Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Lehmid’ paemenzin mä seečmen kezad

История изменений

28 августа 2017 в 15:13 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa, hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene. Joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa. Koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’. Ka tropale lehm veretet, br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 15:12 Нина Шибанова

• изменил(а) текст перевода
  Я пасла коров семь лет, сначала в своей деревне. Было большое стадо коров. Утром встаю рано, иду завтракать, меня накормят завтраком. Я выпускаю их [коров] такое [большое] стадо. Я обхаживаю весь скот. Как обходят? Берут шерстинки, ключи с замком, яйцо и огарок свечи. Завязываем этот обход в платок: яйцо, свечку и все другое. Кладем топор, сверху к пряслу привязываем икону и затем трижды обхаживаем этот скот. Топор я держу кверху острием. Я иду следом, а второй человек [знахарь] причитывает (я ведь не умею): «От всех зверей и от всех, кто ползает...». Обходим трижды этот скот, затем открываем ворота и выпускаем весь скот вместе. Людей туда не пускают. Обходят дома, в поле. Который обходит, знахарь, говорит: «Ты там не ругайся, не матюгайся, ничего не пакости, тогда у тебя коровушки будут дружно в лесу и придут домой». Я в лес гоню этих коровушек, ни вицей не стегну, и матом не ругаюсь, и не крикну. В лес сгоню, там хорошо. Коровушки кормятся там кто где. Ложусь и сплю. Встану, посмотрю: скотинка вся [на месте], ходит. Подойдут ко мне, понюхают и тут же ложатся. Лежат, лежат, снова встают. Иногда сажусь на пенек, увижу: зайчонок подойдет к моим коленям совсем близко. Я голову опущу и ничего не говорю. Посидит, посидит тут [зайчонок] и опять уйдет от меня. Коровы снова подойдут ко мне, опять меня нюхнут, опять ложатся около меня. Лежат, лежат. Пойдут к воде, попьют из озера и опять поедят. А я там, где есть, землянику ем, ягодки в рот собираю. Наступает вечер, нужно скот гнать домой. Как мне собрать скот? Только укну, они все оттуда придут. Я их гоню домой, не нужно мне ни вицей махать, ни кричать, все они хорошо идут домой. На следующее лето я взяла с собой своего сына в товарищи. Гоним мы с сыном [коров] в лес, а сын заметил на земле птичку. «Мама, я поймаю эту птичку». – «Не надо, сынок, ловить, ведь совершен обряд обхода». – «Я, мама, возьму, посмотрю, и обратно отпущу». Сын поймал эту птичку. У меня сильно душа болит. Отчего болит? «Не трогай!». Он говорит: «Мама, теперь я уже взял». Отпустил он этого птенца. Погнали мы [коров] в лес, были в лесу до вечера. Наступил вечер, не хватает у меня нескольких колхозных коров. Ой, какое горюшко! Я плачу. «Что ты, мама, плачешь?». Я говорю: «Нельзя было трогать птичку, а ты тронул». – «Ну, ничего не случится, мама». Пришли домой, пяти коров колхозных нет. Что делать? Побежали в лес: некоторых коров медведь разодрал. Окровавленные. Одна корова пришла, а одной коровы нет. На следующий день поехали в лес, народу собралось много. Искали, искали, а корову медведь задрал до смерти. Корову нашли и мне сказали: «Больше коров туда не пускай, Марья, в другую сторону будем гонять». Села я на пенек и плачу: «Матушка-кормилица, зачем ты меня родила и оставила на горе. Двое детей у меня