VepKar :: Texts

Texts

Return to list | edit | delete | Create a new | history | Statistics | ? Help

Vankien leiri

Vankien leiri

Karelian Proper
New written karelian
Šota?! Šiitä šain tietyä jo pienenä lapšena. Vuotena 1939 alko Talvišota, mi loppu vuuvven 1940 kevätkuušša. Vuuvven 1939 elokuušša tuattoni otettih rintamallakoko Jergačova-kyläštä hiän oli ainut rintamalla otettu henki. Meilä lapšilla oli oikein apie. Myö muistelima tuattuo ta rikeneh itkimä. Muamolla niise kyynälet ušeičči nouštih šilmih, vet meitä lapšie hänellä oli viisi. Vuuvven 1940 kevätkuušša myö šaima kirjasen rintamalta: ”Saveljev Nikolai Sergejevič kato tiijotta”.

ŠOVAN ALKU
Kylän eläjät šuatih tietyä Šuuren Isänmuallisen šovan alušta vuuvven 1941 pimiekuušša.
Šilloin alko šuomelaisien hyökkäyš, a Neuvoštoliiton šotilašjoukot šiirryttih Karjalan rintaman šelkämäh, Tolvojan šuuntah. Oša vihollisista jäi kyläh, a šuurin oša läksi tavottamah meijän šotilahie.
Šiitä ni alko meijän muokka. Kaikki kyläläiset, kuin aikuhiset, niin ni lapšet, peittäyvyttih kašvisvaraštoh. Šuomelaiset tultih ta käšettih: “Kaikin uloš!” Kauhušša myö nousima pihalla, meitä juovutettih kivyärilöillä. Še oli oikein kauhieta. Kaikkie uhattih: “Elkyä auttakkua partisanija, muiten ammumma!”
Šen jälkeh myö jo emmä elän kyläššä pitälti. Piällikkö käški: “Tiälä kulkou rintaman linja. Kaikin pois kyläštä!” Emmä tahton lähtie pois kotipaikoilta, ka piti jättyä kaikki: kakšikerrokšini talo, hyvät vuattiet, aštiet, kaunehet huonehkalut, hoijetut kotielukat. Halutta ta kyynälet šilmissä muamo pakkasi vuatteita, jalaččija ta ruuvvan loppusie matkah.
Lapšet, mie lähen prostiuvun elukkojen kera, muistakkua työki käyvä liäväh,” šano hiän hil’l’akkaiseh. Myö ašettima kaikki tavarat rejellä, val’l’aštima heposen, šitoma rekeh lehmän, kumartima talolla, kattautuma turkkiloilla ta läksimä matkah. Matka oli vaikie: talvi, pakkani, pitkä tie Terežjah šuaten. Pikku čikolla oli vašta vuosi. Mitein muamoni kaiken kešti?
Kuitenki piäsimä paikalla... Ka emmä kerinnyn pitälti elyä muamon kotimualla. Šuomelaiset ajettih meijät pois täštäki kyläštä. Tuaš alettih muokat ta kyynälet. Nyt šoutima venehellä, aštuma jaloin. Lehmän ta heposen jättimä Terežjah. Yöpymä paikallisien eläjien luona. Hyö autettih meitä, annettih leipyä, kaimattih meijät venehillä.
Lopulta piäsimä Käppäšelkäh, ka emmä šuanun iluo. Meijät issutettih vauhuh elukkoja varoin, še oli täyši rahvašta. Ajoma ilman vettä ta veššua. Tualetin ieštä piti käyttyä vaunun nurkkua. Eryähie okšennutti, toiset itettih, monet ujoššeltih, vet vaunušša oli naisie, lapšie, vanhukšie. Kauhieta!
Viijen tunnin piäštä juna tuli Petroskoih. Nyt kaikin pöläššyttih: meijän vaunun ieššä šeiso kakši kuorma-autuo, kumpasissa istu vartijoja kivyärit kiäššä. Kuulu käšky: “Ruttoh hyppäkkyä autoloih!”
Mie kačoin muamoh, hiän piti yšäššä vuuvven ikäsen pikkaraisen tyttären. Vanhin veikko enšimmäisenä hyppäsi autoh, autto muamuo ta meitä. Myö istuutuma lattiella, nojautuma toini toiseh. Tuntu, jotta meijät viijäh kuolomah.
Autot ajettih Perevalka-kaupunkiošah, läheššyttih parakkiloih ta meijät melkeinpä vinnattih pois autošta.

