Texts

Return to review | Return to list

Kaksitostu vellesty

history

November 15, 2024 in 15:59 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Karjalane suarnu Lähtiettih kerran kaksitostu vellesty niityle. Niitettih ildassah. Niitettyy heiniä oli ylen äijy, ga niitettäviä vie enämbi jäi. Moine heinäkäs kezä ugodih. Jiädih yökse. – Ga kuibo, vellet, myö muate vieremmö? yksi kyzyy. – Mugai vieremmö, ijän mugah. Virututtih heinikköh. Dai kerras kahtestostu velli sanou: – Nenga ei ole hyvä. Kaikin keskes virutto, minä yksin laijas. Minul roih vilu yöl, a minähäi olen kaikis vahnin. – Dai minä laijas maguan, dai minul roih vilu, a minähäi olen kaikis nuorin. – Ei ole hyvä, sanoi kuvves velli. – Paha on, sanoi seiččemes. Vierkiä meijän keskeh. Sit etto ole laijal. Ehtittih vai viertä ezmäine da kahtestostu kuvvenden da seiččemenden keskeh, ga jo toine da yhtestostu ruvettih väčkämäh: – Nygöi myö olemmo laijas! Meile vilu roih! Ruvettih vaihtelemahes. Nikui alevuo ei voija. Sissäh viereteltihes, kuni ezmäine da kahtestostu uvvessah laijal virutah. – Kuibo nenga rodih? Nägyy, uvvessah roih vaihtellakseh! Juuri sih aigah ugodih susiedu siiriči ajamah. Niitylpäi kodih. Kaččou susiedu – milienne hoppu velleksien keskes on. Azetti hevon, astui tyveh. Susiedan nähtyy vellekset ihastuttih. – Mi on hyvä ku sinä tulit! Toinah nevvot meidy, kui pidäy viertä. – Mibo rodih? – Ga emmo malta oigieh viertä, ainos kaksi ugoditah laijal muate. – Ga täs taki gor’as minä teijät piästän! Otti susiedu kangen, kudamas ymbäri heiniä suattoh laijatah, da pysti sen muah. – Vierkiä ymbäri, kai jallat kangen puoleh, sanoi susiedu dai lähti hieruh yökse. Viertih vellekset. Kaikil rodih hyvä! Ezmäzel on kahtestostu da toine rinnal, kahteltostu – ezmäine da yhtestostu... Niken ei ole laijembaine, kaikin ollah keskes! Aijoi huondeksel ajau susiedu hieruspäi niityle. Kuulou – vellekset tuas riijelläh, odva vai ei torata. – Minun jalgu on! kirguu seiččemes. – Kuibo on sinun! suutuksis vastau kahtestostu. – Tämä on minun jalgu! – Ga kačo, minulhäi kynzi yhtes varbahas on viäräs, sanou seiččemes. – Gu kynzi ollou viäräs, se on minun jalgu! kirguu ezmäine. Vuottu kolme tagaperin minä kirvehel varvastu iškin! Minun on jalgu, andakkua iäres! – Miksebo uvvessah riidelettö, midäbo juatto? kyzyy susiedu. Ga omii jalgoi emmo voi löydiä, vellekset vastatah. Piät kaikil ollah erikseh, a jallat kai yhtes tukus. Jo olis aigu ruveta niittämäh, a myö emmo jallai piäze. – Dai täs gor’as autan minä teidy. Virukkua, vuotelkua vie kodvaine... Meni tuhjikkoh, leikkai lujua viččua tävven kobran, da gu rubei pergamah velleksien kandupiälöi! Kerras pystyy hypättih. Eulluh aigua varbahii valliččemah, jogahizel omat jallat lövvyttih! Hypittih kodvaine heinikön kasties, ku jallanpohjat vilustuttas, dai ruvettih niittämäh. Sit enämbiä nikonzu ei jiädy vellekset yökse niityle. Sanottih: “Emmo malta iče jalloinke peril piästä, ken sidä susiedua tiedäy, agu lähtöy ajamah tostu tiedy myö.”