Тексты
Вернуться к просмотру
| Вернуться к списку
Kyynelet
История изменений
06 июня 2023 в 11:55
Нина Шибанова
- создал(а) комментарий: Перепечатано: Oma mua. 2019. № 32. С.11; № 33. С.11.
- изменил(а) заголовок источника
с Oma mua. № 32; 33
на OMA RANDA (РОДНОЙ КРАЙ). Сборник стихов
- создал(а) автора источника: Тарасов Станислав
- изменил(а) history.year_accusative источника
с 2019
на 2008
- изменил(а) страницы источника
с 11; 11
на 67-74
15 ноября 2021 в 22:56
Анастасия Рунтова
- изменил(а) текст
Eglein annettih viesti: kuoli Van’a-¦diädö, kät’kömäh ruvetah huomen. Miun mama eli meinke. Kät’kömäh männä hänellä ei šua, mänijä oli ves'ma läzijä. Läksin yksin i illakši jo olin Ondr’ukovašša. Vaššattih pertipuolešša Man’a-¦buabo i San’a, hänen poiga. Kyžyttih: – Midiä ei tullun muamoš? Ušto že tuaš läziy, tuaš serča? – Läziy äijäzeldi, šanoin. A iče kačoin Man’a-¦buaboh, ynnäh iho i šilmät puhalluttih, ušto äijän it’ki. Midä miula piäh tuli, kohti šil’mih šanellin: – Ka i piäzit muokista, buabo. Äijäzen tervehyttä kavotit hänenke. Buabo kodvan iänettä oli, nošti miuh puhaldunnuot šil’mät: nägyö myöt’, dogadiin, läksi järie-¦järie kyynel’. Liččuači miun ryndähih i šanou: – Poigane, miula händä kallehembua ei ollun nikedä, nimidä! – Prosti, pahoin šanoin! Niin i läksin pokoiniekan luoh. Kačoin Van’a-¦diädön ihoh i iččienke pagizen: – Ka, Iva-¦diädö, enämbi Man’a čigarkašta jo i ei kiärällä, enämbi olgupiällä kylyzeh ei šuatalla. Kylän kätennät kaikkualla ollah yhenmuozet: muissutellah kaikki kylä, kalmoilla ajetah vain omat i ket vägövemmät. Kätennäštä tulet, jo stola varuššettu, kaikki, sinčo i perti, pyyhitty. Muissutellah viikon. Enžimäzet stolan taguah istuočetah mužikat, šiidä naizet. Man’a-¦buabo, kuin muissan, pertissä iänellä ei it’ken, a kalman piäldä lieni ottua yššällä i šuattua regeh. It’ki kaikella iänellä. Niin it’kietäh vain lapšet i nuoret naizet. San’alla kyynelie pidiä ei šuanun. Midä peittiä – buaboh kaččuošša i meilä kyynelet lähtei. Kätennän jälgeh kodih ajuašša (šuatettih hebozella) kaiken dorogan duumaičin: “Midä niin Man’a-¦buabo itki? Vägeh ottima kalman piäldä. Van’a hänen oli paralizuidu, ei paissun, mahto šanuo vain: “Da-da-da” i “Vo-vo-vo”. Viizitoista vuotta olgupiällä kando jogo šuovattua Van’ua kylyh. Iče pezi, iče čigarkua hänellä kiäri, konža ei ollun papiroskua. Kiät i jallat Van’a-¦diädöllä oldih rissikkeh paralizuidu, i pertie myöt’ hiän vain lyydeli.” Näinke duuminke, en i nähnyn, kuin boiko tulin kodih. Mama vaštai kyynelilöinke i enžimäne kyžyndä hänen oli: – Että¦gögo yheššä Van’anke kät’ken i miun t’otua? – Emmä, emmä, a varaima, vähästä vain ei kuollun. Kaikki šanoin, i kuin kät’kimä, i kuh koh kalman oldih kaivettu, äijä¦gögo oli rahvašta i ket. A šiidä kyžyin mamua: – Mama, a midä t’ota niin jygiešti kät’ki, igiä hänellä on jo 63 vuotta? – Eu 63, on vain 53. Istuo reunah! Pagina lienöy pitkä, šanon mie šiula kaiken hiän elännän. Tiijuššat, myttynästä on karielašta! Miula iččiellä on nyt 60 vuotta. Ammuin mamazen kät’kimä, a hänen šanondua Man’a-¦buaboh i Van’a-¦diädöh näh en unaha šurmah šua. Miän rannašša, konža kät’kietäh, palkatah it’kijiä. Täššä palkata ei pidän, kyynel’dä oli omua kylläl’di. No ka tua järie kyynel’ Man’a-¦buabon nägyö myöt, konža hiän liččuači miuh, i maman šanonda – ne ollah kuin yksi hengi. Muissan, mie mamalla ennen hänen šanondua plakkain: – Töine ihaštuis' tädä kätendiä, a Man’a-¦buabuo mie en malta. – Et i malta, poigane, tule ištuo revnah. Ka työ šuačetta naizenke toine toista, mie niän. A kuin hyö šuattih, miän ajgah mie žemmuos't’a en nähnyn! Myö kažvattima teidä kuuži lašta, а ka šuaččima¦go toine toista, en i tiijä. Viikon oli mama iänettä. Muissutteli¦go omua eländiä, Man’a-¦buabuo¦go, vain paginan zavodi kyynelilöinke i nagole silitti miun käzilöidä. – Man’a oli Juablokan hutorašta, ves'ma bohatašta talošta. Heidä oli nellä čikkuo. Man’a nuorembi oli. Van’a eli Ondr’ukovašša. Talo oli keyhä, tuatto i muamo läzijät, Van’a oli ainova poiga, vešmaves'ma ruadaja. Ruado ših aigah lesnikkänä. Oli vägövä, šoma, tukat valgiet kudrit. Kargai paremmin čiganoida, oli yhä veššelä. Paraš briha bešoudoilla. Man’a oli čikkoloista šomin, vešmaves'ma veššelä, laulo šomah, iäni hyvä. Kuin i Van’a, yhä ruadaja. “Hutoroissa ruavotta ei eletty, ruavolla vain i šeizottih hutorat. Tiijuštuačettih hyö bešoudalla Veččinäššä. Veččinä oli šilloin yhä šuuri kylä. Van’a kučču Man’an kizuamah kadrilie. Kerran, toizen – i toine toizella miel lyttihmiellyttih. Lähtei vaštuačennat yksičči Man’a šano Van’alla: – Eu miula šiutta eländiä, mie šilma šuačen. Davai naiččiečemma. Et ota milma, mie iččieh panen kiät, elämäh šiutta en rubie. Vаn’а moni päiviä kuin humalašša käveli. Hiän ammuin šuačči Man’ua, vain varai šanuo: hiän keyhä, a Man’a bohatta. Man’an roditel’at, kuin tiijuššettih tämän dielan, tyttärellä šanottih: – Unaha ken on Van’a. Eliässeh šiun jalgua häneššä ei lie. Hänellä i omua pertie eule, eläy tuaton i muamon niššalla. Unaha, vanhakši tytökši jiät, a miehellä Van’ah et lähe! Man’a Van’alla kaiken paginan tuaton šano. Iče itkemah: – Elämäh šiutta en rubie! Van’a kabui hänen i šano: – Pidäy eliä! Vain elämäh rubiet miunke! Elä šiännytä roditel’oida i vuota milma. Tulen ottamah en keyhänä. Šuau¦go vuottua vuoži, kakši, kolme? Man’a vaštai: – Vuottamah rubien ijän, nikellä toizella miehellä en lähe! Keyhät oldih Van’an muamo da tuatto, a hajukkahat. Van’a heilä kaikki šaneli i jälličekši šano: – Man’atta miula eu eländiä. Myödih hyö ainovan lehmän, oššettih meččiä. Mečän annettih Van’alla, kuin hiän oli lesnikkänä, reunašša. Šillä vuuvella Van’a šeizatti yksinäh koin, niitti äijän heiniä. Toizena vuodena ošti lähtömän da kakši lammašta. Koin opšeičči – iče näit, mytyš on kodi. A tanhuot, min šuurehuot! Šeizatti eländäh varoin. Suattoloida Van’a ei työndän, a läksi iče Juablokkah. Tuli Morozovih – Man’a oli Morozovin roduo – i šano: – Tulin iče suataimah Man’ua. Suatto mie olen paha, a mužikka lienen paraš. Että ana hyväzešti Man’ua, otan vägeh! Da näinke šanoinke i uidi, ei ruven vuottamah, midä vaštah šanotah. A illalla Man’a iče Ondr’ukovah tuli Van’an kodih, ei pidän vägeh ottua. Venčaiččiečettih Stuanušša. Kaikin, ket oldih kiriköššä, paistih: – Toine toizella varoin ollah šyndynnyöt. Molen šomat, veššelät. Suad’bua šuurda ei ollun. Ruvettih elämäh. Man’an käzilöissä ruado kizai. Kolmešša vuvvešša heilä oli jo oma hebone, lammašta täyži tanhuo, kanua, krollikkua – ei ollun luguo, jogo vuotta kakšin poččiloin. A konža šyndy San’a, yššäššä Man’ua Van’a kando. Keräi stolan, kučču kaiken kylän. Kaikki mužikat juotti, iče kargajau, Man’ua mučottau. Tuada päiviä mie hyvin muissan. Yksičči ajetah bazarilda myöhäzeh. A hukkua ših aigah mečäššä oli äijä. Ruvettih hukat tavottamah heidä. Hebone koržuu, kiiristeliečoy. Man’a ves'ma pölläšty, a Van’a vain nagrau: – En jo hukilla šyödäväkši šilma ottan! Van’alla keralla oli otettu ružja. Lesnikkänä ruado, niin hänellä voičči ružjua pidiä. Šai ružjan i yhen hukan tappo. Hebone ammunnašta kuin koppai, vähästä Van’ua ei kavottan. Man’a kergii pijäldiä ambujua. Niin kočulla kyläh i tuldih, vain nagretah. Van’a hevošta lažettuašša Man’alla šanaldi: – Elä varaja nelläšorkahista hukkua, a varaja kakšišorkahista! Elettih, eigo toine toizeh ravahettu. Toine toizelda ruaduo kissottih. Konža liettih kolhozat, molen kirjuttuačettih kolhozah. Hebone lieni andua šinne, annettih i lehmän. Žuali oli, vain muozet aijat oldih, pidi andua. Elettih hyvin. Oldih nuoret, vägövät. Eliä i eliäbö heilä, da hämmendi kaiken eländäzen voina. Enžimmäzeššä kuušša Van’an jo otettih voinah. Mytyš oli luja mužikka, a kyynelet lähtei: – Ka, Man’a, näidä hukkie i mie varajan. Toruamah rubien, kuni paloiksi ei revitellä. Andannou Jumala – elošša tulen! Ka šie šanelit, kuin it’ki Man’a kalman piällä – ka niin it’ki i šilloin. Kabui Van’an, ei lašše. Moni kerdua unohtuači, moni ildua mäni kyläverejin tagah: kaččou meččädorogah, kummašta myöt’ Van’a läksi, iteldäy i kuin humalašša kodih kopittau. Šiidä rubei vaštuamah jogo päiviä poštua, vuotti kirjua. Ei proidin i kuuda, tuli viesti: Van’a venyy gospital’assa Moskušša. Man’a enžistä šego, ves’ma ravizi, it’ki, unohtuači. А huomnekšella hänen kyynel’dä jo niken ei nähnyn. Yön aloh lieni Man’asta “mužikka”: šormet kulakošša, šanoih skuuppa, šilmistä, ušto kyynelilöinke, ruadostin kado. Otti dorogah šyömistä, dengua i läksi Moskuh. Bol’ničan ves’ma väliän löydi. Mäni vanhemman luoh i šano: – Mie olen Suvorovan Ivan Ivaničan naine. Ožuttakkua, midä on hänenke? Vrača šeizaudu reunah i kačahti šilmih. Šiinä Man’a kaikki malto: Van’anke on ves’ma pahoin. Hiän šano: – Ožuttakkua myttynästä l’uubo, en pölläššy, hiän on miun oma. I ni yhtä kyynelyttä ei kirvottan. Konža mändih paluattah, šil’mät Man’an proijittih kravattiloida myöt’ i pietyttih kravattih, missä dogadittih valgiet kudrit i šil’mät golubazet. Konža ne vaštuačettih Man’an šilminke, golubazista lähtei kyynelet. Man’a tuli reunah, painu, kabui, kodvan veny Van’an ryndähillä – i ni yhtä kyynel’dä! Van’an ihošta vain kyynelie pyyhkeli. Šiidä nouzi, kačahti salduattazih: kaikin it’kietäh. Vrača tuli reunah i šano : – Suvorov on paralizuidu, ei pagize. Voit ottua, voit jättiä. Man’an iho lieni pattie i hiän kaikella paluatalla šano: – Kyynelilöillä ei šyötetä, ei parenneta. Auttakkua pojiezdah šua šuattua, a šieldä myö iče Van’anke mänemmä. Ka niin Man’a Van’an i toi kyläh: olgupiällä – suamis ägieh aigah – Veččinäštä Ondr’ukovah, nellä virštua. Toi kodih i San’alla šano: – Ka, poigane, tämä on šiun i miun vellat, ni yhtä pahua šanua hänellä et šanoiš. Šiun tuatto ando iččien hukilla, vain eläzimä myö. Kabuo i anna šuuda tuatollaš! Van’a it’köy, a poiga mučottau. Täh šuaten Van’a lyvdeli. Kiät i jallat oldih tukuttu rissikkeh, voičči vain istuo. Šie i iče tiijät, iče näit. Jygie oli Man’alla, vain hänen kyynelie emmä nähnyn. Rahvahašša ei it’ken i koissa ei ravissun. Yksičči vain nošti iänen Van’ah, konža hiän piällä vatkai šeinäh päin, missä ennen rippu ružja, i šilmillä kyžy: “Missä on?” Man’a enžimen rätkähti: – Unaha, mi on šurma! Olet elošša šie, i kodi elävä. Pertih viluo elä tuo! Kuni elät, i pertissä lämmin. Kačahalla vielä vain pahoin, vičalla kuin lapšen perran! Van’a muhahti, piällä vatkuttau: “En rubie.” Ka i kaikki, poigane. A šie šanallit: “Piäzit muokista.” Mie varajan, vain ei läzeydyis’ miun t’ota.” Mama iänisty. Vuotin, midä vielä muissuttau, midä šanou. Kačahin häneh, a hiän it’köy, tullah kyynelet nägyö myöt’. A šiidä vielä miulago, iččiellägo šano – šil’mät hänen kačottih kunne ollou edäh: – Tämä armahuš oli Jumalašta. Andakkah Jumala kaikilla žemmuost’a. Šiidä tuaš iänisty. En nimidä mamalla mie šanon, en häkyttän hänen kyynelillä. Midä tullah, midä muissutellah, omuago igiä, vieraštago, kyynelet ei šanottu miula, šanottih vain mamalla. Šilläže vuuvella i Man’a-buabon kätkimä, kahekšan kuuda eli Van’an kät’ennän jäl’geh. Läzi vain kolme päiviä. Ennen kuolendua kergii šanuo: – Ka, Van’a, kakši kerdua šiun luoh tulin, vaštua i kolmaš kerda, enämbi emmä eruo. Iho hänen oli ihaštun, ei kirvonnun ni yhtä kyynelyttä.