осталось, а сама я одна, мужа в доме нет». Плакала я, плакала, делать нечего. Пришли с сыном домой. На следующий день больше мне не дали гнать в ту сторону. Гнать же мне нужно в другую сторону. Погнали мы со своим сыном коров в другую сторону. А была посеяна репа колхозная. Сын мой и говорит: «Пойти взять мне тут репку». Я говорю: «Не бери, сынок, нельзя трогать». – «Ой, уж репку-то можно взять». – «Не бери». (А овцы-то ходили с коровами). Он-то маленький, взял репку и подошел ко мне. «Мама, – говорит, – хорошие репки, возьми съешь». Я говорю: «Не буду есть». «Съешь, – говорит, – кусочек». Велит, так я взяла и ем. Сидели, сидели, он на пеньке, а я на земле, а коровы тут лежат все. Заметили, волк бежит по репному полю, большущий, с гривой. Бежал, бежал этот волк, так не к коровам побежал, а к овцам и ягнятам. Волк перескочил через изгородь, а я ничего [не говорю], молчу. Мальчишка мне и говорит: «Мама, волк к коровам побежал». Я ему рукой: «Ничего не трогай». Волк побежал, а мы ничего не успели, коровы все встали и побежали. Я молча побежала к коровам. Прибежала, одного ягненка нет, унес [волк] ягненка. Ой, какое горюшко! Искала, искала, бегала, бегала, плакала, плакала. Наступил вечер. Погнали [скот] домой. Ходариха и говорит: «Где же моя овца?». – «Овца-то есть, – говорю, – а ягненка нет». – «Куда же он потерялся?». Я говорю: «Волк разодрал, я видела, как он пробежал к коровам и унес, я видела, как потерялся ягненок». На следующий день она искала, искала. Домой пригнали [скот], я плакала, да что плакать. Потом меня наняли в эту деревню. Три лета пасла, два лета пасла хорошо, ничего не случилось, а на третье лето колхозных коров пасла, волк съел корову. В лес согнала и из лесу пригнала, а ее, Марфы, коровы нет. Она говорит: «Марья, моей коровы нет». Я говорю: «Где-нибудь она». Она говорит: «Нет». Домой коров пригнала, вечер уже наступил, да давай бегом в лес. Бежала, бежала. На тропе корова задрана, брюшина и кишки все выпущены. Я опять домой побежала и говорю: «Марфа, теперь плачь хоть нет, корову волк задрал». Плакала она, плакала и не заплатила мне. Волков я видела много. Подойдут, а я молча сижу у костра (ночью от оводов делаю), они грозят, грозят скоту, я тихо подойду к ним [коровам], посмотрю их. Он [волк] их не тронет, посмотрит и опять уйдет. Увижу, за изгородью идет мимо. Коровы подойдут ко мне к костру, а он оттуда грозится, грозится, а не трогает. Был у меня маленький теленок. Коровы пошли пастись на пожогу. Корова, корова с теленком тоже пошла. Он [волк] грозился, грозился, да от изгороди как бросится к этому теленку. Думаю, когда схватит волк теленка. А другие коровы увидели и бросились, сама я за ними следом бросилась. Там хожу среди них. Он [волк] мимо меня ходит, но не трогает. Однажды осталось на краю болота семь колхозных телят. Был тут здешний мужик Федька. «Марья, – говорит, – телят сегодня нет». – «Пойдем, найдем». Он говорит: «Ну, снег выпадет, и осенью придут». На следующий день пошли. Я взяла с собой коровницу. Я говорю: «Ты будь с коровами, я сама найду». Бежала, бежала двенадцать километров по дороге, следы их [коров] видны. Хутор был там, они там и ночевали. Был там один парень, я ему говорю: «Если попадутся телята, так вы их пригоните ко мне». Они мне вечером пригнали семь телят.

