piäsi kulkomah ilma šarvie imies’s’a.
IČE KUPPUAMINI
Kuppaušta varten lämmitettih kyly ta livotettih šarvet. Löylyššä kupattava pehmenti ihoh, hyväkši pešeyty ta laškeutu penkillä kupattavakši. Erähät kupparit iče kylvetettih parennettava ta puhaššettih šen iho pešömällä. Kun kuppari rupesi kylvettämäh kupattavua, hiän loi löylyö ta šaneli näin:
Kihiseppä mušta kiukua,
löylyn lämpö pehmoini,
šilloin viihtyy nuoret, vanhat,
murehet kaikki haihtuu poiš.
Šiitä kuppari imi šarvija kupattavih kohtih, 15–20 kappalehta yhtäaikua, toičči enemmänki. Še šarvimiärä riippu kupattavan kunnošta ta kovošta. Erityisen pahaverisellä läsijällä voitih lyyvvä 35–50 šarvie yhtäaikua.
Šen jälkeh, vähäsen ajan kuluttuo, šarvet otettih pois ta ihošša olijih kohuomih naputeltih kuppaušveičellä (kuppauškirvehellä) pienie huavoja. Ne huavat ei olla šyvät ta iho on vain šen verran leikattu, jotta pintaveri piäšöy valumah. Ne huavat paretah erähän päivän piäštä ta ihoh ei ni nuarmie jiä. Vain još ihmini kuppauttau iččieh kerran-kakši joka vuosi, ni šilloin hänen ihošša voit näkyö pienie valkeita nuarmie.
Šarvet kiinitettih uuvveštah paikoillah ta imömällä imettih vertä huavoista šarvih ta šiitä tyhjennettih ne vesiaštieh. Konša šarvi on puolekši täyši vereštä, še ičeštäh irtautuu ihošta. Kakši, toičči kolmeki šarvellista piti mistänih kohašta imie ennein kun paha pintaveri kaikki oli šuatu poiš.
Ihan tyhjäkši piti imie veri joka šarven kohalta. Še oli paha še pintaveri. Još šitä vähäniki jäi huavah, niin rupesi huavua kivistämäh. Koko kuppaušhomma kylyššä voi keštyä yksi-kakši tuntie. Kuppuamisen jälkeh iho peštih ta äijyä paremmašša kunnošša helpotušta tunšija kupattava tuli pirttih.
MITÄ KUPPUAMALLA PARENNETTIH
Näin kupattih eri ruumihin ošie: šelkyä, jalkoja, käsie. Kanšan tunnetuimmista halvaukšen parennuškeinoista kuppaušta piettih kaikkein tehokkahimpana. Vuuvvešša kuppuamalla voitih parentua šatoja ihmisie. Še oli tehokašta keinuo piänkivissykšeh, korvienta hammaškipuh, verenpainoh, nisan ta harteijen vaivoih.
Šiämitautija kuppuamalla ei parennettu. Monet ihmiset piettih huolta tervehyöštäh ta šen vuokši šuoššuttih kuppauttamah iččieh pariki kertua vuuvvešša.
KUPPAUŠAIKA
Parahana kuppaušaikana piet tih kevättä ta šykyšyö. Varottih kuppuamista keškikešällä mätäkuušša. Mätäkuukši šanotah 23. heinäkuuta ta 24. elokuuta välistä aikua. Še on kešän kuuminta aikua. Täh aikah ennein vanhah oli vaikie šuaha šäilymäh ruokatarvikkehie. Täh aikah jo alkau hapata heinän juuri ta pahoin paretah kaikenmoiset huavat. Ušein täh välih ne pahoin parettih ta moničči alettih märkie.
Uuvven kuun aikua kačottih parahittain paššuajakši kuppaušhommih, kun ajateltih šillä olovan parentajan vaikutušta. Hyvänä aikana piettih ni täyven kuun aikua.
Entiset kupparit voitih veren värin mukah luatie piätökšie kupattavan tervehyöštä. Još veri oli tumma, melkein mušta, ni še veri oli liijan šakie. Još veri oli vualie, melkein läpinäkyjä, ni šilloin še merkičči vähäverisyttä. Kun veri lienöy ollun šinertävä, ni še merkičči šyväintautie, a kellertävä veri tiesi šappi-ta makšatautie.
Melentjeva Taimi näin kerto kuppuamisešta:
“Kun oikein kivisti lihakšie käsistä, reisilihakšie taikka ihmisellä oli reumatismi – piti piäštyä murtoveri. Kylyššä kiukuan luona kuppari lämmitti kupattavan kipietä paikkua, voiti šitä šiemenvoilla, hiero, pesi ta voiti tervankušella (tärpätillä). Šiitä hiän otti noin 10 šentin puupalan ta pani kipieh paikkah. Šen piäššä terävällä veičen nenälla pisteli kahenkolmen millimetrin reikie viisi-šeiččemen kertua. Heti pani lehmän šarven (šarvi oli onši šiämeštä, pikkureikä oli šarven piäššä) ta alko imie vertä. Veri kun alko noušša, hiän heti šito šarven piäh nahkan lehmän nännistä, mih veri tippu. Kerralla piäššettih yksi-kakši ruokalusikkua vertä.
Harteista piäššettih molommista puolista yhtenä taikka toisena päivänä. Harteista kun vertä lašettih, ni šanottih:
– Piäššä, on liijan äijä vertä.
Ponkalahešša oli kuppari (pahanverenlaškija) Joukenie Ivanova, hiän šelkärankanki šuatto panna paikallah. Hiän pani läsijän kynnykšellä, hiero ta lopulla veti šormilla pitin šelkärankua ta šano vihasešti:
– Nyt olet lähten!
Tietäjä käveli kylie myöten, šillä hiän elätti perehen, kun yksinäh jäi viijen lapšen kera. Vielä 95 vuotisena kulki kakšiekymmenie kilometrija aštumalla ta liäkičči rahvašta.
Šuurešša arvošša oli Vuonnisešša kuppari Luasarin akka. Hiän parenti kašviloilla, hieromalla, loiččuloilla ta piäšti vertä. Häntä käytih koko Uhtuon piirin eläjät parentamah.”
Šamoin kuin kuppaušta, kylyššä käytettih šuonenisentyäki. Tällä keinolla piäššettih pahua vertä iskömällä šuonta.
