Texts
Return to list | edit | delete | Create a new | Statistics | ? Help
Gul’ajev Ivan . Kulikoihe!
Gul’ajev Ivan
Kulikoihe!
Veps
New written Veps
“Kulikad” meiden küläs ei olgoi linduižed. Nece om tego Sünduman aigan. Sid’ om ühtenzoittud praznikan da ilotusen elementoid. Muštan, ühtel päiväl, konz minä openzimoi völ augotižškolas, külädme kuti ken-se mäni da uradi. Erasiš pertiš päč lämbitihe pahoin – kut ozaižihe, turu oli saubatud st’oklal. Kenel-se katusel oliba reged, miččil vedetihe heinäd. Kut ned putuiba sinna – niken ei nägend. Erasiš pertiš oli irdalpäi saubatud uksed. Ken necen tegi – niken ei tedand. Ani ku mitte-ni lemboi!
Toižel päiväl minä läksin laukha ostmaha leibäd. Völ irdalpäi kulin, kut ostajad – a niid oli äi laukas, i enamb oli naižid – minse polhe komedas pagižiba. Sil aigal uzištoid tedištadihe laukas, paksumba longihesai. Uzištoid todihe toižišpäi-ki sijoišpäi, no kaik tedištiba niiden polhe laukas. Sid’-žo oli paginoid. Nece oli jogapäiväine azj, sikš minä tulin laukan südäimehe. Äkkid kaik naižed vaikastuiba i kändihe minuhu, kuti ezmäižen kerdan nägeba mindai. Argastusiš en tedand, midä tehta. Pit’kän vaikastusen jäl’ghe – sil kurol voi kulda, kut lendab kärb, – üks’ naižišpäi sanui: “Ii. Nece priha ii voi”! Sid’ hö kaik ühtes kändihe minuspäi i möst zavodiba pagišta mišse. Kut tuli sil’mnägubale, hö pagištihe tegoiš, miččed oli tehtud männudel öl. No muga nikeda ei löutud-ki, ken necen voiži tehta.
Kerdan, konz minä jo lopin školan i tulin lebule külähä Udele vodele, mö L’oša-sebranikanke pätim kävelta kulikoihe. Löuzim vanhembil vanhoid naižtal’vpal’toid, tegim modmaskoid, miše niken ei tundištaiži meid, pähä panim paikoid, löuzim erazvuiččid naižčomitesid. Meile oli jo vessel, konz mö sobimoiš da sädamoiš, sikš ku meil oli čudokaz irdnägo. Videnden klassan openikad L’udad, L’ošan sizart, da hänen podruškad Irad mö sobitim prihaižikš. Mö otim vanhan taljankan i läksim külädme. Kaikuččes pertiš meid vastatihe hüvin. Mö kargaižim da pajatim. Meile anttihe kanfetoid, paštikoid vai pečenjoid, kalitoid da plotuid. Vaiše ühtes pertiš meile sanutihe: “Hillemba! Tö pöl’gästoitat lapsid, hö jo nukuba”!
Neciš külän palas meid niken ei tundištelend, mö tegimoiš rohktembikš i läksim edemba külädme jo jogen taga. Oli melentartušt kulda, kut kanzan ižand, Vit’a-däd’, küzui Kol’apoigal: “Kol’a, tunded-ik, ked hö oma”? Kol’a sanui: “Tunden”!^ i muga küzui äjak-se kerdad. Toižel päiväl hän küzui lapsil: “Lapsed, a ked eglai oliba meil”? Muga meid niken ei tundištelend. A ühtes pertiš Volod’a-däd’ – nacein, oldes humalas – oti käzihe päčin sauban da samvaran turun i zavodi löda niil meiden pajon taktha.
Konz mö pördimoiš kodihe, meid varasti varu, ku muga voib sanuda. Mö mänim siriči külän avtobusseižutimes i nägištim kaht küläprihad, kudambad sid’-žo homaičiba meid i tahtoiba tedištada, ked mö olem. Sid’ pidi kaitas pagol. Möhemba küläs starinoitihe: ku kudesoid tundišteldihe, ezmäi kaiked irdal, ka heid kül’ptihe lähtkes. Meile ozastui, küläs niken ei tedištand, ked oliba ned tundmatomad ilokahad naižed prihaižidenke. Eskai paginoiden aigan laukas! A mö saim hüväd mel’t nägištades, kut meid tahtoidas tuntta, no ei voigoi!
