Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Veneh karjalaisien elämäššä

Corpus: New-writing language

New written Tver, Journalistic texts

Source: Valmisti Valentina Karakina, Oma mua. № 20; 21; 22;, (2020), p. 9; 9; 9

Veneh karjalaisien elämäššä
(Karelian Proper)

Jo entisistä ajoista šuaten karjalaisien tavallisina kulkuteinä on oltu jovet ta järvet, “kiššanpolutta paharaisat tiet. Šentäh niitä aikoja myöten veneh ta val’l’aššettu heponi oltihki ikivanhat paššuavammat kulkukeinot.

Venehen käytöštä tovissetah šamoin Vienanmeren ta Onegan rannikoilla muinoset kallivopiirrokšet, venehistä mainitah eeppisissä laululoissa ta Kalevala-eepossaššaki:

Šiitä vanha Väinämöini,
t’ietäjä ijän-ikuni,
vešti t’iijolla venehtä,
luat’i purtta laulamalla
yhen tammen taittumista,
puun murškan murenomista.

Laulo virren, pohjan puutti,
laulo toisen, liitti laijan;
laulo kohta kolmannenki
hankoja hakateššaha,
päitä kuaren piätelleššäh,
liitelleššähe limijä.

Kuaritettuohe venosen,
liitettyöhe laijan liitot
uupu vielä kolmie šanua
panomilla parrašpuijen,
kokkijen kohent’imilla,
peräpiän on piät’t’imillä.

(“Kalevala”, 16. runo, kiäntäjä Raisa Remšujeva)

Niistä ajoista ta konštiloista on šyntyn tämmöni arvautuš: “Kulkou kulkou, toisen jälki tuntuu, toisen ei” (veneh ta reki).

Vaikie on kuvitella venehitöintä karjalaisen elämyä. Venehellä käytih kalalla, mečällä, marjah ta šieneh. Venehillä vejettih poštie, muuta painuo ta käytih toisih kylih.
Ennein šotua teitä, varšinki Karjalan pohjoisošissa, oli vähän, kyläštä kyläh rikenempäh piäštih polkuja myöten tahi venehillä vesiteitä myöten. Polkuo myöten maičči kulkies’s’a vaštah voi tulla levie šillatoin joki, järvi tahi lakši. Näissäki tapahukšissa tarvittih venehtä, tahi rikeneh käytettih lauttoja. Šemmosie ylimänöpaikkoja karjalaiset nimitettih huhuuvvekši.
Valkeina kešäaikoina, kun ilma oli tyyni, venehtä kyšyttih huhuomalla. Šyyšpimiellä, luajittih šuuri tuli ta niin ilmotettih, jotta tarvitah ehätyštä. Još väli rannašta toiseh oli šemmoni, jotta kyšyjän iäni ei kuulun toisella rannalla, niin luajittih šemmoni nuotivo, kumpani anto äijän šavuo, ta še oli merkkinä, jotta tarvitah venehtä. Huhuukšissa rikeneh oli peitetty tuohta tai tervakšie, jotta kulkijalla ois helpompi panna tuli. Kun talošta mäntih huhuukšissa olijua ottamah, niin šanottih, jotta “läksi (mäni) venehtä viemähtahi “ehättämäh”. A kun, päinvaštoin, matkuaja kyšy venehtä, ni šanottih “lähettih vierašta šuattamah”. Täštä ehätyštavašta šynty arvautuš: “Yön huhuou, päivän huhuouehätyštä ei šua” (koški).
Venehen koko riippu šiitä, min kokosešša järveššä šitä käytettih. Esimerkiksi, šemmosissa šuurissa Vienan järvilöissä kuin Kuittijärvi ta Tuoppajärvi, käytettih šuurie venehie ta ne piti olla kantavat ta šuurtaki ualtuo keštävät.
Muutomissa vienalaisissa kylissä käytettih Šuomešta tuotuja pikkaraisie šuilu-nimisie venehie. Šuilut oltih matalammat kuin tyypilliset karjalaiset venehet. Kummallaki laijalla oli vain kakši lautua, a nenät oltih pitemmät. Šuurilla järvilöillä niillä ei uškallettu lähtie.
Matatešša jokie myöten rikeneh šattu vaštah šuurempua tai pienempyä koškie. Košešša, varšinki još še oli šuuri, piti olla taitava ta tarkka. Oli šemmosieki tapahukšie, konša venehet upottih.
Vienašša kaikičči šoutajana oli naini, a mieš piti peryä. Tämän mukah Vienan karjalaisilla vielä XIX vuosišuan toisella luvulla oli tapana miehen hauvan piällä kalmismualla panna venehen perä, a naisen hauvalla pantih n’okkapuoli. Viimeseh matkah šamoin rikeneh šuatettih venehellä, šentäh jotta monien kylien kalmismuat oltih šuarella.
Erähičči myötätuulella kulkies’s’a karjalaiset käytettih purjehta. Konša tuuli oli myötäni, a purjehta matašša ei ollun, venehen nenäh pissettih lehtisä koivu ta niin i purjehettih. Purjehties’s’a tuulta kyšyttih tuulen ukolta ta tuulen akalta:

