Тексты
Вернуться к просмотру | Вернуться к списку
Tijaine – sula linduine
История изменений
06 февраля 2017 в 12:06 Нина Шибанова
- изменил(а) текст
Radon päiv tuli lophu. Edel oli koume lebupäiväd, ned anttihe, miše praznuita Sur’kulud Redukun valdkumaidust. Tozi sanuda, ka praznuitihe jo sen muštod, a ei praznikad. Rahvaz johtuteli edeližid demonstracijoid, gul’biščid da sal’utjid, i vaiše komun’akad praznuičiba, dai höki miku kalun alpäi. Istorikad i politologad nikut ei voinugoi sanuda jäl’gmäšt vajeht – hüvüdeks oli Venämale valdkumaiduz vai ei, no kaik ühthe mel’he lugiba, miše mir jäl’ghe sidä kändihe toižeks. Kaik koume kül’mkun päiväd lidnan päl seižui sumeg, taivhalpäi sipiti, no oli läm’, i Nina mäni gul’gele puištoho. Telämoi pil’kišti edahan tesarel, astta sinnasai ei olend tahtod, i hän joksi kohtha tezebradme. Joksi keskustale, seižutihe jonole i jäl’gmeine, mi jäi muštho oli se, miše hänen kengäd oma mugoižed-žo, miku nene jonod. * * * Tija lendi miččes-se čudosižes mirus. Lendand oli ani vaskmaine: suugil ei tarbiž maihutada, ned oli levitadud, i mitte-se läm’ i laskav ahav puhui alahanpäi i ei andand päzuda male. Ka i mad-se nikus ei nägund: taivaz oli miku sinine, normed-ki viherziba, no heinäd ei kubahtanugoi, lindud lendiba, no ei pajatanugoi, hämähoukud päzuiba taivhalpäi, no verkoid ei jätnugoi. Kaikes il’mas oli segoitud mitte-se opal, mitte-se ei maine tünüz’, kaik taho oli veraz, no Tija rižoi, miše sid’ händast niken ei abidoiče, i sen täht varud ei olend. Lendandaha hän harjeni, i eskai se oli jo mel’he, kut laskvas händast kandab tullei. – Kuna minä putuin? Kus minä olen? – meleti Tija. * * * Nina avaiži sil’mäd i homaiči vauktan lagen. Händast lujas oksenzoiti. Hän ladi libuda i lanksi pimedaha. Konz il’mestui, ka möst tokazihe sil’mil lagehe i el’genzi, miše hän om läžundkodiš. Tuli lekar’, küzui Ninal, kut händast kuctas, mitte päiv om tämbei, miččes lidnas eläb. Nina sanui, i lekar’ käski kelle-se: – Vegat läžujad palataha. Palatas venui seičeme mest, susedan škapal seižui prijomnik i agjata midä-se bomboti. Kulda necidä bombotest ei olend väged, i Nina pakiči: – Sambutagat. Niken ei kubahtand, i Nina möst molihe: – Sambutagat... Prijomnik vaikastui. Pän kibišti, Nina kosketi pän – se oli bintoiš. Ladi mujada päd i rožad kahtel kädel, no hura käzi hardjoihesai oli gipsas. Venuda voili vaiše sel’gäl, kibu sel’grodas ei andand libuda. Ladi kubahtoitta barbhil, ned kubaižiba i hän ihastui: – Se-ki čoma om... Nina tezi, miše händast tesarel miččel-se čudol habi ei rikond mašin. Kaikespäi nägui, miše hänele pidi kolda, no hän jäi henghe. Konz-se mam hänele starinoiči ühten peitosen. Siloi Nina nores läžeganzi, mam öd i päiväd ištui hänenno, a konz tütar zavodi spravitas, ka väreganzi ihastusiš i petkos sanui, miše kaiken eläb sures varus, varaidab, miše tütar koleb. ”Mijak?” – küzui siloi Nina, i mam starinoiči, kut külähä kerdan tuliba čiganad. Čiganihad käveliba pertidme, i üks’ tuli heidennoks. Vagahaine Nina venui kättes, saubatud pologal. Čiganih tuli, avaiži pologan i toivoti neičukaižele surman noriš voziš. Siloi Ninan mam küksi čiganihad pertišpäi, no nene vaihed jügedal kivel lanksiba ristikanzoiden hengihe. Nügüd’ Nina tezi, miše mi-se kaiči händast toivotadud surmaspäi. Hänele oli nel’l’kümne kaks’ vot, i ku täl kerdal hän ei kolend, ka koleb jo vanhoil päivil, muhazi Nina. Iloiteluz ümbri ičesaze ihastoiti Ninad. Konz hän venui muštmata miku kolii, ka ei lendand tunneliš, ei nägend lämoid kuti erased mehed. Ümbri hänes oli vaiše pimeduz, no ken-se sanui, miše tänna hänele völ om aigoiš tulda. Nina nenid vaihid čomin ei muštand. Ka kus hän siloi oli, i ken händast vesoi? Mittušt jügud hänes ei ulotund? Magaduzsija oli iknad vaste, st’okladme joksiba vihman tippud, i Nina šuhahtoiti: – Armaz mamoihut, ed-ik