Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kisin elos

История изменений

29 ноября 2022 в 12:20 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Ijän kaiken, ennevahnas dai nämmil aij oilgi ukon da akan keskes meni kiistu da kai hoppu, kudual on enämbi, a kudual vähembi ruaduo. Enimyölleh kiisti ukko, gu akal on kisin elos, tiedäy vai päčis ymbäri punuokseh, hyvä hot’ syömizen varustau, parembua hänes älä vuota. Minul pidäy hallot talvekse azuo, a sit net lumen panduu vedellä pihah. Sit lehmäh da heboh näh vedellä niittylöilpäi heinät. Hebo juottua, kagrua andua, heiniä panna soimeh. Toiči vie hänes tuači rengi-toine vetty tuo lähtiespäi da viegi lähte avua-purasta, eiga hänel, gor’a-rukal, ei ole aigua, lapsi nännis rippuu. Tuot, kunne menet tuomas, eiga samvuarah ei ole veresty vetty valua. Akku on ij än kaiken mielevembi ukkuo, sendäh äij äl ni kiistämäh ei rubie, sanou vai: sendäh oletgi perehen ižändy, ku pereh pidiä kylläs. Kerran nenga sežo kiistäjes akku sanou: ‒ A midäbo myö tyhjiä kiistämmö, davai nedälin päivikse vaihtummo ruadolois. Lähten minä sinun sij as heinii vedämäh loittozis niittylöispäi, a sinä huogavu minun sij as kois. Muudu älä rua nimidä, vai päčči huondeksel lämmitä, sit konzu truva on salvattu, sinne lämmitettyh da ruokittuh päččih pane murginakse suuppu kiehumah, padaine suurimkuaššua maidoh kiehumah, pada vetty lämmäh ildujuotandale lehmäle da lypsäjes udarehien pezemizekse. Sit pane soimih lehmäle dai lambahile heiniä. Sit anna juvva heile da älä unohta kanoile andua suurimua dai vetty. Jäiččiä suvaičet, sit i kanoi unohtuksis ei pie pidiä. Lehmän, olgah, lypsän dai vazan juotan minä, eiga sorrutat paskale nuoren vazazen, sit lihua hänes älä vuota. ‒ No, sitgoi kai ruavot? On midä. ‒ Vuota, vuota, älä vai kii rehtä. Nämmä vai huondeksel. Päiväl vie toine kerdu pidäy kaikkii juottua dai heiniä soimih panna. A sit vie lapsele töttöh lämmiä maiduo valua, da älä lastu itketä, siiriči kätkyös proidijes lekahuta kätkytty, kuni lapsel on vaččaine täyzi da perziehyön al kuivu. Lapsi maguau, ei sinuu trevouži. Havaččuu konzu, vaihta ripakot, märrät pane kartah, sinne minä jällel yödy huondeksel vie panen. Sinul roih vie buukku sotkie. Taiginua huomei vie ei rodei, ga sit, buukan kel spruavittos. Žiivatoin päivykerran kaččohuu tuot halguo päččih dai ležankah näh, sit vetty kanna pučči täydessäh. A sit voit dostalin aij an ikkunah kaččuo da minuu vuottua. Minä sinuu vuottajes yhten ikkunalluo villua kartuan, toizen ikkunalluo langua kezriän. Konzu hätkestynnet otan nieglomizen kädeh. Sinä nämmii ruadoloi ruadua et malta, ga sit huogavu. Ukko oli myödäh jiämäh tossupiän akan sij ah huogavumah. Huondeksel akku pani päčin lämmäh, juoksi tahnužih, pani hevole, lambahile dai lehmäle heiniä, pani varuksih rengin vetty heboh näh enne lähtendiä juotandah näh. Varustaldi huondesveron, samvuaran keitti, kuni ukko hyväs mieles piippuu poltau. Iče duumaiččou, nedälin päivät olen hoival, enämbäkse en jo rubei, eihäi akal hoivu rodie regi heiniä lad’d’ata da nuoril kiinittiä hyväzesti. Pidäy sanuo, anna kyzyy abuu mužikoil, onhäi vie muidugi heinyniekkoi. Akku sil aigua suupan päččih pandavakse varusti, ukole vai juo hatti midä