Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Ozatoi rakkahus. 1

История изменений

05 декабря 2022 в 16:19 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Vuvvennu 1942 suomelazet joukot seizottih omis pozitsielois. Suur-Suomi oli jo luajittu. Armii seizoi voittajannu loitton Suomen rajas, Oniegurannal Oštas päivännouzupuolen jälgimäzes vardoičendutugikohtas. Parahite Vahnan Sentran karjalazen sektoran vangit oldih siirretty Alavozen kylih. Alavozes oli hil’l’aine aigu. Siirdoluagerin rahvas ielleh ruattih tulien raududorogan pengerel. Saldatat da rakendaikompuaniet ruattih kaikenmostu ruaduo – srojittih dorogoi, sildoi, laukkoi, ga se oli kuivu da hengetöi ruado. Joudaval aijal käydih Anuksen kinoteatrah, kuunneltih raadivoprijomniekoin programmoi da gramofonuplastinkoi. Alavozes oldih hyvät ennustukset saldatoile. Kylih tuodih siirdolazii nuorii naizii da tyttölöi. Sendäh saldatat peitoči piettih pienii “čupputansiloi” politsien miärävyksii vastah. Toiči saldatat kyzyttih tyttölöi kävelyle. Rodih vagaviigi ystävyssuhtehii suomelazien saldatoin da karjalazien tyttölöin keskel. Tulou mieleh yksi musto minun hyvän suomelazen ystävän rakkahuos, ystäviä mustelimmo hyväl mielel vie voinan jälgeh. Suomelaine korpraali Yrjö Niemi tuttavui čomah susiedutaloin tyttöh Antonina Krupinah. En voi olla kuvailemata Yrjö da Antoninan ystävyssuhtehii, kuduat sytyttih myöhembäh suureh rakkahuoh. Yrjön avtokompuanien kaikin miehet kučuttih händy sugunimelleh – Niemi. Tälle čomale hoiskiele miehele pädi hos mittuine nimi. Pien tallel tänäpäigi hänen fotokuvua. Minun mieles, Niemi ei olluh tavalline suomelaine mies, häi oli muhelo da juumoranke. Ilmeilöil häi ozuttihes nuorekse, moittimatoi nenä, leugupiät kaijahkot ‒ oli hänes midäliennöy vie lapsellistu. Antoninan jallanjälgi huondeslumes oli Niemele erilaine ihastus. Puaksuh hän toi sen jällen pordahile pihaveriän rinnale. Huondeksil 1942 Niemi oli nähnyh susiedutaloispäi kävelijän čoman neidizen. Erähänny keväthuondeksennu häi rohkeni tabuamah neidizen. Häi ezitteli iččiedäh kaunehel ystävällizel iänel: ‒ Kenbo tämä viehättävy neido on da kunne kiirehtäy? Minä olen korpraali Yrjö Niemi. Elän teijän taloin rinnal. Antonina kačoi Niemeh da sanoi: ‒ Olen nähnyh teidy. Minä olen Antonina Krupina. Tämä enzimäine tuttavumine Antoninah sytyi rakkahuoh, voibi sanuo, enzi kačahtuksel. Pyhänpiän Niemi kyzyi Antoninua kävelyle. Antonina myödyi da sanoi: “Kävelemmö täs lähäzel kohtal.” Niemi oli hyväs mieles da kyzyi: ‒ Kui tiä Alavozes briha da neidine tuttavutah toine toizeh? ‒ Meile tiä Karjalas brihale pidäy kävellä neidizenke ynnälline vuozi da ei ni sua tyttyö koskie, kuni ei tyttö anna lubua. Tytöl pidäy hyvin tiijustua miesty. Vaste sit voibi kävellä käzikkäi. Minä en tiijä sinuu, ga toiči myö voimmo ehtil kävellä, sanoi Antonina. “Avoi, mittuine häi on čoma mies!”, välähtih Antoninan mielis. ‒ Passibo, Antonina! Tiettäväine, minä vuotan, en ni koske sinuu. Vuotan sen verran aigua, min pidäy, sanoi muheloittajen Niemi. Oli kevätkuun kylmy pyhäildu. Niemi ehoitti Antoninale käymäh školan pertih da šupettelemah lämbimäs tilas. Niemi pani käit opastajan stolale. Kaunehet käit, järgieh dogadi Antonina. Pitkät šoriet sormet, silei