15 марта 2021 в 22:41
Nataly Krizhanovsky
- изменил(а) текст
Eglein annettih viesti: kuoli Van’a-¦diädö, kät’kömäh ruvetah huomen. Miun mama eli meinke. Kät’kömäh männä hänellä ei šua, mänijä oli ves'ma läzijä. Läksin yksin i illakši jo olin Ondr’ukovašša. Vaššattih pertipuolešša Man’a-buabo i San’a, hänen poiga. Kyžyttih: – Midiä ei tullun muamoš? Ušto že tuaš läziy, tuaš serča? – Läziy äijäzeldi, šanoin. A iče kačoin Man’a-buaboh, ynnäh iho i šilmät puhalluttih, ušto äijän it’ki. Midä miula piäh tuli, kohti šil’mih šanellin: – Ka i piäzit muokista, buabo. Äijäzen tervehyttä kavotit hänenke. Buabo kodvan iänettä oli, nošti miuh puhaldunnuot šil’mät: nägyö myöt’, dogadiin, läksi järie-järie kyynel’. Liččuači miun ryndähih i šanou: – Poigane, miula händä kallehembua ei ollun nikedä, nimidä! – Prosti, pahoin šanoin! Niin i läksin pokoiniekan luoh. Kačoin Van’a-¦diädön ihoh i iččienke pagizen: – Ka, Iva-¦diädö, enämbi Man’a čigarkašta jo i ei kiärällä, enämbi olgupiällä kylyzeh ei šuatalla. Kylän kätennät kaikkualla ollah yhenmuozet: muissutellah kaikki kylä, kalmoilla ajetah vain omat i ket vägövemmät. Kätennäštä tulet, jo stola varuššettu, kaikki, sinčo i perti, pyyhitty. Muissutellah viikon. Enžimäzet stolan taguah istuočetah mužikat, šiidä naizet. Man’a-buabo, kuin muissan, pertissä iänellä ei it’ken, a kalman piäldä lieni ottua yššällä i šuattua regeh. It’ki kaikella iänellä. Niin it’kietäh vain lapšet i nuoret naizet. San’alla kyynelie pidiä ei šuanun. Midä peittiä – buaboh kaččuošša i meilä kyynelet lähtei. Kätennän jälgeh kodih ajuašša (šuatettih hebozella) kaiken dorogan duumaičin: “Midä niin Man’a-buabo itki? Vägeh ottima kalman piäldä. Van’a hänen oli paralizuidu, ei paissun, mahto šanuo vain: “Da-da-da” i “Vo-vo-vo”. Viizitoista vuotta olgupiällä kando jogo šuovattua Van’ua kylyh. Iče pezi, iče čigarkua hänellä kiäri, konža ei ollun papiroskua. Kiät i jallat Van’a-¦diädöllä oldih rissikkeh paralizuidu, i pertie myöt’ hiän vain lyydeli.” Näinke duuminke, en i nähnyn, kuin boiko tulin kodih. Mama vaštai kyynelilöinke i enžimäne kyžyndä hänen oli: – Että¦gö yheššä Van’anke kät’ken i miun t’otua? – Emmä, emmä, a varaima, vähästä vain ei kuollun. Kaikki šanoin, i kuin kät’kimä, i kuh koh kalman oldih kaivettu, äijä¦gö oli rahvašta i ket. A šiidä kyžyin mamua: – Mama, a midä t’ota niin jygiešti kät’ki, igiä hänellä on jo 63 vuotta? – Eu 63, on vain 53. Istuo reunah! Pagina lienöy pitkä, šanon mie šiula kaiken hiän elännän. Tiijuššat, myttynästä on karielašta! Miula iččiellä on nyt 60 vuotta. Ammuin mamazen kät’kimä, a hänen šanondua Man’a-buaboh i Van’a-¦diädöh näh en unaha šurmah šua. Miän rannašša, konža kät’kietäh, palkatah it’kijiä. Täššä palkata ei pidän, kyynel’dä oli omua kylläl’di. No ka tua järie kyynel’ Man’a-buabon nägyö myöt, konža hiän liččuači miuh, i maman šanonda – ne ollah kuin yksi hengi. Muissan, mie mamalla ennen hänen šanondua plakkain: – Töine ihaštuis' tädä kätendiä, a Man’a-buabuo mie en malta. – Et i malta, poigane, tule ištuo revnah. Ka työ šuačetta naizenke toine toista, mie niän. A kuin hyö šuattih, miän ajgah mie žemmuos't’a en nähnyn! Myö kažvattima teidä kuuži lašta, а ka šuaččima¦go toine toista, en i tiijä. Viikon oli mama iänettä. Muissutteli¦go omua eländiä, Man’a-buabuo¦go, vain paginan zavodi kyynelilöinke i nagole silitti miun käzilöidä. – Man’a oli Juablokan hutorašta, ves'ma bohatašta talošta. Heidä oli nellä čikkuo. Man’a nuorembi oli. Van’a eli Ondr’ukovašša. Talo oli keyhä, tuatto i muamo läzijät, Van’a oli ainova poiga, vešma ruadaja. Ruado ših aigah lesnikkänä. Oli vägövä, šoma, tukat valgiet kudrit. Kargai paremmin čiganoida, oli yhä veššelä. Paraš briha bešoudoilla. Man’a oli čikkoloista šomin, vešma veššelä, laulo šomah, iäni hyvä. Kuin i Van’a, yhä ruadaja. “Hutoroissa ruavotta ei eletty, ruavolla vain i šeizottih hutorat. Tiijuštuačettih hyö bešoudalla Veččinäššä. Veččinä oli šilloin yhä šuuri kylä. Van’a kučču Man’an kizuamah kadrilie. Kerran, toizen – i toine toizella miel lyttih. Lähtei vaštuačennat yksičči Man’a šano Van’alla: – Eu miula šiutta eländiä, mie šilma šuačen. Davai naiččiečemma. Et ota milma, mie iččieh panen kiät, elämäh šiutta en rubie. Vаn’а moni päiviä kuin humalašša käveli. Hiän ammuin šuačči Man’ua, vain varai šanuo: hiän keyhä, a Man’a bohatta. Man’an roditel’at, kuin tiijuššettih tämän dielan, tyttärellä šanottih: – Unaha ken on Van’a. Eliässeh šiun jalgua häneššä ei lie. Hänellä i omua pertie eule, eläy tuaton i muamon niššalla. Unaha, vanhakši tytökši jiät, a miehellä Van’ah et lähe! Man’a Van’alla kaiken paginan tuaton šano. Iče itkemah: – Elämäh šiutta en rubie! Van’a kabui hänen i šano: – Pidäy eliä! Vain elämäh rubiet miunke! Elä šiännytä roditel’oida i vuota milma. Tulen ottamah en keyhänä. Šuau¦go vuottua vuoži, kakši, kolme? Man’a vaštai: – Vuottamah rubien ijän, nikellä toizella miehellä en lähe! Keyhät oldih Van’an muamo da tuatto, a hajukkahat. Van’a heilä kaikki šaneli i jälličekši šano: – Man’atta miula eu eländiä. Myödih hyö ainovan lehmän, oššettih meččiä. Mečän annettih Van’alla, kuin hiän oli lesnikkänä, reunašša. Šillä vuuvella Van’a šeizatti yksinäh koin, niitti äijän heiniä. Toizena vuodena ošti lähtömän da kakši lammašta. Koin opšeičči – iče näit, mytyš on kodi. A tanhuot, min šuurehuot! Šeizatti eländäh varoin. Suattoloida Van’a ei työndän, a läksi iče Juablokkah. Tuli Morozovih – Man’a oli Morozovin roduo – i šano: – Tulin iče suataimah Man’ua. Suatto mie olen paha, a mužikka lienen paraš. Että ana hyväzešti Man’ua, otan vägeh! Da näinke šanoinke i uidi, ei ruven vuottamah, midä vaštah šanotah. A illalla Man’a iče Ondr’ukovah tuli Van’an kodih, ei pidän vägeh ottua. Venčaiččiečettih Stuanušša. Kaikin, ket oldih kiriköššä, paistih: – Toine toizella varoin ollah šyndynnyöt. Molen šomat, veššelät. Suad’bua šuurda ei ollun. Ruvettih elämäh. Man’an käzilöissä ruado kizai. Kolmešša vuvvešša heilä oli jo oma hebone, lammašta täyži tanhuo, kanua, krollikkua – ei ollun luguo, jogo vuotta kakšin poččiloin. A konža šyndy San’a, yššäššä Man’ua Van’a kando. Keräi stolan, kučču kaiken kylän. Kaikki mužikat juotti, iče kargajau, Man’ua mučottau. Tuada päiviä mie hyvin muissan. Yksičči ajetah bazarilda myöhäzeh. A hukkua ših aigah mečäššä oli äijä. Ruvettih hukat tavottamah heidä. Hebone koržuu, kiiristeliečoy. Man’a ves'ma pölläšty, a Van’a vain nagrau: – En jo hukilla šyödäväkši šilma ottan! Van’alla keralla oli otettu ružja. Lesnikkänä ruado, niin hänellä voičči ružjua pidiä. Šai ružjan i yhen hukan tappo. Hebone ammunnašta kuin koppai, vähästä Van’ua ei kavottan. Man’a kergii pijäldiä ambujua. Niin kočulla kyläh i tuldih, vain nagretah. Van’a hevošta lažettuašša Man’alla šanaldi: – Elä varaja nelläšorkahista hukkua, a varaja kakšišorkahista! Elettih, eigo toine toizeh ravahettu. Toine toizelda ruaduo kissottih. Konža liettih kolhozat, molen kirjuttuačettih kolhozah. Hebone lieni andua šinne, annettih i lehmän. Žuali oli, vain muozet aijat oldih, pidi andua. Elettih hyvin. Oldih nuoret, vägövät. Eliä i eliäbö heilä, da hämmendi kaiken eländäzen voina. Enžimmäzeššä kuušša Van’an jo otettih voinah. Mytyš oli luja mužikka, a kyynelet lähtei: – Ka, Man’a, näidä hukkie i mie varajan. Toruamah rubien, kuni paloiksi ei revitellä. Andannou Jumala – elošša tulen! Ka šie šanelit, kuin it’ki Man’a kalman piällä – ka niin it’ki i šilloin. Kabui Van’an, ei lašše. Moni kerdua unohtuači, moni ildua mäni kyläverejin tagah: kaččou meččädorogah, kummašta myöt’ Van’a läksi, iteldäy i kuin humalašša kodih kopittau. Šiidä rubei vaštuamah jogo päiviä poštua, vuotti kirjua. Ei proidin i kuuda, tuli viesti: Van’a venyy gospital’assa Moskušša. Man’a enžistä šego, ves’ma ravizi, it’ki, unohtuači. А huomnekšella hänen kyynel’dä jo niken ei nähnyn. Yön aloh lieni Man’asta “mužikka”: šormet kulakošša, šanoih skuuppa, šilmistä, ušto kyynelilöinke, ruadostin kado. Otti dorogah šyömistä, dengua i läksi Moskuh. Bol’ničan ves’ma väliän löydi. Mäni vanhemman luoh i šano: – Mie olen Suvorovan Ivan Ivaničan naine. Ožuttakkua, midä on hänenke? Vrača šeizaudu reunah i kačahti šilmih. Šiinä Man’a kaikki malto: Van’anke on ves’ma pahoin. Hiän šano: – Ožuttakkua myttynästä l’uubo, en pölläššy, hiän on miun oma. I ni yhtä kyynelyttä ei kirvottan. Konža mändih paluattah, šil’mät Man’an proijittih kravattiloida myöt’ i pietyttih kravattih, missä dogadittih valgiet kudrit i šil’mät golubazet. Konža ne vaštuačettih Man’an šilminke, golubazista lähtei kyynelet. Man’a tuli reunah, painu, kabui, kodvan veny Van’an ryndähillä – i