ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Karjalaini pal’l’ahalla kallivollaki pärjyäy. 3

История изменений

12 декабря 2022 в 15:53 Нина Шибанова

  • создал(а) текст
  • создал(а) текст: “KIVIE OLI HELPPO VEŠTYÄ KIRVEHELLÄ” Vienanmeren karjalaisilla oli vähän šaviašteita. “Myö oršilla šaviašteita emmä pannun, kaikki šupi vaškiset oltih”. Vaškiašteita oli äijän, ka Siperissä ta Komissa evakošša ollešša niitä vajehettih leipäh. Šovan aikana tarvičči värimetallie pulikkojen valamiseh ta kyläläiset annettih niitä. Varšinki pionerit vielä kilpua vietih värimetallie. A ennein še vaškitasoja, -kattiloja, -čäinikköjä ta -šankkoja kiillotettih ta ašetettih oršilla muotin mukah. Sosnovitsašša oli hyvät šavikerrokšet. Kevät’t’ämärveššä šavešta luajittih ašteita, ta še hyvin paššasi kiukuan kuvontah. Sosnovitsan šavie käytih Tunkuolta ta toisista loittosista kylistä, ihan 80–100 kilometrin piäštä. Sosnovitsan merišavi oli korkiešša arvošša, še kun oli pehmie ta keštävä. Väriltäh še oli šinini. Pomori-venäläiset luajittih kovua ta keštävyä kirpiččyä luonnon šavešta. Venäläisen kiukuan kovašša suarušša kirpiččä šuli lujašti yhteläisekši tukukši, še oli niin kun betoni. Täh tapah luajittuo kirpiččyä ei šuattan käyttyä toiseh kertah, ka eipä i tarvinnun, kun “šiitä luajitut venäläiset kiukuat šeisottih šata ta enämmänki vuotta”. Tunkuolla kiukaita kutuos’s’a käytettih paikallista eri hyvyä kivie. Šitä louhittih kallivošta ta veššettih kirvehellä, “šitä kivie oli helppo veštyä kirvehellä”. Šiitä kiveštä luajittih i käsikivijä, kun “šiinä oli lisänä kovempie jyväsie”. Paikalliset eläjät noššettih malmie ta šitä šulatettih. Melkein kahekšan kilometrin piäštä Kevät’t’ämärveštä on niin šanotut Rautaveräjät ta Ruošmešuo. Kylän luona tähä šuaten on šäilyn rautajättehie tukuttain. “KIRVEŠMIEHET OLTIH HYVÄT” Hyvin tunnettuja oltih karjalaiset kirvešmiehet: “Karjalaiset iče luajittih taloja ta muita rakennukšie, šamoin i kirikköjä. Ta vielä mitein!” “Šivušta päin rakentajie ei tarvinnun kuččuo”, “kirvešmiehet oltih hyvät, ei ollun n’okan koputtamista, kirvehellä veššettih niin, jotta höylyä ei tarvinnun”. Rakentamista varoin valittih parašta meččyä. Puut otettih kivikkökankahilta, mit oltih korkeilla kuivilla paikoilla. Niitä puita, kut oltih ilman okšie, šuorarunkoset, ilman viäntöjä, kuattih talvella: “ennein še kun talo rakennettih, ka ilmasekši ijäkši”. Meččä oli pihkasa: “alankoissa meččä oli laho ta heikko”. Puita valittih kevyällä, konša lumi lähtöy. Kun puu šahattih, še šamašša kuoritettih: “kuorineh puuta ei kuivattu”. Šiitä hiršijä kuivatettih koko kešä, šentäh kun “märkä puu ei kelvannun, še talon viäräkši vetäy, “a kuivah hirteh i kirveš ei pissy, niin on kova”. Lautua šahattih märistä hiršistä kevyällä, šiitä oli helpompi šahata. Šalvokšešša tarkkaseh ašetettih tyvi latvan kera, a latva tyven kera, “muitein tuuli rupieu kävelömäh kormanoja myöten”. Rakentajat aina piettih šilmällä omie kirvehie: “kirveštä ta akkua kellänä elä anna”. Karjalaini mänty on luja ta hyvin arvokaš. Šitä käytettih metron rakentamisešša. Piiterin metruo varoin valmissettih mäntyö ta kuušta Klimkol’an luota, še on Nuottavuaran lähellä. Pienet, järkeväšti ašetetut Pomorin karjalaisien elin- ta apurakennukšet erottih Oneganiemen, Puudožin piirin ta vepšäläisien kylien taloista. “Enimmäkšeh talot oltih hyvät, kolme-nelläpirttiset, yksipirttisie vähän oli”. “Moničči talot oltih kakšikertaset, šuuri tanhuo lisänä”. Vierašhuonehie oli enimmäkšeh vain pohattojen taloissa. Alakerrašša keitettih ruokua perehellä tahikka valmissettih juomista šiivatoilla. Nämä vierašhuoneh ta juomiskeittijö ollah tämän alovehen rakennuškulttuurin erikoisuš. Tanhuon takasinta huonehta niise voitih käyttyä juomiskeittijönä. Alahuana