28 августа 2017 в 15:07 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa, hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene. Joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa. Koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’. Ka tropale lehm veretet, br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 15:02 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa, hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene. Joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa. Koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka. Ka tropale lehm veretet. Br, br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:57 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa, hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene. Joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome. Koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:56 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa, hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene. Joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:55 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa, hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene. Joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:55 Нина Шибанова

• изменил(а) текст перевода
  Я пасла коров семь лет, сначала в своей деревне. Было большое стадо коров. Утром встаю рано, иду завтракать, меня накормят завтраком. Я выпускаю их [коров] такое [большое] стадо. Я обхаживаю весь скот. Как обходят? Берут шерстинки, ключи с замком, яйцо и огарок свечи. Завязываем этот обход в платок: яйцо, свечку и все другое. Кладем топор, сверху к пряслу привязываем икону и затем трижды обхаживаем этот скот. Топор я держу кверху острием. Я иду следом, а второй человек [знахарь] причитывает (я ведь не умею): «От всех зверей и от всех, кто ползает...». Обходим трижды этот скот, затем открываем ворота и выпускаем весь скот вместе. Людей туда не пускают. Обходят дома, в поле. Который обходит, знахарь, говорит: «Ты там не ругайся, не матюгайся, ничего не пакости, тогда у тебя коровушки будут дружно в лесу и придут домой». Я в лес гоню этих коровушек, ни вицей не стегну, и матом не ругаюсь, и не крикну. В лес сгоню, там хорошо. Коровушки кормятся там кто где. Ложусь и сплю. Встану, посмотрю: скотинка вся [на месте], ходит. Подойдут ко мне, понюхают и тут же ложатся. Лежат, лежат, снова встают. Иногда сажусь на пенек, увижу: зайчонок подойдет к моим коленям совсем близко. Я голову опущу и ничего не говорю. Посидит, посидит тут [зайчонок] и опять уйдет от меня. Коровы снова подойдут ко мне, опять меня нюхнут, опять ложатся около меня. Лежат, лежат. Пойдут к воде, попьют из озера и опять поедят. А я там, где есть, землянику ем, ягодки в рот собираю. Наступает вечер, нужно скот гнать домой. Как мне собрать скот? Только укну, они все оттуда придут. Я их гоню домой, не нужно мне ни вицей махать, ни кричать, все они хорошо идут домой. На следующее лето я взяла с собой своего сына в товарищи. Гоним мы с сыном [коров] в лес, а сын заметил на земле птичку. «Мама, я поймаю эту птичку». – «Не надо, сынок, ловить, ведь совершен обряд обхода». – «Я, мама, возьму, посмотрю, и обратно отпущу». Сын поймал эту птичку. У меня сильно душа болит. Отчего болит? «Не трогай!». Он говорит: «Мама, теперь я уже взял». Отпустил он этого птенца. Погнали мы [коров] в лес, были в лесу до вечера. Наступил вечер, не хватает у меня нескольких колхозных коров. Ой, какое горюшко! Я плачу. «Что ты, мама, плачешь?». Я говорю: «Нельзя было трогать птичку, а ты тронул». – «Ну, ничего не случится, мама». Пришли домой, пяти коров колхозных нет. Что делать? Побежали в лес: некоторых коров медведь разодрал. Окровавленные. Одна корова пришла, а одной коровы нет. На следующий день поехали в лес, народу собралось много. Искали, искали, а корову медведь задрал до смерти. Корову нашли и мне сказали: «Больше коров туда не пускай, Марья, в другую сторону будем гонять». Села я на пенек и плачу: «Матушка-кормилица, зачем ты меня родила и оставила на горе. Двое детей у меня осталось, а сама я одна, мужа в доме нет». Плакала я, плакала, делать нечего. Пришли с сыном домой. На следующий день больше мне не дали гнать в ту сторону. Гнать же мне нужно в другую сторону. Погнали мы со своим сыном коров в другую сторону. А была посеяна репа колхозная. Сын мой и говорит: «Пойти взять мне тут репку». Я говорю: «Не бери, сынок, нельзя трогать». – «Ой, уж репку-то можно