ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Mitein rahvašta parennettih ennein vanhah? 3.

История изменений

21 ноября 2022 в 17:02 Нина Шибанова

  • создал(а) текст
  • создал(а) текст: KOHELMAŠTA PITI KOPRISSELLA A meilä kun oli mammalla, mi hänellä lienöy ollun, kun kohelmakši šanottih. Ka mie arvelen, jotta še oli tätä šamua verenpainuo. Šillä tuli še olo toisin aijoin, jotta oikein niin kun kašotutti. Kašotutti ta vesi šuušta rupei lähtömäh, šemmoni oli hänellä vaikevuš. Kun ei konša muita šattun olomah, nin miun piti koprissella mammalta piätä. Še myötähäš šano jotta: – Tule šie, Santra, painele miulta piätä, kun tuaš piätä niin kivistäy... Tiältä l’euvan alta keškišormilla ylähäkši ta šiitä ympäri piäštä. Vielä piti mitata vuakšilla, jotta onko kunne päin piä jatkun, eli lyhennyn. Oikein lujašti piti koprissella piätä joka paikašta päin ta lukie: “Kokolla on kovat koprat, miula kahta-kolmie kovemmat, kahta-kolmie kauhiemmat.” Šiitä piti šylkie šormišuaroista läpi lattiella, jotta mänkäh šinne še kohelma. Tottaš kun piätä oikein lujašti painelit, nin še vähäsen helpotti. VERTÄ PIETETTIH, PALOHUAVAH PUHUTTIH Šiitä kun šattu, jotta veri ei heittän lähentyä, kun huava tuli, nin šiitä pietettih vertä. Oli šemmosie, ken šuatto veren piettyä. Šiih piti olla niin tuurikaš, niin kova ihmini, jotta še šai kačahukšellah veren piettymäh. Šiitä purtih, purtih hampahillah šitä ašetta, millä oli leikannun, ta šylekšittih, ta veri pietty. Kaikkeh piti olla konštie, kun liäkärijä ei ollun. Palohuava kun lienöy pahempi ollun, ka piti puhuja eččie. Spiirein Jyrin naini šuatto puhuo šiih palantah. Še oli Ponkalahen Maksiman Varvana. En tiijä, mimmoset hänellä oli luvut, lienöykö hiän kellä heittän niitä. Miun čikko pikkaraisena kun palo, še oli vielä niin pieni, jotta konttuaja, toisella vuuvvella. Meilä kun ennein oli še mujehen paissanta vartahašša, piisillä paissettih, šarhattih. Še kun tulihiili kirpoi niskah, juštih tuoho hautaseh, ta vielä šuolamujehen keralla. Lattiella šielä jaloissa kun konttasi. Ta paikka oli piäššä, heti emmä huomannun, ennein kun še kerkisi hyvin pahakši palua. Nin käytih vettä puhuttamah šillä Spiirein Jyrin naisella. Še šiitä puhu vejen, nin še tyttö hoti tušaštah ašettu. KALOJEN ŠIÄMYKŠIJÄ PIETTIH LIÄKKIENÄ Ämmö-vainualla oli matikan šappie pieneššä pullošša. Še oli korvaliäke hänellä. Pitäis kuotella, kun on kuulo männyn. Jo miula on šanottu, jotta kuottele šie matikan šappie, kun kerran ämmöš on pitän. Tuavitaisen Ol’eksei šano erähäčči miula, jotta hänen tiätinkä Mölköššä, kun šuatih hauki, nin enšimmäkši oli hauvin šapin šyönyn, ihan ruakana. Miksi liäkkiekši še lienöy männyn. A še vet on niin pahanmakuni, jotta et vois millänä šuuh ottua. Totta šillä oli hoš mi vaiva. VARIKSENŠUAPPUAT JALOISSA KÄVELIMÄ Koko kešät kun pal’l’ahin jaloin juokšentelima, nin jalkoih tultih variksenšuappuat. Ne kupaistih ta niihi tuli pienie nuarmuja. Käsie niise ahavoičči. Šiitä piti yötä vaššen voitua kiät kuoriella, toko pantih kintahat käsih, še hyvin autto. Jalkaterie niise voijettih kuoriella tahikalan šiämirašvalla. Eryähičči miula n’euvottih kušša jalkojen piällä – tai šillä kertua kupina mäni männeššäh. Šamoin käšettih ruatua nuottua vetyässä talvella, konša vilušša veješšä ta vinkkatuulella kiät oikein kylmettih. Šiihi vieläi luvettih: “Pakkani, puhurin poika, elä kylmä kynšijäni, elä kohmo koprijani, kylmä šoita, kylmä maita, kylmä kylmijä kivijä, kohmo šuolla mättähijä!” Šiitä kellä lienöy auttan, kellä ei, ka ainaški meilä jäi kaunis runo.