oli pirtti, missä oli venäläini kiukua, a ylähyänä oli gorničča, missä oli “mualilla kirjottu hollantilaini kiukua”, “pohatoilla kiukuat kaikičči oltih kirjotut”. Molompien kerrokšien šinčissä oli kakši šivupirttie, ta vielä pimie ruoka-aitta ta valkie aitta vuatteilla. “LEIVÄLLÄ KÄYTIH ŠUOMEH” Rajakylien karjalaiset XIX vuosišuašta alkuan harjotettih laukkukauppua Šuomen puolella ta šen kautti pohatuttih. “Kehuttih toini toisellah šuomelaisie kelloja, täkkijä, poluuta-ašteita, perinöjä, anšoja, hankoja, kirvehie ta muita Ruočissa luajittuja vehkehie”. Šuomen raja oli auki 1918 vuoteh šuaten. Karjalaiset käytih Šuomeh hevoisrejillä ta venehillä, vietih šinne meččälintuja ta turkiksie: “Meččokanoja täyšin rekilöin vejettih Šuomeh”, “tai leivällä käytih Šuomeh”. “Elukkoja (lehmie ta heposie) niise tuotih Šuomešta. Yksi Viikatehjärven karjalaini ošti Šuomešta šiivattua ta ajo karjan Kemih, missä lihat möi, nahkat vei omah kyläh, parkkisi ne ta valmehet tal’l’at vei jälelläh Šuomeh”. Naisien käsitöistä enšimmäisellä šij alla oltih villaruavot. Lampahie kerittih toko kolmičči vuuvvešša. Villavuatteita tarvičči kalaštajilla ta mečäštäjillä, mečänhakkuušša ta uitošša. Villašta tikutettih pušeruo, lakkie, kaklapaikkua, kinnašta, šukkua (pitkävartisie polveh šuahe tai lyhytvartisie). “Naiset pukšuja ei pietty, merellä niise käytih ilman pukšuja tai meččäruatoih”, “pukšuja alettih pityä 1930-vuosina”. “Šentäh kun ihmiset oltih lämpimät, työttä ei issuttu, ei ni kylmetty”. Šukkie ta kintahie naiset nieklottih – tikutettih yhellä nieklalla. Vanhat karjalaiset mainittih: “Merkkaukšen muotie meilä ei ollun”, “merkkuannalla et elä”, “ei ollun aikua merkkuamisih: äijän muuta huolta oli, eniten verkkoja, nuottoja ta mertoja kutoma”. Entisih aikoih karjalaiset piettih omakutosie vuatteita, šamoin kuvottih käsipaikkoja, täkkijä, šarkakauhtanoja ta -pukšuja. Ka konša tultih tehtahan kankahat, ni ruvettih kutomah yksie vain mattoja kuteista, ripumattoja. “NAKREHEŠTA TUHAT ERI RUOKUA LUAJITTIH” Ne karjalaiset perehet oltih köyhät, kellä oli vähän muata ta äijän tyttärie, kun naisien ošah muata ei kuulun. Šamoin köyhäšti elettih perehet, missä ei ollun hevoista, “lehmä še oli jokahisella, köyhälläki naisella”. Kevät’t’ämärven 70 talošta vain 2–3 oli ilman hevoista. Pohatoissa taloissa oli 5–6 lehmyä, 3–4 hevoista, lampahie. Kakši lehmyä ta heponi oli keškivarasella eläjällä. Kun oli karjua, ni hyvitettih muata, “pohatalla še multa muštana pučasi: tuahta oli äijän. A laiha, köyhä pelto mistä voimua šuau kašvattua antimie?” Elukkoja piettih niin äijän, kuin heinyä voitih šuaha. Nälkävuosina karjalaiset jouvuttih lisyämäh leipäh petäjyä. Eryähičči jauhon šekah lisättih käsikivellä hienonnettuo kalan ruotua ta olkie. Petäjäistä šyötih vielä i šovan jälkeh. Petäjälevyt kuivattih, hienonnettih, lisättih apilahankukkie ta jäkälyä. “Jäkälyä elukoilla šyötettih tai iče šyötih”. Olešta paisset tih kalittua. Šelkyä leipyä paissettih nakrehen lehtien piällä, “šiitä tuli hyvä haju koko pirtillä”. Nakris oli lempiruoka, “nakrehešta tuhat eri ruokua luajittih: kuivattih, hauvottih, iče luajittih makeita, omenoja ta finikkoja ei ollun, nakreheh i šokerie ei tarvinnun lisätä”. Nakrehešta paissettih umpinaisie nakriskukkoja, keitettih vuaššua. Vuaššah šuatto lisätä terkattuo nakrista. Pruasniekoiksi karjalaisissa kylissä keitettih humalašta olutta. Vodkua oššettih Kemistä. Humalointie ei ollun. “Miän kyläššä naiset viinua ei ni maisseltu”. Suali, kun elämä muuttuu eikä aina parempah päin. Kaččuot kun lohi ta hallei ennein oltih paremmat, nakris oli makiempie ta ilman vodkua elettih hyvin. “Puhtahašti, hyvin puhtahašti elettih karjalaiset, ei laisoteltu ruatuas’s’a”. Hyvä olis nytki tätä muistua ta elyä šiivošti.