ni yhtä kyynel’dä! Van’an ihošta vain kyynelie pyyhkeli. Šiidä nouzi, kačahti salduattazih: kaikin it’kietäh. Vrača tuli reunah i šano : – Suvorov on paralizuidu, ei pagize. Voit ottua, voit jättiä. Man’an iho lieni pattie i hiän kaikella paluatalla šano: – Kyynelilöillä ei šyötetä, ei parenneta. Auttakkua pojiezdah šua šuattua, a šieldä myö iče Van’anke mänemmä. Ka niin Man’a Van’an i toi kyläh: olgupiällä – suamis ägieh aigah – Veččinäštä Ondr’ukovah, nellä virštua. Toi kodih i San’alla šano: – Ka, poigane, tämä on šiun i miun vellat, ni yhtä pahua šanua hänellä et šanoiš. Šiun tuatto ando iččien hukilla, vain eläzimä myö. Kabuo i anna šuuda tuatollaš! Van’a it’köy, a poiga mučottau. Täh šuaten Van’a lyvdeli. Kiät i jallat oldih tukuttu rissikkeh, voičči vain istuo. Šie i iče tiijät, iče näit. Jygie oli Man’alla, vain hänen kyynelie emmä nähnyn. Rahvahašša ei it’ken i koissa ei ravissun. Yksičči vain nošti iänen Van’ah, konža hiän piällä vatkai šeinäh päin, missä ennen rippu ružja, i šilmillä kyžy: “Missä on?” Man’a enžimen rätkähti: – Unaha, mi on šurma! Olet elošša šie, i kodi elävä. Pertih viluo elä tuo! Kuni elät, i pertissä lämmin. Kačahalla vielä vain pahoin, vičalla kuin lapšen perran! Van’a muhahti, piällä vatkuttau: “En rubie.” Ka i kaikki, poigane. A šie šanallit: “Piäzit muokista.” Mie varajan, vain ei läzeydyis’ miun t’ota.” Mama iänisty. Vuotin, midä vielä muissuttau, midä šanou. Kačahin häneh, a hiän it’köy, tullah kyynelet nägyö myöt’. A šiidä vielä miulago, iččiellägo šano – šil’mät hänen kačottih kunne ollou edäh: – Tämä armahuš oli Jumalašta. Andakkah Jumala kaikilla žemmuost’a. Šiidä tuaš iänisty. En nimidä mamalla mie šanon, en häkyttän hänen kyynelillä. Midä tullah, midä muissutellah, omuago igiä, vieraštago, kyynelet ei šanottu miula, šanottih vain mamalla. Šilläže vuuvella i Man’a-buabon kätkimä, kahekšan kuuda eli Van’an kät’ennän jäl’geh. Läzi vain kolme päiviä. Ennen kuolendua kergii šanuo: – Ka, Van’a, kakši kerdua šiun luoh tulin, vaštua i kolmaš kerda, enämbi emmä eruo. Iho hänen oli ihaštun, ei kirvonnun ni yhtä kyynelyttä.
07 марта 2021 в 22:19
Nataly Krizhanovsky
- изменил(а) текст
Eglein annettih viesti: kuoli Van’a-¦diädö, kät’kömäh ruvetah huomen. Miun mama eli meinke. Kät’kömäh männä hänellä ei šua, mänijä oli ves'ma läzijä. Läksin yksin i illakši jo olin Ondr’ukovašša. Vaššattih pertipuolešša Man’a-buabo i San’a, hänen poiga. Kyžyttih: – Midiä ei tullun muamoš? Ušto že tuaš läziy, tuaš serča? – Läziy äijäzeldi, šanoin. A iče kačoin Man’a-buaboh, ynnäh iho i šilmät puhalluttih, ušto äijän it’ki. Midä miula piäh tuli, kohti šil’mih šanellin: – Ka i piäzit muokista, buabo. Äijäzen tervehyttä kavotit hänenke. Buabo kodvan iänettä oli, nošti miuh puhaldunnuot šil’mät: nägyö myöt’, dogadiin, läksi järie-järie kyynel’. Liččuači miun ryndähih i šanou: – Poigane, miula händä kallehembua ei ollun nikedä, nimidä! – Prosti, pahoin šanoin! Niin i läksin pokoiniekan luoh. Kačoin Van’a-diädön ihoh i iččienke pagizen: – Ka, Iva-diädö, enämbi Man’a čigarkašta jo i ei kiärällä, enämbi olgupiällä kylyzeh ei šuatalla. Kylän kätennät kaikkualla ollah yhenmuozet: muissutellah kaikki kylä, kalmoilla ajetah vain omat i ket vägövemmät. Kätennäštä tulet, jo stola varuššettu, kaikki, sinčo i perti, pyyhitty. Muissutellah viikon. Enžimäzet stolan taguah istuočetah mužikat, šiidä naizet. Man’a-buabo, kuin muissan, pertissä iänellä ei it’ken, a kalman piäldä lieni ottua yššällä i šuattua regeh. It’ki kaikella iänellä. Niin it’kietäh vain lapšet i nuoret naizet. San’alla kyynelie pidiä ei šuanun. Midä peittiä – buaboh kaččuošša i meilä kyynelet lähtei. Kätennän jälgeh kodih ajuašša (šuatettih hebozella) kaiken dorogan duumaičin: “Midä niin Man’a-buabo itki? Vägeh ottima kalman piäldä. Van’a hänen oli paralizuidu, ei paissun, mahto šanuo vain: “Da-da-da” i “Vo-vo-vo”. Viizitoista vuotta olgupiällä kando jogo šuovattua Van’ua kylyh. Iče pezi, iče čigarkua hänellä kiäri, konža ei ollun papiroskua. Kiät i jallat Van’a-diädöllä oldih rissikkeh paralizuidu, i pertie myöt’ hiän vain lyydeli.” Näinke duuminke, en i nähnyn, kuin boiko tulin kodih. Mama vaštai kyynelilöinke i enžimäne kyžyndä hänen oli: – Että¦gö yheššä Van’anke kät’ken i miun t’otua? – Emmä, emmä, a varaima, vähästä vain ei kuollun. Kaikki šanoin, i kuin kät’kimä, i kuh koh kalman oldih kaivettu, äijä¦gö oli rahvašta i ket. A šiidä kyžyin mamua: – Mama, a midä t’ota niin jygiešti kät’ki, igiä hänellä on jo 63 vuotta? – Eu 63, on vain 53. Istuo reunah! Pagina lienöy pitkä, šanon mie šiula kaiken hiän elännän. Tiijuššat, myttynästä on karielašta! Miula iččiellä on nyt 60 vuotta. Ammuin mamazen kät’kimä, a hänen šanondua Man’a-buaboh i Van’a-diädöh näh en unaha šurmah šua. Miän rannašša, konža kät’kietäh, palkatah it’kijiä. Täššä palkata ei pidän, kyynel’dä oli omua kylläl’di. No ka tua järie kyynel’ Man’a-buabon nägyö myöt, konža hiän liččuači miuh, i maman šanonda – ne ollah kuin yksi hengi. Muissan, mie mamalla ennen hänen šanondua plakkain: – Töine ihaštuis' tädä kätendiä, a Man’a-buabuo mie en malta. – Et i malta, poigane, tule ištuo revnah. Ka työ šuačetta naizenke toine toista, mie niän. A kuin hyö šuattih, miän ajgah mie žemmuos't’a en nähnyn! Myö kažvattima teidä kuuži lašta, а ka šuaččima¦go toine toista, en i tiijä. Viikon oli mama iänettä. Muissutteli¦go omua eländiä, Man’a-buabuo¦go, vain paginan zavodi kyynelilöinke i nagole silitti miun käzilöidä. – Man’a oli Juablokan hutorašta, ves'ma bohatašta talošta. Heidä oli nellä čikkuo. Man’a nuorembi oli. Van’a eli Ondr’ukovašša. Talo oli keyhä, tuatto i muamo läzijät, Van’a oli ainova poiga, vešma ruadaja. Ruado ših aigah lesnikkänä. Oli vägövä, šoma, tukat valgiet kudrit. Kargai paremmin čiganoida, oli yhä veššelä. Paraš briha bešoudoilla. Man’a oli čikkoloista šomin, vešma veššelä, laulo šomah, iäni hyvä. Kuin i Van’a, yhä ruadaja. “Hutoroissa ruavotta ei eletty, ruavolla vain i šeizottih hutorat. Tiijuštuačettih hyö bešoudalla Veččinäššä. Veččinä oli šilloin yhä šuuri kylä. Van’a kučču Man’an kizuamah kadrilie. Kerran, toizen – i toine toizella miel lyttih. Lähtei vaštuačennat yksičči Man’a šano Van’alla: – Eu miula šiutta eländiä, mie šilma šuačen. Davai naiččiečemma. Et ota milma, mie iččieh panen kiät, elämäh šiutta en rubie. Vаn’а moni päiviä kuin humalašša käveli. Hiän ammuin šuačči Man’ua, vain varai šanuo: hiän keyhä, a Man’a bohatta. Man’an roditel’at, kuin tiijuššettih tämän dielan, tyttärellä šanottih: – Unaha ken on Van’a. Eliässeh šiun jalgua häneššä ei lie. Hänellä i omua pertie eule, eläy tuaton i muamon niššalla. Unaha, vanhakši tytökši jiät, a miehellä Van’ah et lähe! Man’a Van’alla kaiken paginan tuaton šano. Iče itkemah: – Elämäh šiutta en rubie! Van’a kabui hänen i šano: – Pidäy eliä! Vain elämäh rubiet miunke! Elä šiännytä roditel’oida i vuota milma. Tulen ottamah en keyhänä. Šuau¦go vuottua vuoži, kakši, kolme? Man’a vaštai: – Vuottamah rubien ijän, nikellä toizella miehellä en lähe! Keyhät oldih Van’an muamo da tuatto, a hajukkahat. Van’a heilä kaikki šaneli i jälličekši šano: – Man’atta miula eu eländiä. Myödih hyö ainovan lehmän, oššettih meččiä. Mečän annettih Van’alla, kuin hiän oli lesnikkänä, reunašša. Šillä vuuvella Van’a šeizatti yksinäh koin, niitti äijän heiniä. Toizena vuodena ošti lähtömän da kakši lammašta. Koin opšeičči – iče näit, mytyš on kodi. A tanhuot, min šuurehuot! Šeizatti eländäh varoin. Suattoloida Van’a ei työndän, a läksi iče Juablokkah. Tuli Morozovih – Man’a oli Morozovin roduo – i šano: – Tulin iče suataimah Man’ua. Suatto mie olen paha, a mužikka lienen paraš. Että ana hyväzešti Man’ua, otan vägeh! Da näinke šanoinke i uidi, ei ruven vuottamah, midä vaštah šanotah. A illalla Man’a iče Ondr’ukovah tuli Van’an kodih, ei pidän vägeh ottua. Venčaiččiečettih Stuanušša. Kaikin, ket oldih kiriköššä, paistih: – Toine toizella varoin ollah šyndynnyöt. Molen šomat, veššelät. Suad’bua šuurda ei ollun. Ruvettih elämäh. Man’an käzilöissä ruado kizai. Kolmešša vuvvešša heilä oli jo oma hebone, lammašta täyži tanhuo, kanua, krollikkua – ei ollun luguo, jogo vuotta kakšin poččiloin. A konža šyndy San’a, yššäššä Man’ua Van’a kando. Keräi stolan, kučču kaiken kylän. Kaikki mužikat juotti, iče kargajau, Man’ua mučottau. Tuada päiviä mie hyvin muissan. Yksičči ajetah bazarilda myöhäzeh. A hukkua ših aigah mečäššä oli äijä. Ruvettih hukat tavottamah heidä. Hebone koržuu, kiiristeliečoy. Man’a ves'ma pölläšty, a Van’a vain nagrau: – En jo hukilla šyödäväkši šilma ottan! Van’alla keralla oli otettu ružja. Lesnikkänä