Kulikoihe!
Veps
New written Veps
“Kulikad” meiden küläs ei olgoi linduižed. Nece om tego Sünduman aigan. Sid’ om ühtenzoittud praznikan da ilotusen elementoid. Muštan, ühtel päiväl, konz minä openzimoi völ augotižškolas, külädme kuti ken-se mäni da uradi. Erasiš pertiš päč lämbitihe pahoin – kut ozaižihe, turu oli saubatud st’oklal. Kenel-se katusel oliba reged, miččil vedetihe heinäd. Kut ned putuiba sinna – niken ei nägend. Erasiš pertiš oli irdalpäi saubatud uksed. Ken necen tegi – niken ei tedand. Ani ku mitte-ni lemboi!
Toižel päiväl minä läksin laukha ostmaha leibäd. Völ irdalpäi kulin, kut ostajad – a niid oli äi laukas, i enamb oli naižid – minse polhe komedas pagižiba. Sil aigal uzištoid tedištadihe laukas, paksumba longihesai. Uzištoid todihe toižišpäi-ki sijoišpäi, no kaik tedištiba niiden polhe laukas. Sid’-žo oli paginoid. Nece oli jogapäiväine azj, sikš minä tulin laukan südäimehe. Äkkid kaik naižed vaikastuiba i kändihe minuhu, kuti ezmäižen kerdan nägeba mindai. Argastusiš en tedand, midä tehta. Pit’kän vaikastusen jäl’ghe – sil kurol voi kulda, kut lendab kärb, – üks’ naižišpäi sanui: “Ii. Nece priha ii voi”! Sid’ hö kaik ühtes kändihe minuspäi i möst zavodiba pagišta mišse. Kut tuli sil’mnägubale, hö pagištihe tegoiš, miččed oli tehtud männudel öl. No muga nikeda ei löutud-ki, ken necen voiži tehta.
Kerdan, konz minä jo lopin školan i tulin lebule külähä Udele vodele, mö L’oša-sebranikanke pätim kävelta kulikoihe. Löuzim vanhembil vanhoid naižtal’vpal’toid, tegim modmaskoid, miše niken ei tundištaiži meid, pähä panim paikoid, löuzim erazvuiččid naižčomitesid. Meile oli jo vessel, konz mö sobimoiš da sädamoiš, sikš ku meil oli čudokaz irdnägo. Videnden klassan openikad L’udad, L’ošan sizart, da hänen podruškad Irad mö sobitim prihaižikš. Mö otim vanhan taljankan i läksim külädme. Kaikuččes pertiš meid vastatihe hüvin. Mö kargaižim da pajatim. Meile anttihe kanfetoid, paštikoid vai pečenjoid, kalitoid da plotuid. Vaiše ühtes pertiš meile sanutihe: “Hillemba! Tö pöl’gästoitat lapsid, hö jo nukuba”!
Neciš külän palas meid niken ei tundištelend, mö tegimoiš rohktembikš i läksim edemba külädme jo jogen taga. Oli melentartušt kulda, kut kanzan ižand, Vit’a-däd’, küzui Kol’apoigal: “Kol’a, tunded-ik, ked hö oma”? Kol’a sanui: “Tunden”!^ i muga küzui äjak-se kerdad. Toižel päiväl hän küzui lapsil: “Lapsed, a ked eglai oliba meil”? Muga meid niken ei tundištelend. A ühtes pertiš Volod’a-däd’ – nacein, oldes humalas – oti käzihe päčin sauban da samvaran turun i zavodi löda niil meiden pajon taktha.