hibju. Tundui silleh, ku nämmä ollah taidoilijan libo pianinol soittajan käit. Antonina oli kiinnostunnuh, mibo ollou Niemen ammatti? Häi oppi kuvittella händy biznesmiehenny libo taidoilijannu, ga nimitus ammatti ei sobinuh hänele. Antonina rohkeni da kyzyi: ‒ Mibo on sinun eloksen ruado? Nygöi sinä olet armies. Niemi ellendi Antoninan kyzymyksen da sanoi: ‒ Nygöi olen armienpalvelukses šouferinnu täs avtokompuanies. Muite olin opastumas kaksi vuottu Helsinkin Tehniellizes Korgeiškolas. Voinan jälles jatkan opastumistu. Enzimäine vastavus oli vessel da miellytävy mollembile. Hyö paistih rakkahal. “Onboi kaunis tämäi mies”, uvvessah mieliksendeli Antonina. Antonina Krupina eli meijän taloin rinnal oigiel puolel. Krupinan taloi Grigourii Krupin nosti vuvvennu 1928 ruadajes Anuksen lespromhouzas. Perehes oli viizi lastu. Sandra Krupina, Grigourien mučoi ruadoi kolhouzas. Heil ei olluh tavallistu kolhozniekan koditalohuttu, paiči ku kazvismuadu, kartohkupelduo da mustučihoidu. Pereh tuli toimeh Grigourien suamal palkal. Heijän vahnin tytär Antonina voinan allus oli täyttänyh kaksikymmen vuottu. Toine heijän tytär oli Vera kaheksatostuigäine. Volod’a rodivui vuvvennu 1931, pahamieline da riidažu brihačču. Boris oli kaheksavuodine da sizär Zoja oli minun igäine. Grigourii otettih keviäl 1938. Enzimäine rakkahin lapsi Grigouriel oligi Antonina. Antonina oli kaunis ujo neidine, hyvin tuatan kazvatettu. Antonina oli sanua sanomata kylän ihailtavu čomin neidine. Häi jo tundi igäneidizen rakkahuon kosketuksen. Jo enne jatkovoinua häi kävyi bes’odoih, tansiloih, tahtoi vastata nuoren ritsarimiehen lähikyläs libo Alavozen zavodualovehelpäi. Häi rakastui puaksuh. Ga konzu oli tuttavunnuh brihanke, tuli ainos ilmih, ku rakastetul oldih savizet kengät, toizel ‒ mustat sormet, kolmandel – pahoi hoijetut tukat. Hedi konzu briha unohti hyvät tavat da rubei kobeloimah, Antoninal rakkahuskuvitelmat murettih järgieh. ‒ Sinä et kunnivoiče minuu. Sinuu ei sua uskuo, oli Antoninal tavannu sana ystäväle. ‒ Minä kunnivoičen sinuu, Antonina. Usko, kunnivoičen sidägi enämbäl, höpötti briha. Ga Antonina ei kunnivoinnuh nämmii brihoi, kudamil oldih mustat sormet da huigei mieli, kudamil oli mieles “se yksi tahto”. Antoninan peitošnoih rakkahuoh kuului kolhouzan ruado myöhäzeh ildupäivässäh. Pyhinpäivin čuaju libo sikoriijuondu kučuttuloin ystävättärien kel da pitkin talvi-illoin kirjoinduruadoloinke. Antonina oli perinyh tuatan vägevät värit: slaavilazet ruskiet rožat da luonnollizen temperamentan. Hän tiezi jo pienenny, mitus on hänen sija perehelokses. Kai omat velvolližuot Antonina täytti kunnolleh, buitogu ozuttajen ezimerkii omile sizärile. Häi tundi iččiedäh pättävänny kaikkeh. Puaksuh tuli mieleh, ku hänen čomus, mieli, viizahus oli selgei vastus hänele, kudai eisti oman rakkahuon menemisty ozua kohti. Antonina sai puaksuh tundie omua viärytty, buitogu häi olis nostatannuh kylän brihoil turhii toivehii. ‒ Ongo se minun viga, ku sinul ollah ubiet rinnat? sanoi eräs nuori alavozelaine briha. ‒ Ritsariloi ei ole, moitti häi kylän brihoi, kuduat ainos tahtottih kobeloija händy. ‒ Nikus ei ole kunnon miehii! Onnuako sentäh Antonina uneksi löydiä ritsarin. Nygöi voinan aigah Antonina oli gu