ruado, niin hänellä voičči ružjua pidiä. Šai ružjan i yhen hukan tappo. Hebone ammunnašta kuin koppai, vähästä Van’ua ei kavottan. Man’a kergii pijäldiä ambujua. Niin kočulla kyläh i tuldih, vain nagretah. Van’a hevošta lažettuašša Man’alla šanaldi: – Elä varaja nelläšorkahista hukkua, a varaja kakšišorkahista! Elettih, eigo toine toizeh ravahettu. Toine toizelda ruaduo kissottih. Konža liettih kolhozat, molen kirjuttuačettih kolhozah. Hebone lieni andua šinne, annettih i lehmän. Žuali oli, vain muozet aijat oldih, pidi andua. Elettih hyvin. Oldih nuoret, vägövät. Eliä i eliäbö heilä, da hämmendi kaiken eländäzen voina. Enžimmäzeššä kuušša Van’an jo otettih voinah. Mytyš oli luja mužikka, a kyynelet lähtei: – Ka, Man’a, näidä hukkie i mie varajan. Toruamah rubien, kuni paloiksi ei revitellä. Andannou Jumala – elošša tulen! Ka šie šanelit, kuin it’ki Man’a kalman piällä – ka niin it’ki i šilloin. Kabui Van’an, ei lašše. Moni kerdua unohtuači, moni ildua mäni kyläverejin tagah: kaččou meččädorogah, kummašta myöt’ Van’a läksi, iteldäy i kuin humalašša kodih kopittau. Šiidä rubei vaštuamah jogo päiviä poštua, vuotti kirjua. Ei proidin i kuuda, tuli viesti: Van’a venyy gospital’assa Moskušša. Man’a enžistä šego, ves’ma ravizi, it’ki, unohtuači. А huomnekšella hänen kyynel’dä jo niken ei nähnyn. Yön aloh lieni Man’asta “mužikka”: šormet kulakošša, šanoih skuuppa, šilmistä, ušto kyynelilöinke, ruadostin kado. Otti dorogah šyömistä, dengua i läksi Moskuh. Bol’ničan ves’ma väliän löydi. Mäni vanhemman luoh i šano: – Mie olen Suvorovan Ivan Ivaničan naine. Ožuttakkua, midä on hänenke? Vrača šeizaudu reunah i kačahti šilmih. Šiinä Man’a kaikki malto: Van’anke on ves’ma pahoin. Hiän šano: – Ožuttakkua myttynästä l’uubo, en pölläššy, hiän on miun oma. I ni yhtä kyynelyttä ei kirvottan. Konža mändih paluattah, šil’mät Man’an proijittih kravattiloida myöt’ i pietyttih kravattih, missä dogadittih valgiet kudrit i šil’mät golubazet. Konža ne vaštuačettih Man’an šilminke, golubazista lähtei kyynelet. Man’a tuli reunah, painu, kabui, kodvan veny Van’an ryndähillä – i ni yhtä kyynel’dä! Van’an ihošta vain kyynelie pyyhkeli. Šiidä nouzi, kačahti salduattazih: kaikin it’kietäh. Vrača tuli reunah i šano : – Suvorov on paralizuidu, ei pagize. Voit ottua, voit jättiä. Man’an iho lieni pattie i hiän kaikella paluatalla šano: – Kyynelilöillä ei šyötetä, ei parenneta. Auttakkua pojiezdah šua šuattua, a šieldä myö iče Van’anke mänemmä. Ka niin Man’a Van’an i toi kyläh: olgupiällä – suamis ägieh aigah – Veččinäštä Ondr’ukovah, nellä virštua. Toi kodih i San’alla šano: – Ka, poigane, tämä on šiun i miun vellat, ni yhtä pahua šanua hänellä et šanoiš. Šiun tuatto ando iččien hukilla, vain eläzimä myö. Kabuo i anna šuuda tuatollaš! Van’a it’köy, a poiga mučottau. Täh šuaten Van’a lyvdeli. Kiät i jallat oldih tukuttu rissikkeh, voičči vain istuo. Šie i iče tiijät, iče näit. Jygie oli Man’alla, vain hänen kyynelie emmä nähnyn. Rahvahašša ei it’ken i koissa ei ravissun. Yksičči vain nošti iänen Van’ah, konža hiän piällä vatkai šeinäh päin, missä ennen rippu ružja, i šilmillä kyžy: “Missä on?” Man’a enžimen rätkähti: – Unaha, mi on šurma! Olet elošša šie, i kodi elävä. Pertih viluo elä tuo! Kuni elät, i pertissä lämmin. Kačahalla vielä vain pahoin, vičalla kuin lapšen perran! Van’a muhahti, piällä vatkuttau: “En rubie.” Ka i kaikki, poigane. A šie šanallit: “Piäzit muokista.” Mie varajan, vain ei läzeydyis’ miun t’ota.” Mama iänisty. Vuotin, midä vielä muissuttau, midä šanou. Kačahin häneh, a hiän it’köy, tullah kyynelet nägyö myöt’. A šiidä vielä miulago, iččiellägo šano – šil’mät hänen kačottih kunne ollou edäh: – Tämä armahuš oli Jumalašta. Andakkah Jumala kaikilla žemmuost’a. Šiidä tuaš iänisty. En nimidä mamalla mie šanon, en häkyttän hänen kyynelillä. Midä tullah, midä muissutellah, omuago igiä, vieraštago, kyynelet ei šanottu miula, šanottih vain mamalla. Šilläže vuuvella i Man’a-buabon kätkimä, kahekšan kuuda eli Van’an kät’ennän jäl’geh. Läzi vain kolme päiviä. Ennen kuolendua kergii šanuo: – Ka, Van’a, kakši kerdua šiun luoh tulin, vaštua i kolmaš kerda, enämbi emmä eruo. Iho hänen oli ihaštun, ei kirvonnun ni yhtä kyynelyttä.
- изменил(а) автора источника
с STANISLAV TARASOV
на
04 декабря 2020 в 22:37
Анастасия Рунтова
- изменил(а) текст
Eglein annettih viesti: kuoli Van’a-diädö, kät’kömäh ruvetah huomen. Miun mama eli meinke. Kät’kömäh männä hänellä ei šua, mänijä oli ves'ma läzijä. Läksin yksin i illakši jo olin Ondr’ukovašša. Vaššattih pertipuolešša Man’a-buabo i San’a, hänen poiga. Kyžyttih: – Midiä ei tullun muamoš? Ušto že tuaš läziy, tuaš serča? – Läziy äijäzeldi, šanoin. A iče kačoin Man’a-buaboh, ynnäh iho i šilmät puhalluttih, ušto äijän it’ki. Midä miula piäh tuli, kohti šil’mih šanallinšanellin: – Ka i piäzit muokista, buabo. Äijäzen tervehyttä kavotit hänenke. Buabo kodvan iänettä oli, nošti miuh puhaldunnuot šil’mät: nägyö myöt’, dogadiin, läksi järie-järie kyynel’. Liččuači miun ryndähih i šanou: – Poigane, miula händä kallehembua ei ollun nikedä, nimidä! – Prosti, pahoin šanoin! Niin i läksin pokoiniekan luoh. Kačoin Van’a-diädön ihoh i iččienke pagizen: – Ka, Iva-diädö, enämbi Man’a čigarkašta jo i ei kiärällä, enämbi olgupiällä kylyzeh ei šuatalla. Kylän kätennät kaikkualla ollah yhenmuozet: muissutellah kaikki kylä, kalmoilla ajetah vain omat i ket vägövemmät. Kätennäštä tulet, jo stola varuššettu, kaikki, sinčo i perti, pyyhitty. Muissutellah viikon. Enžimäzet stolan taguah istuočetah mužikat, šiidä naizet. Man’a-buabo, kuin muissan, pertissä iänellä ei it’ken, a kalman piäldä lieni ottua yššällä i šuattua regeh. It’ki kaikella iänellä. Niin it’kietäh vain lapšet i nuoret naizet. San’alla kyynelie pidiä ei šuanun. Midä peittiä – buaboh kaččuošša i meilä kyynelet lähtei. Kätennän jälgeh kodih ajuašša (šuatettih hebozella) kaiken dorogan duumaičin: “Midä niin Man’a-buabo itki? Vägeh ottima kalman piäldä. Van’a hänen oli paralizuidu, ei paissun, mahto šanuo vain: “Da-da-da” i “Vo-vo-vo”. Viizitoista vuotta olgupiällä kando jogo šuovattua Van’ua kylyh. Iče pezi, iče čigarkua hänellä kiäri, konža ei ollun papiroskua. Kiät i jallat Van’a-diädöllä oldih rissikkeh paralizuidu, i pertie myöt’ hiän vain lyydeli.” Näinke duuminke, en i nähnyn, kuin boiko tulin kodih. Mama vaštai kyynelilöinke i enžimäne kyžyndä hänen oli: – Että¦gö yheššä Van’anke kät’ken i miun t’otua? – Emmä, emmä, a varaima, vähästä vain ei kuollun. Kaikki šanoin, i kuin kät’kimä, i kuh koh kalman oldih kaivettu, äijä¦gö oli rahvašta i ket. A šiidä kyžyin mamua: – Mama, a midä t’ota niin jygiešti kät’ki, igiä hänellä on jo 63 vuotta? – Eu 63, on vain 53. Istuo reunah! Pagina lienöy pitkä, šanon mie šiula kaiken hiän elännän. Tiijuššat, myttynästä on karielašta! Miula iččiellä on nyt 60 vuotta. Ammuin mamazen kät’kimä, a hänen šanondua Man’a-buaboh i Van’a-diädöh näh en unaha šurmah šua. Miän rannašša, konža kät’kietäh, palkatah it’kijiä. Täššä palkata ei pidän, kyynel’dä oli omua kylläl’di. No ka tua järie kyynel’ Man’a-buabon nägyö myöt, konža hiän liččuači miuh, i maman šanonda – ne ollah kuin yksi hengi. Muissan, mie mamalla ennen hänen šanondua plakkain: – Töine ihaštuis' tädä kätendiä, a Man’a-buabuo mie en malta. – Et i malta, poigane, tule ištuo revnah. Ka työ šuačetta naizenke toine toista, mie niän. A kuin hyö šuattih, miän ajgah mie žemmuos't’a en nähnyn! Myö kažvattima teidä kuuži lašta, а ka šuaččima¦go toine toista, en i tiijä. Viikon oli mama iänettä. Muissutteli¦go omua eländiä, Man’a-buabuo¦go, vain paginan zavodi kyynelilöinke i nagole silitti miun käzilöidä. – Man’a oli Juablokan hutorašta, ves'ma bohatašta talošta. Heidä oli nellä čikkuo. Man’a nuorembi oli. Van’a eli Ondr’ukovašša. Talo oli keyhä, tuatto i muamo läzijät, Van’a oli ainova poiga, vešma ruadaja. Ruado ših aigah lesnikkänä. Oli vägövä, šoma, tukat valgiet kudrit. Kargai paremmin čiganoida, oli yhä veššelä. Paraš briha bešoudoilla. Man’a oli čikkoloista šomin, vešma veššelä, laulo šomah, iäni hyvä. Kuin i Van’a, yhä ruadaja. “Hutoroissa ruavotta ei eletty, ruavolla vain i šeizottih hutorat. Tiijuštuačettih hyö bešoudalla Veččinäššä. Veččinä oli šilloin yhä šuuri kylä. Van’a kučču Man’an kizuamah kadrilie. Kerran, toizen – i toine toizella miel lyttih. Lähtei vaštuačennat yksičči Man’a šano Van’alla: – Eu miula šiutta eländiä, mie šilma šuačen. Davai naiččiečemma. Et ota milma, mie iččieh panen kiät, elämäh šiutta en rubie. Vаn’а moni päiviä kuin humalašša käveli. Hiän ammuin šuačči Man’ua, vain varai šanuo: hiän keyhä, a Man’a