Konz mö pördimoiš kodihe, meid varasti varu, ku muga voib sanuda. Mö mänim siriči külän avtobusseižutimes i nägištim kaht küläprihad, kudambad sid’-žo homaičiba meid i tahtoiba tedištada, ked mö olem. Sid’ pidi kaitas pagol. Möhemba küläs starinoitihe: ku kudesoid tundišteldihe, ezmäi kaiked irdal, ka heid kül’ptihe lähtkes. Meile ozastui, küläs niken ei tedištand, ked oliba ned tundmatomad ilokahad naižed prihaižidenke. Eskai paginoiden aigan laukas! A mö saim hüväd mel’t nägištades, kut meid tahtoidas tuntta, no ei voigoi!
Toižel päiväl minä läksin laukha ostmaha leibäd. Völ irdalpäi kulin, kut ostajad – a niid oli äi laukas, i enamb oli naižid – minse polhe komedas pagižiba. Sil aigal uzištoid tedištadihe laukas, paksumba longihesai. Uzištoid todihe toižišpäi-ki sijoišpäi, no kaik tedištiba niiden polhe laukas. Sid’-žo oli paginoid. Nece oli jogapäiväine azj, sikš minä tulin laukan südäimehe. Äkkid kaik naižed vaikastuiba i kändihe minuhu, kuti ezmäižen kerdan nägeba mindai. Argastusiš en tedand, midä tehta. Pit’kän vaikastusen jäl’ghe – sil kurol voi kulda, kut lendab kärb, – üks’ naižišpäi sanui: “Ii. Nece priha ii voi”! Sid’ hö kaik ühtes kändihe minuspäi i möst zavodiba pagišta mišse. Kut tuli sil’mnägubale, hö pagištihe tegoiš, miččed oli tehtud männudel öl. No muga nikeda ei löutud-ki, ken necen voiži tehta.
Kerdan, konz minä jo lopin školan i tulin lebule külähä Udele vodele, mö L’oša-sebranikanke pätim kävelta kulikoihe. Löuzim vanhembil vanhoid naižtal’vpal’toid, tegim modmaskoid, miše niken ei tundištaiži meid, pähä panim paikoid, löuzim erazvuiččid naižčomitesid. Meile oli jo vessel, konz mö sobimoiš da sädamoiš, sikš ku meil oli čudokaz irdnägo. Videnden klassan openikad L’udad, L’ošan sizart, da hänen podruškad Irad mö sobitim prihaižikš. Mö otim vanhan taljankan i läksim külädme. Kaikuččes pertiš meid vastatihe hüvin. Mö kargaižim da pajatim. Meile anttihe kanfetoid, paštikoid vai pečenjoid, kalitoid da plotuid. Vaiše ühtes pertiš meile sanutihe: “Hillemba! Tö pöl’gästoitat lapsid, hö jo nukuba”!
Neciš külän palas meid niken ei tundištelend, mö tegimoiš rohktembikš i läksim edemba külädme jo jogen taga. Oli melentartušt kulda, kut kanzan ižand, Vit’a-däd’, küzui Kol’apoigal: “Kol’a, tunded-ik, ked hö oma”? Kol’a sanui: “Tunden”!^ i muga küzui äjak-se kerdad. Toižel päiväl hän küzui lapsil: “Lapsed, a ked eglai oliba meil”? Muga meid niken ei tundištelend. A ühtes pertiš Volod’a-däd’ – nacein, oldes humalas – oti käzihe päčin sauban da samvaran turun i zavodi löda niil meiden pajon taktha.
Konz mö pördimoiš kodihe, meid varasti varu, ku muga voib sanuda. Mö mänim siriči külän avtobusseižutimes i nägištim kaht küläprihad, kudambad sid’-žo homaičiba meid i tahtoiba tedištada, ked mö olem. Sid’ pidi kaitas pagol. Möhemba küläs starinoitihe: ku kudesoid tundišteldihe, ezmäi kaiked irdal, ka heid kül’ptihe lähtkes. Meile ozastui, küläs niken ei tedištand, ked oliba ned tundmatomad ilokahad naižed prihaižidenke. Eskai paginoiden aigan laukas! A mö saim hüväd mel’t nägištades, kut meid tahtoidas tuntta, no ei voigoi!