Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kalahan še ahvenki on

История изменений

28 ноября 2022 в 11:16 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Täššä talvipakkasilla šattu meilä käymäh Röhöštä kotosin olija vanha koulukaveri. Šovašta šuahe, kun hospitalista piäsi, on elän Uralilla, šieltä i naisen löysi. Mie kučuin hänet, jotta: “Tule käymäh, muistelet Kuitin ahvenie, šykyšyllä pyyvvettyjä”. Niitä šyyvveššäh mieš kyšy: – Mistä ta millä šie näitä pyyvvät? Tolkutin hänellä: – Tämä Vuokkiniemen kylä on ašettun Ylä-Kuitin lounašperukkah. Kyläštä kun lähtöy koilliseh, niin Ristiniemeštä avautuu vašemeh käteh vejet Vuonniseh päin. Matka šinne on mutkikašta, jotta šuau kotvan ajua mouttorillaki. Ennein piti airoilla šoutua pakittua, šitä mänyö šanottih “Pirun pitkäh peräh, hauvin šuolen šoilukkah”. Šuorah eteh avautuu vejet Petäjäniemen kyličči Jyvyälahteh ta ielläh Jolmosen kautti Keški-Kuitilla. Ristiniemeštä alkau ne onkipaikat, missä tykätäh ahvenija ajella. A keššäpä karjalaisešša ei ois äijä vähä šitä kalaštajan vikua. Niemen tyveštä Papinkiveštä murkinapäiväh päin on järven pohja hautoja ta korkoja kuin harvua uallokkuo. Vain kyllä on šuarta Ylä-Kuitin rannoilla. Pirttilahešta Piešunkih päin on Pošanlakši. Šiinä lahešša on luvettu olijan niin monta šuarta, mi kešäššä päivyä. Yheššä lahešša. – Kyläkö še Piešunki on? – No ei šitä aivan kyläkši voi šanuo, šiinä oli ennein vain nellä taluo. Erähän kerran oli Piešunkista tuotu tyttö toiseh kyläh min’n’akši. Emäntä kyšyy: “Mistä kylin tyttön olet?” Tämä vaštuau, jotta Piešunkista. A akka kuuli, jotta “pie šuuš kiini”, ihmettelöy, jotta hyväh min’n’ah olen ni šattun. No šiitä aikojen oltuo yheššä hyö nakrettih šitä kommellušta. Pitihän niillä šuarillaki nimijä olla. Tuošša Köyrylahen šuulla on ašettautun piäkšekkäh kolme šuarta, niin ken lienöy šuutkalla on antan nimet: Mie, Šie, Hiän. Peräkkäh šeisotah niin kuin hyvät nošturit, kuin vahissa lahen šuulla, ta niin niitä ni kučutah. Kävin šielä onkella jo ennein šotua. Šilloin emmä vielä tietän mouttoriloista. Myö, poika-šikiet, šoutua parkkisima. Eihän šilloin muuh työh kyheytyjät onkittamah jouvettu, muuta kun heinätöijen ta pellonleikkuun välillä. Vain šiih aikah ne ahvenet parahittuan ollah karjoissa hautojen rinteillä. Vain ei kačo moni joutan onkittamah, še oli šanontaki šilloin: “Ken kešällä onkii, šitä talvella nälkä tonkii”. Ken kynnellä kykeni piti ruatua nurmella ta pellolla. Nyt še on toisin. Päiväššä ruat vain šeiččemen-kahekšan tuntie. Lisäkši on lepopäivät, a monilla kakši netälissä, lomat šen piällä. On aikua onkitella. A še kalalla lähtö. Päivä kun alkau vohoštua, niin jo olemma liikkehellä. Illalla on jo kaikki vehkehet varuššettu, muuta kun mouttori käyntih. Piäšemmä Hankašuaren šeutuvilla. No täššä. Šammutamma