bohatta. Man’an roditel’at, kuin tiijuššettih tämän dielan, tyttärellä šanottih: – Unaha ken on Van’a. Eliässeh šiun jalgua häneššä ei lie. Hänellä i omua pertie eule, eläy tuaton i muamon niššalla. Unaha, vanhakši tytökši jiät, a miehellä Van’ah et lähe! Man’a Van’alla kaiken paginan tuaton šano. Iče itkemah: – Elämäh šiutta en rubie! Van’a kabui hänen i šano: – Pidäy eliä! Vain elämäh rubiet miunke! Elä šiännytä roditel’oida i vuota milma. Tulen ottamah en keyhänä. Šuau¦go vuottua vuoži, kakši, kolme? Man’a vaštai: – Vuottamah rubien ijän, nikellä toizella miehellä en lähe! Keyhät oldih Van’an muamo da tuatto, a hajukkahat. Van’a heilä kaikki šaneli i jälličekši šano: – Man’atta miula eu eländiä. Myödih hyö ainovan lehmän, oššettih meččiä. Mečän annettih Van’alla, kuin hiän oli lesnikkänä, reunašša. Šillä vuuvella Van’a šeizatti yksinäh koin, niitti äijän heiniä. Toizena vuodena ošti lähtömän da kakši lammašta. Koin opšeičči – iče näit, mytyš on kodi. A tanhuot, min šuurehuot! Šeizatti eländäh varoin. Suattoloida Van’a ei työndän, a läksi iče Juablokkah. Tuli Morozovih – Man’a oli Morozovin roduo – i šano: – Tulin iče suataimah Man’ua. Suatto mie olen paha, a mužikka lienen paraš. Että ana hyväzešti Man’ua, otan vägeh! Da näinke šanoinke i uidi, ei ruven vuottamah, midä vaštah šanotah. A illalla Man’a iče Ondr’ukovah tuli Van’an kodih, ei pidän vägeh ottua. Venčaiččiečettih Stuanušša. Kaikin, ket oldih kiriköššä, paistih: – Toine toizella varoin ollah šyndynnyöt. Molen šomat, veššelät. Suad’bua šuurda ei ollun. Ruvettih elämäh. Man’an käzilöissä ruado kizai. Kolmešša vuvvešša heilä oli jo oma hebone, lammašta täyži tanhuo, kanua, krollikkua – ei ollun luguo, jogo vuotta kakšin poččiloin. A konža šyndy San’a, yššäššä Man’ua Van’a kando. Keräi stolan, kučču kaiken kylän. Kaikki mužikat juotti, iče kargajau, Man’ua mučottau. Tuada päiviä mie hyvin muissan. Yksičči ajetah bazarilda myöhäzeh. A hukkua ših aigah mečäššä oli äijä. Ruvettih hukat tavottamah heidä. Hebone koržuu, kiiristeliečoy. Man’a ves'ma pölläšty, a Van’a vain nagrau: – En jo hukilla šyödäväkši šilma ottan! Van’alla keralla oli otettu ružja. Lesnikkänä ruado, niin hänellä voičči ružjua pidiä. Šai ružjan i yhen hukan tappo. Hebone ammunnašta kuin koppai, vähästä Van’ua ei kavottan. Man’a kergii pijäldiä ambujua. Niin kočulla kyläh i tuldih, vain nagretah. Van’a hevošta lažettuašša Man’alla šanaldi: – Elä varaja nelläšorkahista hukkua, a varaja kakšišorkahista! Elettih, eigo toine toizeh ravahettu. Toine toizelda ruaduo kissottih. Konža liettih kolhozat, molen kirjuttuačettih kolhozah. Hebone lieni andua šinne, annettih i lehmän. Žuali oli, vain muozet aijat oldih, pidi andua. Elettih hyvin. Oldih nuoret, vägövät. Eliä i eliäbö heilä, da hämmendi kaiken eländäzen voina. Enžimmäzeššä kuušša Van’an jo otettih voinah. Mytyš oli luja mužikka, a kyynelet lähtei: – Ka, Man’a, näidä hukkie i mie varajan. Toruamah rubien, kuni paloiksi ei revitellä. Andannou Jumala – elošša tulen! Ka šie šanelit, kuin it’ki Man’a kalman piällä – ka niin it’ki i šilloin. Kabui Van’an, ei lašše. Moni kerdua unohtuači, moni ildua mäni kyläverejin tagah: kaččou meččädorogah, kummašta myöt’ Van’a läksi, iteldäy i kuin humalašša kodih kopittau. Šiidä rubei vaštuamah jogo päiviä poštua, vuotti kirjua. Ei proidin i kuuda, tuli viesti: Van’a venyy gospital’assa Moskušša. Man’a enžistä šego, ves’ma ravizi, it’ki, unohtuači. А huomnekšella hänen kyynel’dä jo niken ei nähnyn. Yön aloh lieni Man’asta “mužikka”: šormet kulakošša, šanoih skuuppa, šilmistä, ušto kyynelilöinke, ruadostin kado. Otti dorogah šyömistä, dengua i läksi Moskuh. Bol’ničan ves’ma väliän löydi. Mäni vanhemman luoh i šano: – Mie olen Suvorovan Ivan Ivaničan naine. Ožuttakkua, midä on hänenke? Vrača šeizaudu reunah i kačahti šilmih. Šiinä Man’a kaikki malto: Van’anke on ves’ma pahoin. Hiän šano: – Ožuttakkua myttynästä l’uubo, en pölläššy, hiän on miun oma. I ni yhtä kyynelyttä ei kirvottan. Konža mändih paluattah, šil’mät Man’an proijittih kravattiloida myöt’ i pietyttih kravattih, missä dogadittih valgiet kudrit i šil’mät golubazet. Konža ne vaštuačettih Man’an šilminke, golubazista lähtei kyynelet. Man’a tuli reunah, painu, kabui, kodvan veny Van’an ryndähillä – i ni yhtä kyynel’dä! Van’an ihošta vain kyynelie pyyhkeli. Šiidä nouzi, kačahti salduattazih: kaikin it’kietäh. Vrača tuli reunah i šano : – Suvorov on paralizuidu, ei pagize. Voit ottua, voit jättiä. Man’an iho lieni pattie i hiän kaikella paluatalla šano: – Kyynelilöillä ei šyötetä, ei parenneta. Auttakkua pojiezdah šua šuattua, a šieldä myö iče Van’anke mänemmä. Ka niin Man’a Van’an i toi kyläh: olgupiällä – suamis ägieh aigah – Veččinäštä Ondr’ukovah, nellä virštua. Toi kodih i San’alla šano: – Ka, poigane, tämä on šiun i miun vellat, ni yhtä pahua šanua hänellä et šanoiš. Šiun tuatto ando iččien hukilla, vain eläzimä myö. Kabuo i anna šuuda tuatollaš! Van’a it’köy, a poiga mučottau. Täh šuaten Van’a lyvdeli. Kiät i jallat oldih tukuttu rissikkeh, voičči vain istuo. Šie i iče tiijät, iče näit. Jygie oli Man’alla, vain hänen kyynelie emmä nähnyn. Rahvahašša ei it’ken i koissa ei ravissun. Yksičči vain nošti iänen Van’ah, konža hiän piällä vatkai šeinäh päin, missä ennen rippu ružja, i šilmillä kyžy: “Missä on?” Man’a enžimen rätkähti: – Unaha, mi on šurma! Olet elošša šie, i kodi elävä. Pertih viluo elä tuo! Kuni elät, i pertissä lämmin. Kačahalla vielä vain pahoin, vičalla kuin lapšen perran! Van’a muhahti, piällä vatkuttau: “En rubie.” Ka i kaikki, poigane. A šie šanallit: “Piäzit muokista.” Mie varajan, vain ei läzeydyis’ miun t’ota.” Mama iänisty. Vuotin, midä vielä muissuttau, midä šanou. Kačahin häneh, a hiän it’köy, tullah kyynelet nägyö myöt’. A šiidä vielä miulago, iččiellägo šano – šil’mät hänen kačottih kunne ollou edäh: – Tämä armahuš oli Ju malaš taJumalašta. Andakkah Jumala kaikilla žemmuoštžemmuost’a. Šiidä tuaš iänisty. En nimidä mamalla mie šanon, en häkyttän hänen kyynelillä. Midä tullah, midä muissutellah, omuago igiä, vieraštago, kyynelet ei šanottu miula, šanottih vain mamalla. Šilläže vuuvella i Man’a-buabon kätkimä, kahekšan kuuda eli Van’an kät’ennän jäl’geh. Läzi vain kolme päiviä. Ennen kuolendua kergii šanuo: – Ka, Van’a, kakši kerdua šiun luoh tulin, vaštua i kolmaš kerda, enämbi emmä eruo. Iho hänen oli ihaštun, ei kirvonnun ni yhtä kyynelyttä.
28 ноября 2020 в 17:00
Анастасия Рунтова
- изменил(а) текст
Eglein annettih viesti: kuoli Van’a-diädö, kät’kömäh ruvetah huomen. Miun mama eli meinke. Kät’kömäh männä hänellä ei šua, mänijä oli vešmaves'ma läzijä. Läksin yksin i illakši jo olin Ondr’ukovašša. Vaššattih pertipuolešša Man’a-buabo i San’a, hänen poiga. Kyžyttih: – Midiä ei tullun muamoš? Ušto že tuaš läziy, tuaš serča? – Läziy äijäzeldi, šanoin. A iče kačoin Man’a-buaboh, ynnäh iho i šilmät puhalluttih, ušto äijän it’ki. Midä miula piäh tuli, kohti šil’mih šanallin: – Ka i piäzit muokista, buabo. Äijäzen tervehyttä kavotit hänenke. Buabo kodvan iänettä oli, nošti miuh puhaldunnuot šil’mät: nägyö myöt’, dogadiin, läksi järie-järie kyynel’. Liččuači miun ryndähih i šanou: – Poigane, miula händä kallehembua ei ollun nikedä, nimidä! – Prosti, pahoin šanoin! Niin i läksin pokoiniekan luoh. Kačoin Van’a-diädön ihoh i iččienke pagizen: – Ka, Iva-diädö, enämbi Man’a čigarkašta jo i ei kiärällä, enämbi olgupiällä kylyzeh ei šuatalla. Kylän kätennät kaikkualla ollah yhenmuozet: muissutellah kaikki kylä, kalmoilla ajetah vain omat i ket vägövemmät. Kätennäštä tulet, jo stola varuššettu, kaikki, sinčo i perti, pyyhitty. Muissutellah viikon. Enžimäzet stolan taguah istuočetah mužikat, šiidä naizet. Man’a-buabo, kuin muissan, pertissä iänellä ei it’ken, a kalman piäldä lieni ottua yššällä i šuattua regeh. It’ki kaikella iänellä. Niin it’kietäh vain lapšet i nuoret naizet. San’alla kyynelie pidiä ei šuanun. Midä peittiä – buaboh kaččuošša i meilä kyynelet lähtei. Kätennän jälgeh kodih ajuašša (šuatettih hebozella) kaiken dorogan duumaičin: “Midä niin Man’a-buabo itki? Vägeh ottima kalman piäldä. Van’a hänen oli paralizuidu, ei paissun, mahto šanuo vain: “Da-da-da” i “Vo-vo-vo”. Viizitoista vuotta olgupiällä kando jogo šuovattua Van’ua kylyh. Iče pezi, iče čigarkua hänellä kiäri, konža ei ollun papiroskua. Kiät i jallat Van’a-diädöllä oldih rissikkeh paralizuidu, i pertie myöt’ hiän vain lyydeli.” Näinke duuminke, en i nähnyn, kuin boiko tulin kodih. Mama vaštai kyynelilöinke i enžimäne kyžyndä hänen oli: – EttägöEttä¦gö yheššä Van’anke kät’ken i miun t’otua? – Emmä, emmä, a varaima, vähästä vain