vie panna päččih truvan salvattuu. Nu hyvä, paginat kai paistut, dielot sellitetyt, voibi lähtie matkah. Akku silmät risti, otti ohjakset kädeh, istuihes da čut vai lekahutti ohjaksii, hebo rabsakosti pierunke lähti hyčyttämäh. Ukko rabaihes astieloi pezemäh da stolua ruokkimah, ga tostihes, ei kunne astiet lähtietä, keräi net tukkuh da ottihes päččii ruokkimah. Kai azui muga, kui akku nevvoi, kai por’adkua myö lad’d’ai, jälgimästy vezipadua rubei päččih panemah, se kuadui bokalleh. Vetty muah ei äijiä mennyh, ga nouzi äij y tuhuu. Häbevyksis polgi ufatkan piäl, se pakui da kosketti kätkyön bokan, lapsi havačui, pöllästyhyy rubei itkemäh. Ukko čiisto häbevyi, ei tiij ä, lastugo alevuttua, vai truba avata, anna sinne vedäy tuhut. Kodvazekse uksen avai. Uksi avavui, vaza pöllästyi, kopsahtih seizoi. Lehmy ei ammui oli kandanuh, vazastu vilunaigua piettih pertis. Ukko vazaspäi tuli lastu liikuttamah, lapsele lugou: tpryčöi-tpryčöi, töttyö suuh pujoittau, lapsespäi hyppiäy vazalluo, sidä lekuttau: baju-baju, magua, ei sinuh ole aigua. Sinne-tänne hyppij es halgo puutui jalloin valih, öntästyi da pakui kartah, kunne oli akal varustettu buukku sotkiettavakse, puolet vezii kartaspäi mendih lattiele. ‒ Oh minuu, pačkau ukko, ‒ tädä vie ei täydynyh, vie nygöi akan tulendassah pidäy late hot’ vihkol ottua. Vazaine alevui, ukko uksen salbai, ku ikkunat ruvettih pölylöin da tuhkien välis nägymäh, a lapsi nikui ei alevu. Ukko tostih, lapsi on märräl, pidäy kuivale panna, ripakot vaihtua. Lapsen ku riičči, ga sie oligo kuzen valdua märgy, oligo vie i čiččii. Tädähäi ukko varai kaikis enimäl. Kehvelin viizas akku, tägä ruaduo ei sanonuh. Tämän dielon vai ollus sanonuh, ei kehno lähtenys heinäh, kačo mitus on viizas. Ukko lastu ripakkoloih pyhkiy da parpattau: “Nygöi istuu ries, pehmiet heinät perzien al da vie pajuo hyrhettäy, a minuu nengomah kuatorgah podvedi, mis riäkis. Vuota tulou kodih, kaikes vastuau.” a lapsirukkaine hänen burbetustu kuundelou, jalgazii bringuttau, nagrau, buitoku ellendäy, midä tuatto muamale uskaldau tulduu azuo. A poigu ilovoiččijes ligahizel varbahuol vieldi tuatan rožua da puutui vie i nenän n’okkugi vieldiä. Yhtelläh tuatto ei suuttunuh poij an piäle, vai sidä matkitti ‒ vellakse, poigu, vellakse. Kuni poij anke puohkaroiččihes, piän ku nostaldihäi, ga jo hämäri pertis. ‒ A voi-voi, akku tulou kodih, a minul kai dielot brähädälleh. Žiivatat päivykerdua syöttämättäh, juottamattah. Lapsel sydäi tötön suuh da iče juostojallal juottah, heiniä soimih tungeldi, kanoile jyviä kobral lykki, ‒ iče eččikkiä, ‒ on teil aigua. Kožinos, kaččou, mi vallotannou, kuokal lähembä vieldi, ga jäiččy, kaččou, ga vie toine… Viizi jäiččiä keräi. Hyviä mieldy oli, hyvän palkan sai pahas päiväs. Kuulou häi, ga jo akku on pihas. Nu hyvä, ku jäičät puututtih hyväl aigua kädeh, paha mieli lähti iäre. Nygöi hot’ akku čakannou, ga ei moine abei rodieu tirpua. No akale sanon: “Passibo suuri huogoipäiväs! Dostalikse igiä huogavuin. Rua vai iče omassas ruavot. Enämbiä ainavuo kerdua en soimua, gu akal vähä ruaduo on. Moločču akkurukku, kai paginat katoi. Minun ruavonke spruavittos da tulduu vie kodiruavot pidäy ruadua da vie minun ruatut ruavot da jället kohendua”.