mouttorin. Hil’l’ani myötätuuli kantau venehtä. Nyt pohjaonket veteh, annahan ne eččiy. Onkissa on jykiet tinat, šyöttinä mato, šuuri ta elävä. Še koivertelou onkešša, muanittelou ahvenie. Ei. Täššä on vielä šyvä, liki kakšikymmentä metrie vettä, ei še näin šyväštä puutu. No elähän kiirehi, jo alkau mataluštuo. Yksi onki jo kulkou pohjua, šiinä on jykie tina pohjamittarina. Enimmäkšeh ne ahvenet ollah parvissa hauvalta matalah tahi korolla nouššešša noin šeiččemen metrin šyvyöššä. Šiinä kun pyörit kotvan, haruat pohjua myöten onkien kera, ka erähäššä kohti šatut ahvenparveh. Matkuat šiima koko ajan kiäššä. Kun vain onki šattuu tärähtämäh kiveh, jo i höröššyt. A niitä šormen mittasie ahvenie vet on tämän täštäh, nehän ne on kiušana, kun kisotah mato ennen aikua koukušta. A kun jämähtäy tosi ahven, niin kuin šähköllä lyöy käteh – nyt šielä jo on. No kyllähän še tottunut käsi tuntou mi šielä on. A kun yhtä aikua ruaššaltau ušiempah onkeh, šilloin heitä ankkuri järveh. Šiih palah ei ole aikua tupakkie virittämäh. Aluštahan ahvenet šyöy kilpua. Šuurimmat ryntyäy enšimmäkši. Šen kun kerkiet lappua veneheh. Joškuš šivomma yhteh šiimah kakši onkie, šilloin kakši kerralla noššat, jotta šiima joikuu. Mukava niitä on lappua. Kačot kun šilmissä vakka täyttyy. Ta ahventa kuin tel’l’uo! Mujehta ne tykkyäy. Kun ei mujehta olle matašša, niin purissa ičelläh ahvenelta vačašta. Kun panet mujehen onkeh, niin kyllä ottau. Juohattauhan ne ušein lokit, missä on ahvenie. Kun niät lokkiparven karjehen kera čukeltamašša järvellä, niin šiinä paikašša ahvenet ollah. Ne kun niätšen, ahvenet tai lokit, pyytäy mujehie, a myö ahvenie. Ka šattuu kyllä niinki, jotta keitosen kešäsen päivän šoutelet, välillä ajat mouttorilla, ečittelet, haruat šekä pohjua jotta pintua, vain et šua paissinahventa ta näläššä kotih illalla lähet. Eikä ole akalla viemistä. Še kun Kuitti on šuuri. Jo vaivuttau šoutuas’s’a, a perämieš rönkyy: “Elähän makua, šouvahan niin kuin tuattoš šouti muamuoš muanittuas’s’a!” Vain et joka hehtarie šieklo, vaikka kuin himottais. No tulouhan huomena uuši päivä, a noušovalla netälillä kuuši. Šuauhan šitä vaikka kalaštua, ta šuurie ahvenie on mukava pyytyä, vaikka ei ni puuttuis. Täššä viime kešyä iellä oli kolme vuotta peräkkäh, jotta niitä šelkäahvenie ei löytyn. Keltä i kyšy, niin šanottih, jotta ei niitä ole, niin kuin ois järven pohjašta läpi mänty. En ainaki mie monta šuanun. Šaman tien kato lokit. Niitä et kyllä monta parvešša nähnyn, mi kumma lienöy ollun. Viime kešänä kolmen katovuuvven jälkeh löysin mie tuaš ahvenet. Šai niitä moni muuki, ken lienöy kehannun ottua. Mieki šain mi tarvičči. – Miltäpä kalani maistuu? kyšyin kaveriltani, kun tämä otti lautaselta viimesen ahvenen. – Ka kalahan še ahvenki on, hiän vaštasi. – Kohta olen niin täyši, jotta n’apa alkau kiiltyä.