varavossah, ku hänen rungan rakendeheh oli hänele pahin viholline. Häi selgii kaglua myöten nyblitettyh sangieh takkih, kudai hänen mieles kestäy tungettelijan turvan. Omahyvyöl da omal kaunehuol Antonina tunzi hyvin oman menestyksen nuorižon keskes. Oldih hänel suuret talviyötaivahankarvazet silmät, lumuaju muhelo da vie kaiken piäle muzavanruskiet tukat aldoloilleh, kuduat valuttih selläle. ‒ Tiä Alavozes nuorien naizien da tyttölöin vähytty jermuloil ei pie väheksie. Onhäi nuorii naizii da tyttölöi tiä kylläl, nagroi Tuura, avtokompuanien šouferi ruavastu puoldu. Niemi nygöi tunzi henges, ku voinu toven herkäh liikutti hänen tundoloi puaksumbah kui rauhan aigah. Häi joga päiviä vedeli avtokuuzovas nuorii naizii da tyttölöi raududorogan pengerele ruadoh. Tundoloin pyzyvys oli painai šeikku. Kui tietäh, ku rakkahus ei kačo ulgopuolizii hyvyzii, vai se eččiy sidä yhtehisty säveldy, kuduan hyvyös tundo rodivuu. Toiči ehtil maguamah mendyy, Niemi ajatteli, ku tiä Suvi-Karjalas naine kulgi moizennu rakkahannu, andilahannu saldatan igävis toivehis. Nygöi Antonina Niemele oli enziazies hänen eloksen normalizoindumistu, vie loittozes tulien eloksen ozas. Niemel rodih himo naija Antoninas, hänel oli toivo tulieh ozavah elokseh. Oraskuun lopul 1942 avtogaražas piettih enzimäzet peitošnoit čupputansit “tanssilemmeskelyt”, kudamat oldih kielletyt voinupolitsien puolelpäi. Niemi kučui Antoninan tansiloih. Antonina suostui. Antoninan sangien koftan rindunyblät oldih salvattu kaglua myöte, da hänen pitkät muzavanruskiet tukat valuttih olgupiälöile. Heijän silmät kohtavuttih minuutan aijan. Niemi kačoi Antoninah muheloittajen, mutkahutti piäl, ozutti merkin, ku ottau Antoninan tansih. Antonina tiezi, ku nygöi häi tulou olemah koittehes. “Hyvin menöy” tostih Antonina syväimen iänes da tansin lopus sai kiitändysanan Niemen ritmutansis. Tämän tansi-illan jälles hyö ozavannu tuldih školan pertih. Kai Niemen pitkät ajatukset tulieh elokseh nähte Antoninanke jatkuttih ruskiennu langannu tiä Alavozes. “Meis roih čoma puaru erähänny päivänny. Terväh!” mietti Niemi. ‒ Tahtozin seurustella sinunke, sanoi hil’l’azeh Niemi. ‒ Ku pihal on vilu, voimmo olla školas, sanoi Antonina. Hyö seurusteltih hil’l’akkazeh näpit kiini. Niemen sanat virrattih vuolahasti. Hänen silmät losnittih, rožat ruskettih. Niemen paginois tykytti suomelazen hengen ritmu ja eložus, kudai elävyi Antoninan mieles kuvannu pieneh puhtahah linnah, tovellizeh rauhallizeh Lahten linnanmuailmah. Antoninua tämä indomieližys liikutti. Häi tovestui, ku avtonohjuandu oli tavalline ruado, onnuako tämä sydämelline nuori mies ei ni ole tavalline šouferi. Antonina tahtoi kuulla ližiä, da kyzyi: ‒ Minä kuulen sinulpäi paginua buitoku taigumiehelpäi. Niemi, kerro midägi iččeh näh da kodih näh, midä ruavoit Suomes? Ket ollah sinun vahnembat? Niemen silmät tutkittih Antoninan kaunehii ilmielöi da rindoi. Niemel pidi syväimes olla suuri valdu, gu olla kaččomata Antoninan muzavansinizii silmii da rindoi. Häi huijustelih. Heijän mollembien silmis losni uvven tulien aijan huondesrusko, täyzi uvven eloksen nouzemizen sarastus. Kaiken tämän oli suannuh aigah heijän alganuh rakkahus: Niemen syväimes burhai pohjatoi eloksen nouzemu tostu syväindy kohti.