Texts
Return to review | Return to list
Lapset čuurul
history
April 25, 2023 in 16:12 Нина Шибанова
- created the text
- created the text translation
- created the text: Lapset nikonzu enne ei oldu merirannal. Voitto ičegi kuvitella, kui hyö ihastuttih, konzu tuattah mister Merivezer sanoi: - Onnuako, meil maksau tänä kezän lähtie merirannale. Lapsile se roih hyvä. Lapset ihastuttih da ruvettih hyppimäh tuatas ymbäri, kaikin paiči Džonua. Džon jo oli kuulluh enne mereh näh, ga ei ylen uskonuh niilöih sanelmuksih. Häi kyzyi: - A gu ajanemmo merirannale, sit merdygi sežo suau nähtä? Lapset ruvettih nagramah, a vahnembi heis, Meeri, kudai tiezi kai, rauhoitti vellie: - Ga tiettäväine, hukkuine! Džon kačahtih tuattah. - Toven? Da tata lujitti: - Muga, velli, muga. Lapsukkaine ylen ihastui da sellitti: - Minä ajattelin, voi olla, sinä sidä näit. Jällespäi häi kodvan käveli saduu myö pajattajen: «A minäbo näin meren»! Meeri lähti muamah luo kaččelemah mittumua sobua heil pidäy ottua keräle. Meeril jo on kymmene vuottu, a konzu teil on kymmene da työ oletto vahnembi kaikkii perehes, sit kogo taloi rippuu teis. Džonal on vaiku kolme, häi on nuorembi kaikii, da Meerile toiči ozuttihes, eigo häi olegi muamannu vellele. Vois olla lapsel kaksi muamua, sit häi, tiettäväine, olis Džonan muamannu. - Pidäy piättiä, kunnebo meil olis ajua, - sanoi mister Merivezer toššu piän. Džon hämmästyksis kačahtih tuattah. Häi ei uskonuh omii korvii. - Minä duumaičin, myö lähtemmö merirannale, - šupetti brihaččuine, odva kyynälii pietellen. - Ga tiettäväine, hukkuine, - rauhoitti händy Meeri. - Ga merirannal on äijy kaikenmostu kohtua. Läkkiä (ajakkuammo) sinne, kus on äijy čomua kuordu. - Da äijy čuuruu, - ližäi Margaret. - Da ollah kallivot, - juohatti Džoan, - da lahtet. «Kuoret – čuuru – kallivot – lahtet», - kirjutti mister Merivezer. - Midäbo vie? Džon kerran toizen opii midälienne sanuo, ga hänel nimidä ei vuidinuh. - Nu, lapsukkaine? - kyzyi hänel muamo. - Meli, - šupetti Džon. - Da meri, - kirjutti mister Merivezer. – A mi toivomuksii on sinul, Stiven? Stivenal oli nelli vuottu. Häi äijän ajatteli, ga nikonzu nimidä ei sanonuh, da ei kyskevynnys paginah Džoan, niken muga ei ni tiijustannus, midä häi tahtou. - Stivenale pidäy sidä, midä minulegi, tovengo, Stiven? – kiirehti sanuo Džoan. Stiven häiläi piäl. Häi ajatteli tostu. Hyö lähtiettih matkah ezmässargen. Odva pereh heityi junaspäi, mister Merivezer ilmoitti: «Minä tunnen meren duuhun», da Meeri koppai paginan: «Minägi», - hos häi vie nimidä ei tundenuh. Džon myös odva vai ei puhkennuh itkule: häihäi toivoi, gu meri on se, midä nähtäh, a ei se, mi nenäh tulou. Ga Meri sellitti hänele, gu huomei jälles huondesveruo häi toven nägöy meren. «Tovengo, mama»? Dai missis Merivezer lujitti: «Toven, nygöi jo on myöhä, parem olis vuottua huomenessah». Pidi vuottua huondeksessah. Vaiku lapset syödih huondesveron – a hyö muga huolehtittih, ga vähiä vajai nimidä ei syödy (paiči Stivenua, kudai sai duumaija syvvesgi), - Meeri lähti vedämäh heidy merirandah. Mister Merivezer jäi kodih lugemah sanomulehtie, a missis Merivezeral pidi hommata murgin. Ga vahnembat tiettih, gu Meerih voit luottua. Enzimäzinny astuttih Džoan da Stiven. Džoan heittelemättäh pagizi vellenke, ga Stiven ajatteli. Heile jälles astui Margaret olgupiäs piäliči paisten Meerinke, kudai vedi käis Džonua da sanoi: «Myö jo vähiä vajai olemmo tulluh, armahaine». Silkeskie hyö kiännyttih salbamon tuakse, a sie, kunnessah vai silmy täydyi, oli meri. - Kačo, armahaine, tämä on meri, - sellitti Meeri. - Tovenhäi, se оn ylen hyvä? – kyzyi Margaret. Džoan kirrahtih: - Kačo vai, Stiven! Ga Stiven, tiettäväine, nimidä ei vastannuh. A Džon tahtoi midägi sanuo, avai jo suun, ga silkeskie ruskeni da puhkei itkule. Kaikile rodih žiäli Džonua. Kaikile, paiči Stivenua, kudai ajatteli tostu. Niken lapsis ei ellendännyh, mibo rodih vellele. Toinah, häi liijan äijän söi huondesveron aigua? Libo liijan vähän? Džon nimidä ei voinnuh sellittiä. Häi ičegi ei tiedänyh. - Midäbo sinä tahtot ruadua, armahaine? – kyzyi Meeri. – Tahtotgo, rubiemmo keriämäh čomii kuorii? Džon kyyčähtihes da šmutkai piäl. Hyö lähtiettih kezoirandah. Sie oli äijy lastu. Kaikin oldih moizet ozakkahat, ga ei ni nähty Merivezeroin tulendua. - A nygöi, - ilmoitti Meeri, - kačokkuammo, ken löydäy kaikkii čomemban kuoren. Ihailkua vai tädä! - A täs vie on, Meeri! – kirrahtih Margaret. - Pane net minun šalguh, - käski Meeri. – Tahtotgo pidiä šalguu hiihnois, armahaine? - Hyvä, - kuunnellen meni myödäh Džon. Brihaččuine seizoi sellin mereh da varai kačahtuakseh tuaksepäi. Häi vaikkani lad'd'ai kuorii šalguh. Mindäh meri sai hänen itkemäh? Häi ei tiedänyh. Toinah, Stiven tiedäy… Džon kačahtih velleh. Ei, onnuako, ei maksa kyzyö Stivenal.