Puhu tuuli purteheni,
ahava alukšeheni!

Anna airoloilla apuo,
huoparilla huojennušta!


Oli šemmoniki kyšymisen tapa:

Tuulen ukko, tuulen akka,
tuulen entini emäntä!

Nošša tuulta tutkutointa,
šiän mänyö miärätöintä!

Toisin ennein tuulet tuuli,
toisin viehkurit vihelti:
muata kuopi kuušen okšat,
peltuo petäjän latvat!

Anna airoloilla apuo,
huoparilla huojennušta!


Konša šattu vaštani tuuli, šilloin myötäistä kyšyttih näin:

Toisin ennen tuulet tuuli,
toisin vieri viehkurit,
anto airolla apuo,
huoparilla huovissušta.


Konša tuulta oli liikua, niin luvettih:

Tuulen ukko, tuulen akka,
heitä tuuleš tuulomašta,
viehkurin vetelömäštä!


Pruasniekkoih matatešša taikka “ruoččimiehie” (laukunkantajie) šuattuas’s’a, joškuš šouvettih kilpua. Esimerkiksi, konša Petrunpäivällä (12. heinäkuuta) vierahat šouvettih kyläštä kyläh, niin voi keräytyö 20–30 venehtä ta šilloin šouveltih kilpua. Ei še veneh ollun voittajana, kumpani enšiksi tulou rantah, a še, kumpasen “perimiehen perše enšin oli kuivilla”.
Kun hiät šattu olomah kešällä, kaikki hiäväki ajo venehillä. Enšimmäisekši kulki nuoren parin veneh, niijen peräššä kaikki muut. Matkah šattujat venehet šouvetah nuorien ympäri ta šiitä kaikki šulhasen kotih. Rannalla tultuo nuoret ei nouštu veneheštä, heijät kannettih veneheššä talon pihah.
Kun muuttu aika, ni muututtih ni venehet. Ta vaikka nykyjäh rahalla šuau kaupašta tehtahienluatimie vaikka mimmosie venehie, puuveneh on šuurešša käytöššä ta monešša kyläššä on tunnettuja venehmuasterija.
Šuurin ošin venehmuasterit luajittih venehie omie tarpehie varoin ta tavallisešti talošša oli ušiempi veneh. Vain oli šemmosieki, ket luajittih monie venehie myötäväkši ta tilaukšešta. Heijän kertomukšien mukah erähät on luajittu 50–60 venehtä vuuvvešša. Jokahisella luatijalla oli oma aikamiärä, missä hiän šai venehen valmehekši. Yksillä mänöy šiih viisi päivyä, toisilla šeiččemenyhekšän, a on mainittu Filippov Iivanua Vuokkiniemeštä, kumpani šai valmehekši venehen vuorokauven aikana.
Hyvä venehen luatija luatiu venehen šen mukah, mitä vesijä še rupieu kulkomah. Esimerkiksi, kun Keški-Kuitin ualto on pitempi mitä Ylä-Kuitin (nelläkuuši metrie), niin venehki tiälä pitäy olla pitempi, noin 5,2 metrie pitkä. Tämmöni mitta paššasi paremmin kaikilla näillä vesillä.
Šamoin iče luatijat šanotah venehistäh, jotta vaikka kuin monta venehtä ois luatie, niistä ei tule entisienmoini ta še venehien luajinta tarviččou tarkkua šilmyä, hyvie työvälinehie ta työhimuo.