взять». – «Не бери». (А овцы-то ходили с коровами). Он-то маленький, взял репку и подошел ко мне. «Мама, – говорит, – хорошие репки, возьми съешь». Я говорю: «Не буду есть». «Съешь, – говорит, – кусочек». Велит, так я взяла и ем. Сидели, сидели, он на пеньке, а я на земле, а коровы тут лежат все. Заметили, волк бежит по репному полю, большущий, с гривой. Бежал, бежал этот волк, так не к коровам побежал, а к овцам и ягнятам. Волк перескочил через изгородь, а я ничего [не говорю], молчу. Мальчишка мне и говорит: «Мама, волк к коровам побежал». Я ему рукой: «Ничего не трогай». Волк побежал, а мы ничего не успели, коровы все встали и побежали. Я молча побежала к коровам. Прибежала, одного ягненка нет, унес [волк] ягненка. Ой, какое горюшко! Искала, искала, бегала, бегала, плакала, плакала. Наступил вечер. Погнали [скот] домой,. Ходариха и говорит: «Где же моя овца?». – «Овца-то есть, – говорю, – а ягненка нет». – «Куда же он потерялся?». Я говорю: «Волк разодрал, я видела, как он пробежал к коровам и унес, я видела, как потерялся ягненок». На следующий день она искала, искала. Домой пригнали [скот], я плакала, да что плакать. Потом меня наняли в эту деревню. Три лета пасла, два лета пасла хорошо, ничего не случилось, а на третье лето колхозных коров пасла, волк съел корову. В лес согнала и из лесу пригнала, а ее, Марфы, коровы нет. Она говорит: «Марья, моей коровы нет». Я говорю: «Где-нибудь она». Она говорит: «Нет». Домой коров пригнала, вечер уже наступил, да давай бегом в лес. Бежала, бежала. На тропе корова задрана, брюшина и кишки все выпущены. Я опять домой побежала и говорю: «Марфа, теперь плачь хоть нет, корову волк задрал». Плакала она, плакала и не заплатила мне. Волков я видела много. Подойдут, а я молча сижу у костра (ночью от оводов делаю), они грозят, грозят скоту, я тихо подойду к ним [коровам], посмотрю их. Он [волк] их не тронет, посмотрит и опять уйдет. Увижу, за изгородью идет мимо. Коровы подойдут ко мне к костру, а он оттуда грозится, грозится, а не трогает. Был у меня маленький теленок. Коровы пошли пастись на пожогу. Корова с теленком тоже пошла. Он [волк] грозился, грозился, да от изгороди как бросится к этому теленку. Думаю, когда схватит волк теленка. А другие коровы увидели и бросились, сама я за ними следом бросилась. Там хожу среди них. Он [волк] мимо меня ходит, но не трогает. Однажды осталось на краю болота семь колхозных телят. Был тут здешний мужик Федька. «Марья, – говорит, – телят сегодня нет». – «Пойдем, найдем». Он говорит: «Ну, снег выпадет, и осенью придут». На следующий день пошли. Я взяла с собой коровницу. Я говорю: «Ты будь с коровами, я сама найду». Бежала, бежала двенадцать километров по дороге, следы их [коров] видны. Хутор был там, они там и ночевали. Был там один парень, я ему говорю: «Если попадутся телята, так вы их пригоните ко мне». Они мне вечером пригнали семь телят.

28 августа 2017 в 14:53 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa, hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks. Joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:52 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa. Hän, hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:51 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa. Hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:50 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa. Hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:49 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa, a. A mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa. Hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:47 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa, a mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa. Hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:47 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa, a mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa. Hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

28 августа 2017 в 14:45 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad. Ezmää, ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa, a mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin', mamkoi, midak sä mindaa tegid' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin', mäližin', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin' da sön. Ištuimaa, ištuimaa. Hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin', ečin', jokselin', jokselin', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.