VANKIEN LEIRISSÄ
Vankien leirikuuši parakkie ta niijen ympäri rautalanka.
Nurkissa šeisottih kopit, kumpasissa issuttih vartijot. Meilä annettih pieni huoneh. Šiinä oli kiukua, stola, stuuloja, šänky, min piällä oli työnnetty pat’t’oja, täkkijä ta pielukšie. Muamo vapisijalla iänellä šano: “Lapšet, tiälä myö rupiemma elämäh. Jotta teitä ei kovin kuritettais, pitäy vaikkapa vähäsen piteliytyö heijän käškyjä”.
Huomenekšella tuli korkie ta laihahko šuomelaini naini kävelykepin kera ta uhkasi: “Pitäy joka huomeneš tuulettua huoneh, makuuvuattiet viijä pihalla”. Myö vaikiešti henkähtima, konša hiän mäni pois. Alko...
Šeuruavana päivänä meiltä vietih makuuvuattiet ta meijän vuattiet, jotta höyryttyä niitä, a meijät ajettih kylyh. Šielä oli oikein kuuma ta äijän rahvašta: lapšie, naisie, vanhukšie.
Muamo čuhutti: “Venyttäykkyä lattiella, tulou helpompi henkittyä”. Heikoilla ihmisilla oli paha kylyššä, heijät työnnettih šinččih ta pihalla. Myöhemmin myö tottuma tähä kuritukšeh.
Tahtosin panna merkillä, jotta vankien kešen oltih hyvät ta yštävälliset šuhtehet. Eryähillä oli hyvie pukuja ta mekkoja, ta hyö ei tahottu, jotta niitä otettais höyrymiseh. Myö kekšimä šemmosen keinon: još tänäpiänä oli meijän parakin vuoro, niin yöllä peitočči kantoma vuattiet toiseh parakkih ta šiitä päinvaštoin. Näin elimä koko vuuvven.
Myö elimä pahoin. Leipyä annettih vähän ta aina oli nälkä. Šentäh teini-ikäset pojat ušeičči puattih kaupunkih rautalankan läpi ta varaššettih ruokua šuomelaisilta. Täštä heitä ankarašti kuritettih: pojat pantih skammilla ta lyötih kumiruošoilla vanhempien šilmissä. Enšin lyötih kuolomah šuaten, a šiitä šuomelaiset tultih hyvämielisimmiksi...
Viholliset rikeneh kiušattih meitä, tahottih luatie meistä orjat. Kerran myö, lapšet, peitočči tulima rautalankan luo. Ohičči ajettih šuomelaiset mouttoripyörillä. Hyö šeisauvuttih ta ruvettih työntämäh meilä leivän palasie. Myö olima näläššä ta torasima palasista. Šuomelaiset tuaš työnnettih leipyä, ka jo yksi pala kerralla, a iče nakrettih. Lapšet itkeyvyttih ta mäntih pois.
Muistoh jäi vielä šemmoniki kiuša. Meijän ei šuanun pitälti leikkie pihalla, ka lapšet peitočči leikittih peittosih. Piäkavulla tuli vartijo, hiän vei meijät sarajah ta käški laškeutuo polvusillah, iče nakro. Piäšti meijät šilloin, konša näki, jotta eryähät ruvettih jo kuatumah lattiella.
Muistelen vielä yhtä kauhieta tapahušta meijän elämäštä. Yksi teini-ikäni poika karhasi rautalankan piäličči, hänet huomasi vartijo ta ampu. Verini vartalo pantih mouttoripyörällä ta kuletettih šitä leirin ymräritahottih meitä pölättyä. Ka meijän prihačut mitänä ei varattu. Miun veikkoni Van’a šopi Vas’a-nuapuripojan kera puata šieneh. Leirin takana oli tihie meččä. Pojat lähettih, hei ei huomattu. Konša hyö myöššyttih, heijän luokše tuli vartijo ta vei parakkih. Muamo ta meijän nuapuri Huoti-tiätä juoštih pelašamah lapšie. Šuomelaini tarkisti, mitä oli puššiloissa, näki, jotta lapšet mitänä ei varaššettu, kirosi heitä ta vanhempie ta piäšti rauhašša.
Šemmosie esimerkkijä on ylen äijän. Ka meijän rahvaš kešti kaiken, tottaš henken voima autto.
Kerran kaikin huomattih leirissä mitä lienöy liikehtäšuomelaiset valmistauvuttih lähtömäh pois kaupunkista. Vain koppiloissa vielä istu vartijoja. Rohkiet pojat tuaš yritettih puata kaupunkih rautalankan läpi, eryähie ammuttih.
Hyvä, jotta veikko ei puannun. Šeuruavana huomenekšena oli hil’l’aista. Leirin veräjät oltih auki, niillä rippu Stalinin kuva ta ruškie lippu. Kenellä onnistu šäilyttyä še? Monet ilosešti juoštih kaupunkih, šielä jäi šuomelaisien ruoka- ta vuatevaraštoja. Muamo ta veikko tuotih šieltä ruokua, vuatteita, ašteita. Vankit oltih vapuat. Hurraa! Mitä ruatua nyt? Kunne ajua?”, hermoštu muamo...
Muamoseni! Kuin äijän voimua ta käršivällisyttä šiula oli. Armaš meijän Anni, šie keššit kaiken ta šiun lapšet jiätih eloh. Koko elämän mie muistelen muamuo, a šotua panen kirovukšeh. Kuin äijän hätyä ta muokkua še toi. Tahon, jotta miun punukat, pravopunukat, omahiset ta kaikki venäläiset ei nähtäis šitä, mitä näkimä myövankit.