VENEH TA ŠEN OŠAT
Nenäkokakši taikka venehen n’okakši šanotah ylähäkši kohuojua venehen etupiätä.

Peräkokka, venehenperä on venehen takaoša.

Airoloissa, huopariloissa ta meloissa on kolme ošua: pyyrin, varši ta terä (lapa). Pyyrimeštä pietäh kiini, varši on pyyrimen ta terän välillä, terä ottau vettä šoutuas’s’a.
Airoloilla šoutaja šoutau taikka myöššyttäy. Huopariloilla huopuaja taikka peränpitäjä huo puau taikka pitäy peryä (viillettäy). Melan avulla veneheššä olija meluau. Airot ušein luajittih kuušešta, kun ne tullah kepiemmät.

Hankat ollah šemmoset venehen ošat mistä pietäh airot. Ennein hankoiksi ušein käytettih luonnonkašvamie okšie, nykyjäh niijen rinnalla hankoina ollah pakšut tapit, mit ennein oltih vain huopariloilla.

Airot kiinitetäh hankoih koivusilla hankavičoilla, mit pissetäh hankapuušša olijan loukon läpi. Šoutuas’s’a hankavičat pietäh airoja paikoillah, ei anneta airojen luiskahella pitin venehen laitua loitommakši šoutajalta.
Venehen n’okkah kiinitetäh nenävičča. Še on šemmoni viččarenkaš, kumpasen läpi pissetäh šauva järven pohjah, ta še pitäy venehen paikallah. Viččarenkahan rinnalla (varšinki viime aikoina) käytetäh rautasie renkahie, kumpasih voit šituo nuora, mistä vejetäh veneh koškie pitin tahi rannalla.
Šamanmoini, kuin hankavičča on melavičča, kumpani eryähičči pannah venehen peräh. Melavičča laitetah koškie laškomista varoin. Šen läpi pannah mela, noin nellän metrin pituni jykie airo, kumpasella perämieš šeisual’l’ah ohjuau venehtä košešša.

Trullipuikot, trullit pissetäh parrašpuun ta ylimmän laitalauvan välillä luajittuh loukkoh.

Veneheššä, yläairojen (šoutuairojen) lisäkši, voit olla niin šanotut aliset airot tahi huoparit. Huoparit ollah vähän lyhyömmät airoja. Niijen hankat ollah n.š. trullipuikot, mit on pissetty parrašpuun ta ylimmän laitalauvan välillä luajittuh loukkoh.

Tapinreikä on venehen pohjah luajittu reikä, mistä piäšöy vesi valumah pois veneheštä.

Auskari on puini kauhanmoini aštie, millä visatah vettä veneheštä.

Šoututel’l’o taikka issuintel’l’o on šoutajan issuinpaikka. Issuintel’l’ojen ieššä venehen pohjalla on pyörie ponnissušpuu, mih vaštauvutah šoutajan jalat.
Perätel’l’o taikka perälauta on issuin venehen peräššä, millä istuu peränpitäjä, huopuaja, viillettäjä.

Pentturi on venehen kešellä olija poikkipuu, mi yhistäy venehen laijat. Šiinä tavallisešti on reikä maštopuuta varoin. Pentturi on vielä yksi issuinpaikka veneheššä.
Pentturin ta perätel’l’on välillä luajittih vielä yksi issuin, n.š. laulajan penkki tai ämmönpenkki. Še oli vähäsen matalampi, kuin muut istuimet ta šillä tavallisešti issuttih runonlaulajat, mit laulettih šoutajilla tahi vanhukšet. Šen lisäkši laulajan taikka ämmönpenkillä oli hyvä puhata kalua tai ruatua muita töitä.
Maštopuu, stiiru on pentturista läpi pissetty puu, mih šivotah purjeh.