ei kuollun. Kaikki šanoin, i kuin kät’kimä, i kuh koh kalman oldih kaivettu, äijägöäijä¦gö oli rahvastarahvašta i ket. A šiidä kyžyin mamua: – Mama, a midä t’ota niin jygiešti kät’ki, igiä hänellä on jo 63 vuotta? – Eu 63, on vain 53. Istuo reu nahreunah! Pagina lienöy pitkä, šanon mie šiula kaiken hiän elännän. Tiijuššat, myttynästä on karielašta! Miula iččiellä on nyt 60 vuotta. Ammuin mamazen kät’kimä, a hänen šanondua Man’a-buaboh i Van’a-diädöh näh en unaha šurmah šua. Miän rannašša, konža kät’kietäh, palkatah it’kijiä. Täššä palkata ei pidän, kyynel’dä oli omua kylläl’di. No ka tua järie kyynel’ Man’a-buabon nägyö myöt, konža hiän liččuači miuh, i maman šanonda – ne ollah kuin yksi hengi. Muissan, mie mamalla ennen hänen šanondua plakkain: – Töine ihaštuišihaštuis' tädä kätendiä, a Man’a-buabuo mie en malta. – Et i malta, poigane, tule ištuo revnah. Ka työ šuačetta naizenke toine toista, mie niän. A kuin hyö šuattih, miän ajgah mie žemmuoštžemmuos't’a en nähnyn! Myö kažvattima teidä kuuzikuuži lašta, а ka šuaččima¦go toine toista, en i tiijä. Viikon oli mama iänettä. Muissutteli¦go omua eländiä, Man’a-buabuogobuabuo¦go, vain paginan zavodi kyynelilöinke i nagole silitti miun käzilöidä. – Man’a oli Juablokan hutorašta, vešmaves'ma bohatašta talošta. Heidä oli nellä čikkuo. Man’a nuorembi oli. Van’a eli Ondr’ukovašša. Talo oli keyhä, tuatto i muamo läzijät, Van’a oli ainova poiga, vešma ruadaja. Ruado ših aigah lesnikkänä. Oli vägövä, šoma, tukat valgiet kudrit. Kargai paremmin čiganoida, oli yhä veššelä. Paraš briha bešoudoilla. Man’a oli čikkoloista šomin, vešma veššelä, laulo šomah, iäni hyvä. Kuin i Van’a, yhä ruadaja. “Hutoroissa ruavotta ei eletty, ruavolla vain i šeizottih hutorat. Tiijuštuačettih hyö bešoudalla Veččinäššä. Veččinä oli šilloin yhä šuuri kylä. Van’a kučču Man’an kizuamah kadrilie. Kerran, toizen – i toine toizella miel lyttih. Lähtei vaštuačennat ysiččiyksičči Man’a šano Van’alla: – Eu miula šiutta eländiä, mie šilma šuačen. Davai naiččiečemma. Et ota milma, mie iččieh panen kiät, elämäh šiutta en rubie. Vаn’а moni päiviä kuin humalašša käveli. Hiän ammuin šuačči Man’ua, vain varai šanuo: hiän keyhä, a Man’a bohatta. Man’an roditel’at, kuin tiijuššettih tämän dielan, tyttärellä šanottih: – Unaha ken on Van’a. Eliässeh šiun jalgua häneššä ei lie. Hänellä i omua pertie eule, eläy tuaton i muamon niššalla. Unaha, vanhakši tytökši jiät, a miehellä Van’ah et lähe! Man’a Van’alla kaiken paginan tuaton šano. Iče itkemah: – Elämäh šiutta en rubie! Van’a kabui hänen i šano: – Pidäy eliä! Vain elämäh rubiet miunke! Elä šiännytä roditel’oida i vuota milma. Tulen ottamah en keyhänä. ŠuaugoŠuau¦go vuottua vuoži, kakši, kolme? Man’a vaštai: – Vuottamah rubien ijän, nikellä toizella miehellä en lähe! Keyhät oldih Van’an muamo da tuatto, a hajukkahat. Van’a heilä kaikki šaneli i jälličekši šano: – Man’atta miula eu eländiä. Myödih hyö ainovan lehmän, oššettih meččiä. Mečän annettih Van’alla, kuin hiän oli lesnikkänä, reunašša. Šillä vuvvellavuuvella Van’a šeizatti yksinäh koin, niitti äijän heiniä. Toizena vuodena ošti lähtömän da kakši lammašta. Koin opšeičči – iče näit, mytyš on kodi. A tanhuot, min šuurehuot! Šeizatti eländäh varoin. Suattoloida Van’a ei työndän, a läksi iče Juablokkah. Tuli Morozovih – Man’a oli Morozovin roduo – i šano: – Tulin iče suataimah Man’ua. Suatto mie olen paha, a mužikka lienen paraš. Että ana hyväzešti Man’ua, otan vägeh! Da näinke šanoinke i uidi, ei ruven vuottamah, midä vaštah šanotah. A illalla Man’a iče Ondr’ukovah tuli Van’an kodih, ei pidän vägeh ottua. Venčaiččiečettih Stuanušša. Kaikin, ket oldih kiriköššä, paistih: – Toine toizella varoin ollah šyndynnyöt. Molen šomat, veššelät. Suad’bua šuurda ei ollun. Ruvettih elämäh. Man’an käzilöissä ruado kizai. Kolmešša vuvvešša heilä oli jo oma hebone, lammašta täyži tanhuo, kanua, krollikkua – ei ollun luguo, jogo vuotta kakšin poččiloin. A konža šyndy San’a, yššäššä Man’ua Van’a kando. Keräi stolan, kučču kaiken kylän. Kaikki mužikat juotti, iče kargajau, Man’ua mučottau. Tuada päiviä mie hyvin muissan. Yksičči ajetah bazarilda myöhäzeh. A hukkua ših aigah mečäššä oli äijä. Ruvettih hukat tavottamah heidä. Hebone koržuu, kiiristeliečoy. Man’a vešmaves'ma pölläšty, a Van’a vain nagrau: – En jo hukilla šyödäväkši šilma ottan! Van’alla keralla oli otettu ruž jaružja. Lesnikkänä ruado, niin hänellä voičči ružjua pidiä. Šai ružjan i yhen hukan tappo. Hebone ammunnašta kuin koppai, vähästä Van’ua ei kavottan. Man’a kergii pijäldiä ambujua. Niin kočulla kyläh i tuldih, vain nagretah. Van’a hevošta lažettuašša Man’alla šanaldi: – Elä varaja nelläšorkahista hukkua, a varaja kakšišorkahista! Elettih, eigo toine toizeh ravahettu. Toine toizelda ruaduo kissottih. Konža liettih kolhozat, molen kirjuttuačettih kolhozah. Hebone lieni andua šinne, annettih i lehmän. Žuali oli, vain muozet aijat oldih, pidi andua. Elettih hyvin. Oldih nuoret, vägövät. Eliä i eliäbö heilä, da hämmendi kaiken eländäzen voina. Enžimmäzeššä kuušša Van’an jo otettih voinah. Mytyš oli luja mužikka, a kyynelet lähtei: – Ka, Man’a, näidä hukkie i mie varajan. Toruamah rubien, kuni paloiksi ei revitellä. Andannou Jumala – elošša tulen! Ka šie šanelit, kuin it’ki Man’a kalman piällä – ka niin it’ki i šilloin. Kabui Van’an, ei lašše. Moni kerdua unohtuači, moni ildua mäni kyläverejin tagah: kaččou meččädorogah, kummašta myöt’ Van’a läksi, iteldäy i kuin humalašša kodih kopittau. Šiidä rubei vaštuamah jogo päiviä poštua, vuotti kirjua. Ei proidin i kuuda, tuli viesti: Van’a venyy gospital’assa Moskušša. Man’a enžistä šego, ves’ma ravizi, it’ki, unohtuači. А huomnekšella hänen kyynel’dä jo niken ei nähnyn. Yön aloh lieni Man’asta “mužikka”: šormet kulakošša, šanoih skuuppa, šilmistä, ušto kyynelilöinke, ruadostin kado. Otti dorogah šyömistä, dengua i läksi Moskuh. Bol’ničan ves’ma väliän löydi. Mäni vanhemman luoh i šano: – Mie olen Suvorovan Ivan Ivaničan naine. Ožuttakkua, midä on hänenke? Vrača šeizaudu reunah i kačahti šilmih. Šiinä Man’a kaikki malto: Van’anke on ves’ma pahoin. Hiän šano: – Ožuttakkua myttynästä l’uubo, en pölläššy, hiän on miun oma. I ni yhtä kyynelyttä ei kirvottan. Konža mändih paluattah, šil’mät Man’an proijittih kravattiloida myöt’ i pietyttih kravattih, missä dogadittih valgiet kudrit i šil’mät golubazet. Konža ne vaštuačettih Man’an šilminke, golubazista lähtei kyynelet. Man’a tuli reunah, painu, kabui, kodvan veny Van’an ryndähillä – i ni yhtä kyynel’dä! Van’an ihošta vain kyynelie pyyhkeli. Šiidä nouzi, kačahti salduattazih: kaikin it’kietäh. Vrača tuli reunah i šano : – Suvorov on paralizuidu, ei pagize. Voit ottua, voit jättiä. Man’an iho lieni pattie i hiän kaikella paluatalla šano: – Kyynelilöillä ei šyötetä, ei parenneta. Auttakkua pojiezdah šua šuattua, a šieldä myö iče Van’anke mänemmä. Ka niin Man’a Van’an i toi kyläh: olgupiällä – suamis ägieh aigah – Veččinäštä Ondr’ukovah, nellä virštua. Toi kodih i San’alla šano: – Ka, poigane, tämä on šiun i miun vellat, ni yhtä pahua šanua hänellä et šanoiš. Šiun tuatto ando iččien hukilla, vain eläzimä myö. Kabuo i anna šuuda tuatollaš! Van’a it’köy, a poiga mučottau. Täh šuaten Van’a lyvdeli. Kiät i jallat oldih tukuttu rissikkeh, voičči vain istuo. Šie i iče tiijät, iče näit. Jygie oli Man’alla, vain hänen kyynelie emmä nähnyn. Rahvahašša ei it’ken i koissa ei ravissun. Yksičči vain nošti iänen Van’ah, konža hiän piällä vatkai šeinäh päin, missä ennen rippu ružja, i šilmillä kyžy: “Missä on?” Man’a enžimen rätkähti: – Unaha, mi on šurma! Olet elošša šie, i kodi elävä. Pertih viluo elä tuo! Kuni elät, i pertissä lämmin. Kačahalla vielä vain pahoin, vičalla kuin lapšen perran! Van’a muhahti, piällä vatkuttau: “En rubie.” Ka i kaikki, poigane. A šie šanallit: “Piäzit muokista.” Mie varajan, vain ei läzeydyis’ miun t’ota.” Mama iänisty. Vuotin, midä vielä muissuttau, midä šanou. Kačahin häneh, a hiän it’köy, tullah kyynelet nägyö myöt’. A šiidä vielä miulago, iččiellägo šano – šil’mät hänen kačottih kunne ollou edäh: – Tämä armahuš oli Ju malaš ta. Andakkah Jumala kaikilla žemmuošt’a. Šiidä tuaš iänisty. En nimidä mamalla mie šanon, en häkyttän hänen kyynelillä. Midä tullah, midä muissutellah, omuago igiä, vieraštago, kyynelet ei šanottu miula, šanottih vain mamalla. Šilläže vuuvella i Man’a-buabon kätkimä, kahekšan kuuda eli Van’an kät’ennän jäl’geh. Läzi vain kolme päiviä. Ennen kuolendua kergii šanuo: – Ka, Van’a, kakši kerdua šiun luoh tulin, vaštua i kolmaš kerda, enämbi emmä eruo. Iho hänen oli ihaštun, ei kirvonnun ni yhtä kyynelyttä.