18 октября 2016 в 19:24 Nataly Krizhanovsky

• изменил(а) текст
  Lehmid’ paemenzin’ mä seečmen kezad. Ezmää olin’ der’ounas ičemoo. Oli sür’ vatag lehmid’. Homencoo noozen aegooš, mänen murgn\'alemurgn'ale, söt’aba murgn’aa minun. Mä pästan heid’ mecha ningoman vatagan. Ümbärdelin’ živataažed kaek. Kut ümbärtas? Saba karvaažid’, da avad’med zamkamu da munan, da tohusut kandaažen. Sidomaa paikha nece ümbärtes: muna i tohusut i kaek. Panomaa kirffen necen, ülähaks jumalaažen sidomaa rehtho, a sid’ necen živatan ümbärdaamaa koumašti. Kirvez käzivardoo ül’häkspää teraa pidän. Astun jäl’ghe, toene mez’ lugeb(minä en mahta ka): «Zverišpää kaekišpää, i ken mas ujeleba ka sišpää» ... Umbärdamaa koomhe kerdha necen živataažen, sid’ rehton avaedamaa i pästamaa necen živatan ühthe. Rahvast nikeda eba pästa sina. Ümbärdaba kodiš, pöödos. Ken ümbärdeleb, ka obhodan dai sanub: «Ala siga laide, ala matikoite, nimida pakosti ala, ka silaa lehmaažed oloba družnas mecas i tuloba kod’he». Mä mecha gonin’, nenid’ lehmaažid’, ka vicaa en hlisni, ni matid’ en sano heile, ni krikni en. Mecha ajan, sigä hivä. Lehmaažed sötlese sigä ken-gi miš. Panemaa i magadan. Libun, näahtan: živataažed kaek hodiba. Tuloba minulost, nühniba i panese sihe. Magatas, magatas, libuba mest. Erašti ištume kandoožele, homaadan, jänišine sihe tuleb kombuilest minun, ani lähen. Mä pän ninga maha pästan, änesta en, nimida. Ištub, ištub sid’ i mest lähteb jäniš minulonpää. Živatad mest minulest tuloba, mest minun nühniba, mest panese minulest sihe. Magatas, magatas. Vedelest mäneba, johtaba järvest sigä i mest söhtaabaa, a mä sigä miš maazikood’ om ka sen, bolaažed suhu keradan. Eht tegese, živataažed kod’he ajada. Kut minaan\' živatad kerata? Tol’ko uknin, he sigäpää kaek tuloba. Mä kod’he ajan, i tariž vicaa mahnida, mahni en i krikni en, tuloba kod’he kaek ani čomašti. Toežoo kezaa otin’ ičen’ prihaažen paemhe, tovarišha. Prihaštmu ajamaa mecha, a homaač linduižen poegäne mas. «Mama, – basib, – mä necen linduužen tabadan». – «Ala, poegaane, tabada, ii voi tabata, ümb’art ka». – «Mä, mama, otaadan, näahtan da mest pästan». Necen linduužen poeg tabaaz’. Minaan’ hengen kibištab ani vahvaa. Midak kibištab? «Ala krätai!». Hän basib: «Mama, nigit’ otin’ ka». Pästin\' necen linduužen poegaažen. Ajimaa me mecha, mecas olimaa ehthasaa. Eht teg’he, minaa kolhooz’niid’ lehmid’ erasid’ iile. Oi mitte gor’aane!». Mä voekan. «Mida sä, mama, voekad?». Mä san: «Ii voend krända lindušt’, a sina kränid’». – «Nu nimida ii line, mama». Kod’he tulim, lehmid’ kolhoozniid’ iile videt kes’ked. Mi tehta? Mecha joksimaa: lehmad erased kondjaa karzitu. Čakakhad. Iks’ lehm tul’, a ihted lehmad iile. Toežoo päevaa mecha ajeimaa, rahvast ää kerazihe. Ečiba, ečiba, a lehm veretet kondjaa surmhasaa. No, lehmän löus’pa i mine sanoiba: «Enamb lehmid’ sina ala pästä, Marja, toežhe bokha kunani gonimaa». Ištuime kandoežele i voekan: «Sötäi, basin\', mamkoi, midak sä mindaa tegid\' da jätid’ gor’ale. Lapsid’ kahten kesken jänd minaa, a iče iks’nän, mužikad kodiš iile». Mäližin\', mäližin\', tehta i mida. Kod’he ajoemaa prihašt’mu. Toežoo päevaa, enamb sihe bokha eba