Purjeh helpottau šoutajien työtä myötätuulella. Ihan enšimmäisinä purjehina oltih tuuhiet lehtipuut, mit ašetettih venehen peräh ta nenäh. Šiitä jo myöhemmin još veneheššä käytetäh purjehta, niin pentturin (maštolauvan) kešellä luajitah reikä, mih pannah pistyh maštopuu (Kiestinkissästiiru). Maštopuun alaoša on nelikulmani, ta venehen pohjašša on šamanmuotoni loukko, mih mašto šopiu. Šiih maštopuuh kiinitetäh purjeh.

Venehen luatimisešša ennein kaikkie mečäštä löyvetäh šopiva kuuši, mistä luajitah pohjapuu, a n’okka (kokka) tahi keulapuoli tulou liitokšena, mi šamoin on kuušen juuren ta runkon kappalehista (šitä venehen ošua kokonah nimitetäh emäkši taikka emäpuukši). Još rakennetah veneh leikatun (tašasen) perän kera, niin pohjapuu on šuora, a n’okka tulou liitokšena.
Emä luajitah kuušen juurešta, še pitäis olla käppyrä ta muovoštua n’okan (nenäkokka) ta perän (peräkokka). Venehen etuoša tahi keulapuoli on leviempi ta vähän korkiempi, a takaoša tahi peräpuoli on jyrkempi. N’okkua eččiessä valitah šemmoni kuuši, min juuret ollah muan piällä ta eččie šitä pitäy šulan muan aikana. Ušein šemmoset kuušet kašvetah hiekkamailla.
Emäpuu voit olla kokonaini, kahešta taikka kolmešta ošašta. Yheštä kokonaisešta emäpuušta luajitah pienemmät venehet (tavallisemmin tašaperäset), šentäh jotta on vaikie löytyä šemmoni kuuši, kumpani muovoštais šopivan emäpuun šuuremmallaki venehellä.
Kun emäpuu on valmis, še ašennetah luonnolliseh ašentoh. Šitä varoin emän alla pannah pukit tahi pölkyt. Šiitä ruvetah kiinittämäh laitalautoja ta kuarija.

Laitalauvat voijah olla kuušešta tahi honkašta. Jotta veneh tulis lujempi, parempi kuivattua niitä vuosi tahi toini, ta vaš ta šen jälkeh niistä luatie veneh. Kyllä voit käyttyä verekšie laita lautojaki, vain ajan mittah ne voijah kuivuo ta niissä ilmeš tyy reikie. Lautoja varoin valitah šemmoni honka, min okšat kašvetah runkošta ihan poikkipuolin. Honkan alaoša pitäis olla ilman okšie 5–8 metrin välillä. Ušein šemmosie puita löytyy šoijen laijoilla.
Löyvetty honka tahi kuuši šahatah lauvoiksi ta tärkie täššä asiešša on še, jotta šahata puunrunko pitäis šillä tavoin, jotta šiitä šamašta runkošta šahatut lauvat kiinittyä šamašša järješšykšeššä kuin niitä šahattih. Puunrunkon keškimmäistä lautua ei oteta laitalauvakši, kun še on heikko.
Vienašša tavallisimman venehen kummallaki laijalla on nellä lautua. Lauvat kiinitetäh šillä tavoin, jotta alempana olijan lauvan reuna on venehen šisäpuolella, a ylempänä olijan lauvan reuna on ulkopuolella. Lauvat ommellah tahi nuaklitah. Ušein käytettih rautanuakloja, onnakko kuitenki paremmat oltih vaškiset. Nykyjäh käytetäh erikoisie al’umiininuakloja. Rautaset nuaklat ajan mittah ruoššutah ta puu happanou.

Kun kuaret, lauvat ta emä ollah valmehet, mečäštä löyvetäh šemmoni koivu, mistä vois luatie parrašpuu (šitä vielä šanotah hankapuukši). Parrašpuuta veneheššä on kakši. Ne kiinitetäh venehen laitojen yläreunoih šitä varoin, jotta ne ois pakšummat ta lujemmat.