20 ноября 2020 в 20:29
Ирина Новак
- изменил(а) текст
Eglein annettih viesti: kuoli Van’a-diädö, kät’kömäh ruvetah huomen. Miun mama eli meinke. Kät’kömäh männä hänellä ei šua, mänijä oli vešma läzijä. Läksin yksin i illakši jo olin Ondr’ukovašša. Vaššattih pertipuolešša Man’a-buabo i San’a, hänen poiga. Kyžyttih: – Midiä ei tullun muamoš? Ušto že tuaš läziy, tuaš serča? – Läziy äijäzeldi, šanoin. A iče kačoin Man’a-buaboh, ynnäh iho i šilmät puhalluttih, ušto äijän it’ki. Midä miula piäh tuli, kohti šil’mih šanallin: – Ka i piäzit muokista, buabo. Äijäzen tervehyttä kavotit hänenke. Buabo kodvan iänettä oli, nošti miuh puhaldunnuot šil’mät: nägyö myöt’, dogadiin, läksi järie-järie kyynel’. Liččuači miun ryndähih i šanou: – Poigane, miula händä kallehembua ei ollun nikedä, nimidä! – Prosti, pahoin šanoin! Niin i läksin pokoiniekan luoh. Kačoin Van’a-diädön ihoh i iččienke pagizen: – Ka, Iva-diädö, enämbi Man’a čigarkašta jo i ei kiärällä, enämbi olgupiällä kylyzeh ei šuatalla. Kylän kätennät kaikkualla ollah yhenmuozet: muissutellah kaikki kylä, kalmoilla ajetah vain omat i ket vägövemmät. Kätennäštä tulet, jo stola varuššettu, kaikki, sinčo i perti, pyyhitty. Muissutellah viikon. Enžimäzet stolan taguah istuočetah mužikat, šiidä naizet. Man’a-buabo, kuin muissan, pertissä iänellä ei it’ken, a kalman piäldä lieni ottua yššällä i šuattua regeh. It’ki kaikella iänellä. Niin it’kietäh vain lapšet i nuoret naizet. San’alla kyynelie pidiä ei šuanun. Midä peittiä – buaboh kaččuošša i meilä kyynelet lähtei. Kätennän jälgeh kodih ajuašša (šuatettih hebozella) kaiken dorogan duumaičin: “Midä niin Man’a-buabo itki? Vägeh ottima kalman piäldä. Van’a hänen oli paralizuidu, ei paissun, mahto šanuo vain: “Da-da-da” i “Vo-vo-vo”. Viizitoista vuotta olgupiällä kando jogo šuovattua Van’ua kylyh. Iče pezi, iče čigarkua hänellä kiäri, konža ei ollun papiroskua. Kiät i jallat Van’a-diädöllä oldih rissikkeh paralizuidu, i pertie myöt’ hiän vain lyydeli.” Näinke duuminke, en i nähnyn, kuin boiko tulin kodih. Mama vaštai kyynelilöinke i enžimäne kyžyndä hänen oli: – Ettägö yheššä Van’anke kät’ken i miun t’otua? – Emmä, emmä, a varaima, vähästä vain ei kuollun. Kaikki šanoin, i kuin kät’kimä, i kuh koh kalman oldih kaivettu, äijägö oli rahvasta i ket. A šiidä kyžyin mamua: – Mama, a midä t’ota niin jygiešti kät’ki, igiä hänellä on jo 63 vuotta? – Eu 63, on vain 53. Istuo reu nah! Pagina lienöy pitkä, šanon mie šiula kaiken hiän elännän. Tiijuššat, myttynästä on karielašta! Miula iččiellä on nyt 60 vuotta. Ammuin mamazen kät’kimä, a hänen šanondua Man’a-buaboh i Van’a-diädöh näh en unaha šurmah šua. Miän rannašša, konža kät’kietäh, palkatah it’kijiä. Täššä palkata ei pidän, kyynel’dä oli omua kylläl’di. No ka tua järie kyynel’ Man’a-buabon nägyö myöt, konža hiän liččuači miuh, i maman šanonda – ne ollah kuin yksi hengi. Muissan, mie mamalla ennen hänen šanondua plakkain: – Töine ihaštuiš tädä kätendiä, a Man’a-buabuo mie en malta. – Et i malta, poigane, tule ištuo revnah. Ka työ šuačetta naizenke toine toista, mie niän. A kuin hyö šuattih, miän ajgah mie žemmuošt’a en nähnyn! Myö kažvattima teidä kuuzi lašta, а ka šuaččimagošuaččima¦go toine toista, en i tiijä. Viikon oli mama iänettä. MuissutteligoMuissutteli¦go omua eländiä, Man’a-buabuogo, vain paginan zavodi kyynelilöinke i nagole silitti miun käzilöidä. – Man’a oli Juablokan hutorašta, vešma bohatašta talošta. Heidä oli nellä čikkuo. Man’a nuorembi oli. Van’a eli Ondr’ukovašša. Talo oli keyhä, tuatto i muamo läzijät, Van’a oli ainova poiga, vešma ruadaja. Ruado ših aigah lesnikkänä. Oli vägövä, šoma, tukat valgiet kudrit. Kargai paremmin čiganoida, oli yhä veššelä. Paraš briha bešoudoilla. Man’a oli čikkoloista šomin, vešma veššelä, laulo šomah, iäni hyvä. Kuin i Van’a, yhä ruadaja. “Hutoroissa ruavotta ei eletty, ruavolla vain i šeizottih hutorat. Tiijuštuačettih hyö bešoudalla Veččinäššä. Veččinä oli šilloin yhä šuuri kylä. Van’a kučču Man’an kizuamah kadrilie. Kerran, toizen – i toine toizella miel lyttih. Lähtei vaštuačennat ysičči Man’a šano Van’alla: – Eu miula šiutta eländiä, mie šilma šuačen. Davai naiččiečemma. Et ota milma, mie iččieh panen kiät, elämäh šiutta en rubie. Vаn’а moni päiviä kuin humalašša käveli. Hiän ammuin šuačči Man’ua, vain varai šanuo: hiän keyhä, a Man’a bohatta. Man’an roditel’at, kuin tiijuššettih tämän dielan, tyttärellä šanottih: – Unaha ken on Van’a. Eliässeh šiun jalgua häneššä ei lie. Hänellä i omua pertie eule, eläy tuaton i muamon niššalla. Unaha, vanhakši tytökši jiät, a miehellä Van’ah et lähe! Man’a Van’alla kaiken paginan tuaton šano. Iče itkemah: – Elämäh šiutta en rubie! Van’a kabui hänen i šano: – Pidäy eliä! Vain elämäh rubiet miunke! Elä šiännytä roditel’oida i vuota milma. Tulen ottamah en keyhänä. Šuaugo vuottua vuoži, kakši, kolme? Man’a vaštai: – Vuottamah rubien ijän, nikellä toizella miehellä en lähe! Keyhät oldih Van’an muamo da tuatto, a hajukkahat. Van’a heilä kaikki šaneli i jälličekši šano: – Man’atta miula eu eländiä. Myödih hyö ainovan lehmän, oššettih meččiä. Mečän annettih Van’alla, kuin hiän oli lesnikkänä, reunašša. Šillä vuvvella Van’a šeizatti yksinäh koin, niitti äijän heiniä. Toizena vuodena ošti lähtömän da kakši lammašta. Koin opšeičči – iče näit, mytyš on kodi. A tanhuot, min šuurehuot! Šeizatti eländäh varoin. Suattoloida Van’a ei työndän, a läksi iče Juablokkah. Tuli Morozovih – Man’a oli Morozovin roduo – i šano: – Tulin iče suataimah Man’ua. Suatto mie olen paha, a mužikka lienen paraš. Että ana hyväzešti Man’ua, otan vägeh! Da näinke šanoinke i uidi, ei ruven vuottamah, midä vaštah šanotah. A illalla Man’a iče Ondr’ukovah tuli Van’an kodih, ei pidän vägeh ottua. Venčaiččiečettih Stuanušša. Kaikin, ket oldih kiriköššä, paistih: – Toine toizella varoin ollah šyndynnyöt. Molen šomat, veššelät. Suad’bua šuurda ei ollun. Ruvettih elämäh. Man’an käzilöissä ruado kizai. Kolmešša vuvvešša heilä oli jo oma hebone, lammašta täyži tanhuo, kanua, krollikkua – ei ollun luguo, jogo vuotta kakšin poččiloin. A konža šyndy San’a, yššäššä Man’ua Van’a kando. Keräi stolan, kučču kaiken kylän. Kaikki mužikat juotti, iče kargajau, Man’ua mučottau. Tuada päiviä mie hyvin muissan. Yksičči ajetah bazarilda myöhäzeh. A hukkua ših aigah mečäššä oli äijä. Ruvettih hukat tavottamah heidä. Hebone koržuu, kiiristeliečoy. Man’a vešma pölläšty, a Van’a vain nagrau: – En jo hukilla šyödäväkši šilma ottan! Van’alla keralla oli otettu ruž ja. Lesnikkänä ruado, niin hänellä voičči ružjua pidiä. Šai ružjan i yhen hukan tappo. Hebone ammunnašta kuin koppai, vähästä Van’ua ei kavottan. Man’a kergii pijäldiä ambujua. Niin kočulla kyläh i tuldih, vain nagretah. Van’a hevošta lažettuašša Man’alla šanaldi: – Elä varaja nelläšorkahista hukkua, a varaja kakšišorkahista! Elettih, eigo toine toizeh ravahettu. Toine toizelda ruaduo kissottih. Konža liettih kolhozat, molen kirjuttuačettih kolhozah. Hebone lieni andua šinne, annettih i lehmän. Žuali oli, vain muozet aijat oldih, pidi andua. Elettih hyvin. Oldih nuoret, vägövät. Eliä i eliäbö heilä, da hämmendi kaiken eländäzen voina. Enžimmäzeššä kuušša Van’an jo otettih voinah. Mytyš oli luja mužikka, a kyynelet lähtei: – Ka, Man’a, näidä hukkie i mie varajan. Toruamah rubien, kuni paloiksi ei revitellä. Andannou Jumala – elošša tulen! Ka šie šanelit, kuin it’ki Man’a kalman piällä – ka niin it’ki i šilloin. Kabui Van’an, ei lašše. Moni kerdua unohtuači, moni ildua mäni kyläverejin tagah: kaččou meččädorogah, kummašta myöt’ Van’a läksi, iteldäy i kuin humalašša kodih kopittau. Šiidä rubei vaštuamah jogo päiviä poštua, vuotti kirjua. Ei proidin i kuuda, tuli viesti: Van’a venyy gospital’assa Moskušša. Man’a enžistä šego, ves’ma ravizi, it’ki, unohtuači. А huomnekšella hänen kyynel’dä jo niken ei nähnyn. Yön aloh lieni Man’asta “mužikka”: šormet kulakošša, šanoih skuuppa, šilmistä, ušto kyynelilöinke, ruadostin kado. Otti dorogah šyömistä, dengua i läksi Moskuh. Bol’ničan ves’ma väliän löydi. Mäni vanhemman luoh i šano: – Mie olen Suvorovan Ivan Ivaničan naine. Ožuttakkua, midä on hänenke? Vrača šeizaudu reunah i kačahti šilmih. Šiinä Man’a kaikki malto: Van’anke on ves’ma pahoin. Hiän šano: – Ožuttakkua myttynästä l’uubo, en pölläššy, hiän on miun oma. I ni yhtä kyynelyttä ei kirvottan. Konža mändih paluattah, šil’mät Man’an proijittih kravattiloida myöt’ i pietyttih kravattih, missä dogadittih valgiet kudrit i šil’mät golubazet. Konža ne vaštuačettih Man’an šilminke, golubazista lähtei kyynelet. Man’a tuli reunah, painu, kabui, kodvan veny Van’an ryndähillä – i ni yhtä kyynel’dä! Van’an ihošta vain kyynelie pyyhkeli. Šiidä nouzi, kačahti salduattazih: kaikin it’kietäh. Vrača tuli reunah i šano : – Suvorov on paralizuidu, ei pagize. Voit ottua, voit jättiä. Man’an iho lieni pattie i hiän kaikella paluatalla šano: – Kyynelilöillä ei šyötetä, ei parenneta. Auttakkua pojiezdah šua šuattua, a šieldä myö iče Van’anke mänemmä. Ka niin Man’a Van’an i toi kyläh: olgupiällä – suamis ägieh aigah – Veččinäštä Ondr’ukovah, nellä virštua. Toi kodih i San’alla šano: – Ka, poigane, tämä on šiun i miun vellat, ni yhtä pahua šanua hänellä et šanoiš. Šiun tuatto ando iččien hukilla, vain eläzimä myö. Kabuo i anna šuuda tuatollaš! Van’a it’köy, a poiga mučottau. Täh šuaten Van’a lyvdeli. Kiät i jallat oldih tukuttu rissikkeh, voičči vain istuo. Šie i iče tiijät, iče näit. Jygie oli Man’alla, vain hänen kyynelie emmä nähnyn. Rahvahašša ei it’ken i koissa ei ravissun. Yksičči vain nošti iänen Van’ah, konža hiän piällä vatkai šeinäh päin, missä ennen rippu ružja, i šilmillä kyžy: “Missä on?” Man’a enžimen rätkähti: – Unaha, mi on šurma! Olet elošša šie, i kodi elävä. Pertih viluo elä tuo! Kuni elät, i pertissä lämmin. Kačahalla vielä vain pahoin, vičalla kuin lapšen perran! Van’a muhahti, piällä vatkuttau: “En rubie.” Ka i kaikki, poigane. A šie šanallit: “Piäzit muokista.” Mie varajan, vain ei läzeydyis’ miun t’ota.” Mama iänisty. Vuotin, midä vielä muissuttau, midä šanou. Kačahin häneh, a hiän it’köy, tullah kyynelet nägyö myöt’. A šiidä vielä miulago, iččiellägo šano – šil’mät hänen kačottih kunne ollou edäh: – Tämä armahuš oli Ju malaš ta. Andakkah Jumala kaikilla žemmuošt’a. Šiidä tuaš iänisty. En nimidä mamalla mie šanon, en häkyttän hänen kyynelillä. Midä tullah, midä muissutellah, omuago igiä, vieraštago, kyynelet ei šanottu miula, šanottih vain mamalla. Šilläže vuuvella i Man’a-buabon kätkimä, kahekšan kuuda eli Van’an kät’ennän jäl’geh. Läzi vain kolme päiviä. Ennen kuolendua kergii šanuo: – Ka, Van’a, kakši kerdua šiun luoh tulin, vaštua i kolmaš kerda, enämbi emmä eruo. Iho hänen oli ihaštun, ei kirvonnun ni yhtä kyynelyttä.
26 сентября 2019 в 12:18
Нина Шибанова
- создал(а) текст
- создал(а) текст: Eglein annettih viesti: kuoli Van’a-diädö, kät’kömäh ruvetah huomen. Miun mama eli meinke. Kät’kömäh männä hänellä ei šua, mänijä oli vešma läzijä. Läksin yksin i illakši jo olin Ondr’ukovašša. Vaššattih pertipuolešša Man’a-buabo i San’a, hänen poiga. Kyžyttih:
– Midiä ei tullun muamoš? Ušto že tuaš läziy, tuaš serča?
– Läziy äijäzeldi, šanoin.
A iče kačoin Man’a-buaboh, ynnäh iho i šilmät puhalluttih, ušto äijän it’ki. Midä miula piäh tuli, kohti šil’mih šanallin:
– Ka i piäzit muokista, buabo. Äijäzen tervehyttä kavotit hänenke.
Buabo kodvan iänettä oli, nošti miuh puhaldunnuot šil’mät: nägyö myöt’, dogadiin, läksi järie-järie kyynel’. Liččuači miun ryndähih i šanou:
– Poigane, miula händä kallehembua ei ollun nikedä, nimidä!
– Prosti, pahoin šanoin!
Niin i läksin pokoiniekan luoh. Kačoin Van’a-diädön ihoh i iččienke pagizen:
– Ka, Iva-diädö, enämbi Man’a čigarkašta jo i ei kiärällä, enämbi olgupiällä kylyzeh ei šuatalla.
Kylän kätennät kaikkualla ollah yhenmuozet: muissutellah kaikki kylä, kalmoilla ajetah vain omat i ket vägövemmät. Kätennäštä tulet, jo stola varuššettu, kaikki, sinčo i perti, pyyhitty. Muissutellah viikon. Enžimäzet stolan taguah istuočetah mužikat, šiidä naizet.