andand mine gon’da. Gon’d’ažo mine toežhe bokha. Toežhe bokha gonime ičen prihaštmu. A semetud oli nagriž kolhozaa. Poeg minaa mest’ i basib: «Mama, mända mine nagrhut otta naku». Mä san: «Ala ota, poegaane, i voi krän’da». – «Oi, nagrhuden-se voib otta». – «Ala ota». (A lambhad-ne käeliba lehmimu). Mučuune, ka nagrhuden oti da tul’ minulest. «Mama, basib, čomad nagrhed-ne, na, sö». Mä san: «En sö». – «Söhta, basib, palaane». Käskeb, ka otin\' da sön. Ištuimaa, ištuimaa. Hän kandoežoo, mä mas, a lehmad sid’ magatas kaek. Homäčimaa, händikaz jokseb nagrižmaa, sur’kulu, grivakaz ningooene, joks’, joks’ nece händikaz, ka i lehmihe joksend-se, a ol’ba lambhad da busižed. Händikaz aidas päliči, a mä en nimida, vaekne. Prihakuluune-se minai basib: «Mama, händikaz lehmihe joks’». Mä kädoo hänle: «Ala, nimida ala kräni». Händikaz joks’, emae ehtind nimida, lehmad kaek libuuba da joks’pa. Joksin’ lehmihe vaekn’as. Joksin’, ihted busišt’ iile, busižen vöebaa. Oi, mitte gor’aane! Ečin\', ečin\', jokselin\', jokselin\', mäližin’. Eht teg’he poloo. Kod’he gonimaa. Hod’a-ak basib-gi: «Mišak lambas-se minun». – «Lаmbaz, san, om, а busišt’ iile». – «Mihek hän kadoo?» Mä san: «Händikaz vei, nägin’ ku joks’ lambhihe i vei, nägin’ ku kadoi busine». Eči, eči toežoo päevaa. Kod’he gonime, voekin’, voekin’ da mida, voekad ka voeka. Sid’ tänä derön’ha minun paakas’pa, koome kezad paemenzin’, kaks’ kezad paemenzin’ čomas ani, nimida iilend, a koomandoo kezaa kolhozniid’ lähtmid’ paemenzin’, händikaz söi lehmän. Mecha gonin’ i mecaspää gonimää, kaek lehmad oma, a hänen, Marfan, iile. «Mar’ja, minun lehmad iile». Mä san: «Miš-ni om». Hän basib: «Iile». Kod’he lehmid’ gonin’, ehtkoone jo teg’he, mezd davai josta mecha. Joksin’, joksin’ ka tropale lehm veretet. Br’uhavin kaek i kiškad pästet. Mä mest kod’he joksin’ i basin’: «Marfa, nigut’ voeka hot’ mi taht ku lehm händikhil’ veretet». Mäliž, mäliž, paakad andand ii. Händikhid’ mä nählin’ äjän. Tuloba da mä vaekni ištun, lämöeženoo parmoiš tegen, graziše, graziše živatale, mä vaeknašti mänen heilest da näehtan heed’. Kräni-se i, näehtab da mest’ lähteb. Homaadan, aidan taga mäneb sires. Lehmad tuleba minulest lämooežele, a hän sigäpää graziše, graziše, a ii kräni. A sid’ vazaane mučuune minaaa ol’. Haamhele lehmad läks’pa, nece lehm-gi läks’ vazaštmu-se. Hän grazihe, grazihe aedareenäspää da nečile-se vazaažele. Dumain\' kooz fatanib vazaažen händikaz. A lehmad homaačeba toežed da raziše, mä iče jäl’ghe heile razime. Sigä bradlen heil’ keskes. Hän minunlon sires bradleb, händikaz nece, a i kränind. Sid’ jäba minaa kolhooznijad loočakod seečmen kes’ken nakhu sorandale. Ol’ Fet’ka naku mužik tägäl’ne. «Marja, – basib, – loočakood tämbä iile». – «Ajagam loudamaa». Hän basib: «Nu, lumen paneb ka tuleba süguzoo». Toežoo päevaa gonime. Mä otin’ korovnican. Mä san: «Sä lehmiš ole, a mä löudan iče». Joksin’, joksin’ dvenacat’ kilometrov pagasttedmu, heel’ kaek jäl’guded mändu, mändu. Futar mugooene ol’, sigä magadand, näd, nene loočakod. Sigä ol’ iks’ priha, mä san prihale: «Putub ku nened loočakod, ka te mine gon’gat». He mine ehtaa loočakood’ goniba seečmed kes’ked.