Venehen lattiena ollah pohjatel’l’ot. Ne on luajittu lauvašta ta ollah pitin venehen pohjua, venehen alaoša on peitetty niijen alla.

Kuaret luajitah hienošta kuušešta, närieštä taikka katajašta, niijen levevyš on läheš kuuši šenttie ta niitä kiinitetäh emän ta lautojen poikkipuolin. Muutomat muasterit luajitah kuaret männyn päreistä, šamanmoisista, mistä kuvotah vakkua. Tavalliset kuaret voijah olla kokonaiset tahi luajitut kahešta kappalehešta.

N’okkakuari (nenäkuari) taikka vetolauta luajitah lähellä venehen n’okkua. Še on lauta, kumpani yhistäy laijat, šiitä vejetäh venehtä rannalla.
Ennein kuaret ta lauvat yhissettih katajaisilla tahi näreisillä vičoilla tahi männyn juurilla ompelomalla. Ompelomista varoin ečitäh šemmoni mänty, min juuret ollah melko pität. Šemmoset puut ušeimmičči kašvetah hiekkamualla, esimerkiksi, rannoilla. Männyn juuret voijah olla 20–25 metrie pität.
Löyvetyt juuret kuoritetah ta tervatah. Valmissetuilla juurilla ommellah venehen laijat šillä tavoin, jotta lautoih luajitah loukot, niijen läpi tiukakši vejetäh tervattu juuri. Šiitä šummennukšekši loukkoh lyyvväh vielä puiset puikot. Myöhemmin ruvettih käyttämäh hevoiskenkänuakloja, nykyjäh on olomašša erikoisnuakloja.

Ankkurin tahi juakkerin avulla šuahah veneh pisymäh paikoillah onkittuas’s’a. Še voit olla nuoran piäh šivottu kivi, mi lašetah järven pohjah ta toini nuoran piä šivotah veneheh kiini. Nykyjäh käytetäh monihuarasie rautasie juakkerija.

VENEHIEN NIMET
Rahtiveneh oli šuurempi toisie venehie ta šillä vejettih rahtie.

Mieronvenehellä kuletettih virkamiehie, poštie ta muuta valtijoh kuuluvua.
Mouttoriveneh on tavallisešti tašaperäni veneh, min peräššä on mouttori.
Šoutuveneh on joka karjalaisešša talošša ta šitä käytetäh ainaki nykyjäh pienillä matoilla liikkuos’s’a.

TERVUAMINI
Kun venehen ošat on yhissetty, venehtä voijellah tervalla, tervatah.
Tavallisešti venehmuasterit iče poltettih ta nykyjähki poltetah tervua tarpehieh mukah ta toičči vieläi myötäväkši.
Eryähät muasterit venehen tervuamista varoin valmissetah tämmöistä ševotušta: ševotetah yksi litra šiemenvoita, yksi litra tärpättie ta yksi litra vereštä tervua. Šiemenvoi antau tällä ševottehella šemmosen ominaisuon, jotta še paremmin imeyttyy puun pintah. Tärpätin avulla puun pinta poikkoimpah kuivau.
Tervattih venehet šekä šiämeštä jotta ulkuota, ei tervattu vain tel’l’oja. Toičči tervattih airotki, vain ei kokonah, a vain ne ošat, mit šoutuas’s’a koškou veteh.
Täštä tämmöni arvautuš on šyntyn: “Hepo, jalat tervaset, iče vielä tervasempi” (tervattu veneh).