Man’a-buabo, kuin muissan, pertissä iänellä ei it’ken, a kalman piäldä lieni ottua yššällä i šuattua regeh. It’ki kaikella iänellä. Niin it’kietäh vain lapšet i nuoret naizet. San’alla kyynelie pidiä ei šuanun. Midä peittiä – buaboh kaččuošša i meilä kyynelet lähtei.
Kätennän jälgeh kodih ajuašša (šuatettih hebozella) kaiken dorogan duumaičin:
“Midä niin Man’a-buabo itki? Vägeh ottima kalman piäldä. Van’a hänen oli paralizuidu, ei paissun, mahto šanuo vain: “Da-da-da” i “Vo-vo-vo”. Viizitoista vuotta olgupiällä kando jogo šuovattua Van’ua kylyh. Iče pezi, iče čigarkua hänellä kiäri, konža ei ollun papiroskua. Kiät i jallat Van’a-diädöllä oldih rissikkeh paralizuidu, i pertie myöt’ hiän vain lyydeli.”
Näinke duuminke, en i nähnyn, kuin boiko tulin kodih.
Mama vaštai kyynelilöinke i enžimäne kyžyndä hänen oli:
– Ettägö yheššä Van’anke kät’ken i miun t’otua?
– Emmä, emmä, a varaima, vähästä vain ei kuollun.
Kaikki šanoin, i kuin kät’kimä, i kuh koh kalman oldih kaivettu, äijägö oli rahvasta i ket. A šiidä kyžyin mamua:
– Mama, a midä t’ota niin jygiešti kät’ki, igiä hänellä on jo 63 vuotta?
– Eu 63, on vain 53. Istuo reu nah! Pagina lienöy pitkä, šanon mie šiula kaiken hiän elännän. Tiijuššat, myttynästä on karielašta!
Miula iččiellä on nyt 60 vuotta. Ammuin mamazen kät’kimä, a hänen šanondua Man’a-buaboh i Van’a-diädöh näh en unaha šurmah šua. Miän rannašša, konža kät’kietäh, palkatah it’kijiä. Täššä palkata ei pidän, kyynel’dä oli omua kylläl’di. No ka tua järie kyynel’ Man’a-buabon nägyö myöt, konža hiän liččuači miuh, i maman šanonda – ne ollah kuin yksi hengi. Muissan, mie mamalla ennen hänen šanondua plakkain:
– Töine ihaštuiš tädä kätendiä, a Man’a-buabuo mie en malta.
– Et i malta, poigane, tule ištuo revnah. Ka työ šuačetta naizenke toine toista, mie niän. A kuin hyö šuattih, miän ajgah mie žemmuošt’a en nähnyn! Myö kažvattima teidä kuuzi lašta, а ka šuaččimago toine toista, en i tiijä.
Viikon oli mama iänettä. Muissutteligo omua eländiä, Man’a-buabuogo, vain paginan zavodi kyynelilöinke i nagole silitti miun käzilöidä.
– Man’a oli Juablokan hutorašta, vešma bohatašta talošta. Heidä oli nellä čikkuo. Man’a nuorembi oli. Van’a eli Ondr’ukovašša. Talo oli keyhä, tuatto i muamo läzijät, Van’a oli ainova poiga, vešma ruadaja. Ruado ših aigah lesnikkänä. Oli vägövä, šoma, tukat valgiet kudrit. Kargai paremmin čiganoida, oli yhä veššelä. Paraš briha bešoudoilla. Man’a oli čikkoloista šomin, vešma veššelä, laulo šomah, iäni hyvä. Kuin i Van’a, yhä ruadaja.
“Hutoroissa ruavotta ei eletty, ruavolla vain i šeizottih hutorat. Tiijuštuačettih hyö bešoudalla Veččinäššä. Veččinä oli šilloin yhä šuuri kylä. Van’a kučču Man’an kizuamah kadrilie. Kerran, toizen – i toine toizella miel lyttih. Lähtei vaštuačennat ysičči Man’a šano Van’alla:
– Eu miula šiutta eländiä, mie šilma šuačen. Davai naiččiečemma. Et ota milma, mie iččieh panen kiät, elämäh šiutta en rubie.
Vаn’а moni päiviä kuin humalašša käveli. Hiän ammuin šuačči Man’ua, vain varai šanuo: hiän keyhä, a Man’a bohatta.
Man’an roditel’at, kuin tiijuššettih tämän dielan, tyttärellä šanottih:
– Unaha ken on Van’a. Eliässeh šiun jalgua häneššä ei lie. Hänellä i omua pertie eule, eläy tuaton i muamon niššalla. Unaha, vanhakši tytökši jiät, a miehellä Van’ah et lähe!
Man’a Van’alla kaiken paginan tuaton šano. Iče itkemah:
– Elämäh šiutta en rubie!
Van’a kabui hänen i šano:
– Pidäy eliä! Vain elämäh rubiet miunke! Elä šiännytä roditel’oida i vuota milma. Tulen ottamah en keyhänä. Šuaugo vuottua vuoži, kakši, kolme?
Man’a vaštai:
– Vuottamah rubien ijän, nikellä toizella miehellä en lähe!
Keyhät oldih Van’an muamo da tuatto, a hajukkahat. Van’a heilä kaikki šaneli i jälličekši šano:
– Man’atta miula eu eländiä.
Myödih hyö ainovan lehmän, oššettih meččiä. Mečän annettih Van’alla, kuin hiän oli lesnikkänä, reunašša. Šillä vuvvella Van’a šeizatti yksinäh koin, niitti äijän heiniä. Toizena vuodena ošti lähtömän da kakši lammašta. Koin opšeičči – iče näit, mytyš on kodi. A tanhuot, min šuurehuot! Šeizatti eländäh varoin.
Suattoloida Van’a ei työndän, a läksi iče Juablokkah. Tuli Morozovih – Man’a oli Morozovin roduo – i šano:
– Tulin iče suataimah Man’ua. Suatto mie olen paha, a mužikka lienen paraš. Että ana hyväzešti Man’ua, otan vägeh!
Da näinke šanoinke i uidi, ei ruven vuottamah, midä vaštah šanotah. A illalla Man’a iče Ondr’ukovah tuli Van’an kodih, ei pidän vägeh ottua.
Venčaiččiečettih Stuanušša. Kaikin, ket oldih kiriköššä, paistih:
– Toine toizella varoin ollah šyndynnyöt.
Molen šomat, veššelät. Suad’bua šuurda ei ollun.
Ruvettih elämäh. Man’an käzilöissä ruado kizai. Kolmešša vuvvešša heilä oli jo oma hebone, lammašta täyži tanhuo, kanua, krollikkua – ei ollun luguo, jogo vuotta kakšin poččiloin. A konža šyndy San’a, yššäššä Man’ua Van’a kando. Keräi stolan, kučču kaiken kylän. Kaikki mužikat juotti, iče kargajau, Man’ua mučottau. Tuada päiviä mie hyvin muissan.
Yksičči ajetah bazarilda myöhäzeh. A hukkua ših aigah mečäššä oli äijä. Ruvettih hukat tavottamah heidä. Hebone koržuu, kiiristeliečoy. Man’a vešma pölläšty, a Van’a vain nagrau:
– En jo hukilla šyödäväkši šilma ottan!
Van’alla keralla oli otettu ruž ja. Lesnikkänä ruado, niin hänellä voičči ružjua pidiä. Šai ružjan i yhen hukan tappo. Hebone ammunnašta kuin koppai, vähästä Van’ua ei kavottan. Man’a kergii pijäldiä ambujua. Niin kočulla kyläh i tuldih, vain nagretah. Van’a hevošta lažettuašša Man’alla šanaldi:
– Elä varaja nelläšorkahista hukkua, a varaja kakšišorkahista!
Elettih, eigo toine toizeh ravahettu. Toine toizelda ruaduo kissottih. Konža liettih kolhozat, molen kirjuttuačettih kolhozah. Hebone lieni andua šinne, annettih i lehmän. Žuali oli, vain muozet aijat oldih, pidi andua.
Elettih hyvin. Oldih nuoret, vägövät. Eliä i eliäbö heilä, da hämmendi kaiken eländäzen voina.
Enžimmäzeššä kuušša Van’an jo otettih voinah. Mytyš oli luja mužikka, a kyynelet lähtei:
– Ka, Man’a, näidä hukkie i mie varajan. Toruamah rubien, kuni paloiksi ei revitellä. Andannou Jumala – elošša tulen!
Ka šie šanelit, kuin it’ki Man’a kalman piällä – ka niin it’ki i šilloin. Kabui Van’an, ei lašše.
Moni kerdua unohtuači, moni ildua mäni kyläverejin tagah: kaččou meččädorogah, kummašta myöt’ Van’a läksi, iteldäy i kuin humalašša kodih kopittau. Šiidä rubei vaštuamah jogo päiviä poštua, vuotti kirjua. Ei proidin i kuuda, tuli viesti: Van’a venyy gospital’assa Moskušša.
Man’a enžistä šego, ves’ma ravizi, it’ki, unohtuači. А huomnekšella hänen kyynel’dä jo niken ei nähnyn. Yön aloh lieni Man’asta “mužikka”: šormet kulakošša, šanoih skuuppa, šilmistä, ušto kyynelilöinke, ruadostin kado.
Otti dorogah šyömistä, dengua i läksi Moskuh. Bol’ničan ves’ma väliän löydi. Mäni vanhemman luoh i šano:
– Mie olen Suvorovan Ivan Ivaničan naine. Ožuttakkua, midä on hänenke?
Vrača šeizaudu reunah i kačahti šilmih. Šiinä Man’a kaikki malto: Van’anke on ves’ma pahoin. Hiän šano:
– Ožuttakkua myttynästä l’uubo, en pölläššy, hiän on miun oma.
I ni yhtä kyynelyttä ei kirvottan.
Konža mändih paluattah, šil’mät Man’an proijittih kravattiloida myöt’ i pietyttih kravattih, missä dogadittih valgiet kudrit i šil’mät golubazet. Konža ne vaštuačettih Man’an šilminke, golubazista lähtei kyynelet. Man’a tuli reunah, painu, kabui, kodvan veny Van’an ryndähillä – i ni yhtä kyynel’dä! Van’an ihošta vain kyynelie pyyhkeli. Šiidä nouzi, kačahti salduattazih: kaikin it’kietäh. Vrača tuli reunah i šano :
– Suvorov on paralizuidu, ei pagize. Voit ottua, voit jättiä.
Man’an iho lieni pattie i hiän kaikella paluatalla šano:
– Kyynelilöillä ei šyötetä, ei parenneta. Auttakkua pojiezdah šua šuattua, a šieldä myö iče Van’anke mänemmä.
Ka niin Man’a Van’an i toi kyläh: olgupiällä – suamis ägieh aigah – Veččinäštä Ondr’ukovah, nellä virštua. Toi kodih i San’alla šano:
– Ka, poigane, tämä on šiun i miun vellat, ni yhtä pahua šanua hänellä et šanoiš. Šiun tuatto ando iččien hukilla, vain eläzimä myö. Kabuo i anna šuuda tuatollaš!
Van’a it’köy, a poiga mučottau.
Täh šuaten Van’a lyvdeli. Kiät i jallat oldih tukuttu rissikkeh, voičči vain istuo. Šie i iče tiijät, iče näit.
Jygie oli Man’alla, vain hänen kyynelie emmä nähnyn. Rahvahašša ei it’ken i koissa ei ravissun. Yksičči vain nošti iänen Van’ah, konža hiän piällä vatkai šeinäh päin, missä ennen rippu ružja, i šilmillä kyžy: “Missä on?”
Man’a enžimen rätkähti:
– Unaha, mi on šurma! Olet elošša šie, i kodi elävä. Pertih viluo elä tuo! Kuni elät, i pertissä lämmin. Kačahalla vielä vain pahoin, vičalla kuin lapšen perran!
Van’a muhahti, piällä vatkuttau: “En rubie.”
Ka i kaikki, poigane. A šie šanallit: “Piäzit muokista.”
Mie varajan, vain ei läzeydyis’ miun t’ota.”
Mama iänisty. Vuotin, midä vielä muissuttau, midä šanou. Kačahin häneh, a hiän it’köy, tullah kyynelet nägyö myöt’. A šiidä vielä miulago, iččiellägo šano – šil’mät hänen kačottih kunne ollou edäh:
– Tämä armahuš oli Ju malaš ta. Andakkah Jumala kaikilla žemmuošt’a.
Šiidä tuaš iänisty.
En nimidä mamalla mie šanon, en häkyttän hänen kyynelillä. Midä tullah, midä muissutellah, omuago igiä, vieraštago, kyynelet ei šanottu miula, šanottih vain mamalla.
Šilläže vuuvella i Man’a-buabon kätkimä, kahekšan kuuda eli Van’an kät’ennän jäl’geh. Läzi vain kolme päiviä. Ennen kuolendua kergii šanuo:
– Ka, Van’a, kakši kerdua šiun luoh tulin, vaštua i kolmaš kerda, enämbi emmä eruo.
Iho hänen oli ihaštun, ei kirvonnun ni yhtä kyynelyttä.