sinä abutand minei jäda elämaha? Äkkid iknale ištuihe tijaine i ei üht kerdad nöki st’oklaha. Nina itkeškanzi: – Sula minun tijaine, Tiječka! Lenda-ške sinä mamain kaumale, vičita-ške sinä hänele, mitte goreine minei tegihe, mitte bedeine minuhu kärihe! Laske abutab minei spravitas, ičein jaugoil-se da madme kävelta! – voiki Nina. * * * – Kuna minä putuin? Kus minä olen? – meleti Tija i homaiči ojan. Vezi siš oli sel’ged, no ei joksend, miku seižui ühtel tahol, randoil kazvoi rozmehein, no ei hajustand. Nügüd’ tullei ei jo puhund suugiden alle, i hän laskihe randale. – Mijak ei kulu nimiččid änid? Jokseb-ik vezi neciš ojas? Nu-ške, probuin joda vet, hot’ joda en tahtoi! Tija pästi nökan vedehe, no vet miku ei olend-ki, veden pind ei särahtand, a kel’ ei mujand ni tippušt vet. – Jose minä magadan? Mi om tehnus minei, kus minä olen? – küzeli Tija i sid’ homaiči ičtaze akad vaste. Hän oli čomas, sädokahas sobas, änikoikaz paik päs, pehmdad kotad jaugas. Kaik hän nägui miččeks-se vendunudeks i holetomaks. – Nu, čomin-ik sinä saitoi? – küzui ak, su hänel oli saubas, no Tija sid’-žo el’genzi, miše nece kulub hänen än’. – Spasib, čomin saimoi. A kus minä olen? Nece om ani vaskmaine taho... Ak miku muhazi, no modol ei kubahtand ni üks’ lihaz: – Sinä oled kolijiden Valdkundas, Tünüden katl’as. Vajeh ”katil” pöl’göiti Tijad: – Kut katl’as? Meid pandas keitmaha lämoile? – Meid ei pangoi, lämoi kaiken palab vaiše Adun katl’an al, nu, i Rai völ om, sinä ved’ kulid sen polhe? – Ka, minä kulin i Adun, i Rajun polhe, no nikonz en kulend Tünüden katl’an polhe. Kut sinä sinna putuid? – Mal minä äjan tuskičimoi i holduin toižes mehes... Ei olend minei ni üht holetont päiväd ühten čiganihan täht. Hän arboi minun vagahaižele tütrele surman noriš voziš... Tünüden katil om azotadud Jumalan Korktal Nevondištol ei amu, enččel voz’sadal. Kulid-ik sinä midä-ni Bulgakovan kirjan polhe ”Master i Margarita”? Tija punoti päl: – Ei, en kulend... – Nece kirj tegi täga äjan kobud da ridad, muga läksi, miše päliči neciš kirjuteses äi mehid tuli Pühäze Uskondaha, Jumalannoks... Sel’ktas näguškanzi, miše tämbeižes aigas ei sa oiktas sudida ristituid – kelle Aduhu mända, kelle – Rajuhu, i jäl’ghe Korktan Nevondišton suimad oli azotadud nece Tünüden katil. – ... Minä tämbei olin lekar’pertiš ühten akanno. Ed-ik sinä mindai oigendand hänennoks? – küzui Tija. – Ka, minä! Nece om minun tütar, Nina. Hänele oli lähtnu oza kolda avarijas, no minä pakičin jätta händast henghe, nügüd’ hänel kaik linneb hüvin, minä enamb en holdu hänes. A tedad-ik, min täht händast jättihe henghe? – Kuspäi minä voin teta? – Hän lujas armastab linduid, – muhota muhazi ak. – Hän kaiken niid tarkišteleb, kundleb niiden pajoid, sötleb, tegeb lindkodid. Pen’ völ oli i kus-se lugi, miše Evropas kodalinduid riktas i žardas, a pläskhaižiden pezoid muretas i södas, ka väriži karktoil kündlil, miččed ristitud sigä oma hengetomad. ”Mamoi, voib-ik niid kosketada, ved’ ned lendiba ningoman pit’kän ten eskai meriden taga, a niid sigä södas?!” Kolijoiden Valdkundaha pästtas vaiše hämähoukuid da linduid... Minun Ninad jätiba henghe sen täht, ku hän niid armastab. – Ninga vaiše vepsläižil om? – küzui Tija. – Kaikuččel rahvahal oma ičeze verod... I ku uskond ei erigande elospäi, elon dumišpäi, ka ristitule ozutasoiš toižed mirud. * * * Uniš Nina nägi maman. Hän astui tropaštme heiden küläpertihe, azotihe verajanno, heiti luklon i mäni pert’he. – Mamoi!!! – Nina ihastusiš nouzi i tahtoi libuda. Čududelihe, kut kebnäs ištuihe magaduzsijale. Pän punoti, no hän pidihe postel’nikan röunas i seižutihe jaugoile. Kacuhti iknaha i homaiči koivul linduiden sömsijan. Mitte-se hüvä ristit pani sinna semnid. Miku irdal ei ole kül’mku, – veslan vičitesenke nökiba semnid tijaižed.
06 февраля 2017 в 11:58 Нина Шибанова
- создал(а) текст