VERKKO
Verkko oli tärkie karjalaisien pyyvvyš.
Verkolla pyynti, šamoin kuin nuotalla, on ollun käytöššä jo ammusista ajoista.
Verkon ikäjutušta voit kertuo ta tovistua šen ikälukuo Antrean verkon istorija.
Šuomen alovehen vanhimpana esi-istorijallisena esinehenä pietäh niin šanottuo Antrean verkkuo, kumpani oli löyvetty Karjalankannakšelta, Antrean Korpilahen kyläštä 1913–1914. Verkkoh kuulujie ošie löysi 1913 vuotena Antti Virolainen šuoniityllä ojua kaivuas’s’a. Hiän näytti löytöseh rautakauven tutkijalla Theodor Schvindtilla, kumpani tovisti ne esi-istorijallisiksi.
Näin vanhua verkkuo ei konšana ennein ole mainittu löytävän. Tietomiehien piätökšen mukah še verkko kuuluu noin vuoteh 8500 ennein meijän alanlaškuo. Tuoh aikah elettih mesoliittista kivikautta.
Antrean verkko on punottu kakšišäikehiseštä tuhkapajun niinistä ta šolmittu . ryššänšolmulla. Verkon 18 käpryö on veššetty männyn kuarnašta ta verkon kivekšinä on ollun 31 nyrkin kokoista kivie. Tutkijat on tultu piätökšeh, jotta verkko on alunperin ollun noin 27 metrie pitkä ta vähintäh 1,3 metrie korkie. Tämä verkko oli kuvottu višših šiika-, taikka lahnaverkokši.
Antrean verkkolöytö on tunnettu vanhimmakši muajilman verkokši ta nyt še on nähtävinä Šuomen kanšallismusejošša.
Nykyjähki karjalaiset enimmäkšeh pyyvvetäh kalua verkolla. Verkkoja on erimoisie: on pienišilmäsie taikka tuakeita verkkoja ta šuurella kalovehella kovottuja harvaverkkoja, kumpasilla pyyvvetäh lohta ta muutaki šuurempua kalua. Ennein kaikki verkot kuvottih koissa, tehtahissa valmissettuja pyyvvykšie ei käytetty ta ei niitä i ollun.
Verkkuo kutuos’s’a valittih tai nytki valitah paššuaja rihma: mitä šuurempi on verkon šilmä, šitä pakšumpi ta lujempi pitäy olla rihma. Šen mukah mimmoista verkkuo kutou kutoja tarviččou hiän ei vain tarpehen rihman, a vielä tarpehen kokosen kalovehen ta kävyn.
Kuvelmua alottuas’s’a kävytäh kävyllä rihmua, otetah käteh kaloveh, rihmua kävyltä pyöräytetäh kakši kertua kalovehen ympäri ta luajitah šolmu. Tietäjä kutoja kun vetäy enšimmäisen šolmun, napšahuttau apulaista rihman pitäjyä leikkien kävyllä pitin šormie ta šanou: “lohi”, toisen “šilmänvalmissettuo tuaš napšahuttau šormie ta šanou: “hauki”.
Näin aletah kutuo luomuštuaverkon šilmärivijä. Kun verkko on šuatu kuvotukši valmehekši, ruvetah šitä rakentamah. Rakentamiseh kuuluu ylisen ta alasen lisyämini lujemmašta rihmašta šantalošilmie, verkon käpryttämini ta kiveštämini.
Tuohešta leikatah noin 10 šentin pitkie ta yhtä leveitä kappalehie. Šiitä niistä tuohikappalehista šakšilla leikatah taikka pyörissetäh terävät nurkat, kavissetah tuohi šiliekši ta pannah kiehujah veteh. Šielä tuohi käpertyy šelykšeštä ympäri torvekši niin tiukašti, jotta ei piäše liikkumah. Kivekšieki ennein luajittih tuohešta ta šiämeh pantih kivi, šiitäi šen laittehen nimi šynty. Pahoin rakennettuh verkkoh, kuin šitä tovissetah verkon kutojat, kala ei puutu.
Verkko on šen puolešta hyvä käytöššä, jotta šillä voit pyytyä joka järveššä. Šillä pyytyässä ei tarviče, niin kuin nuotalla, valittuja hyvie paikkoja. Verkkojen kera voit liikkuo venehellä yheštä paikašta toiseh. Šillä on parempi kuin toisilla pyyvvykšillä pyytyä šuurta kalua, šemmoista kuin šiikua, šäynyätä, lahnua, haukie. Še kalan koko riippu i verkon šilmäštä.