Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Lapsekas akku on parembi kui lapsetoi

История изменений

19 декабря 2022 в 10:40 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Pereh oli karjalazil, kui muilgi rahvahil, tärgienny dielonnu elaijas. KARJALAINE PEREH Ennevahnas oli kaksi perehmuoduo – suuri pereh, kus yhten levon ual elettih kui vahnembatižändät da emändät, mugagi nuorembat omien lapsienke. Sen ližäkse tämänmoizes perehes oli toizii sugukundah kuulujii: leskii, vunukkoi, t’outoi da muudu. Kolmenelli sugupolvie istui yhten stolan tagan, läs 2025 hengie. Tämänmoizes perehes kai sugulazet tiettih toine tostu, yhtes eliä da ruadua oli kebjiembi. Pienes perehes elettih vaiku vahnembat naimattomien lapsien ke libo lapsettomat puarat. XIX vuozusuan lopus enimite suuret perehet ruvettih jagamah omua talohuttu da nuoret tahtottih jo eliä eriže. Konzu pereh jagavui, emändy pastoi leivän, ižändy leik kai sen paloikse da jogahizele poijale (libo vellele) andoi oman vuitin. Sen jälles jo ruvettih jagamah talohuttu. Ku javondas tuli mitahto riidu, sit ižändy lykkäi poijale kirvehen da vahnan luzikan, peräh sanoi: “Mene kunne tiijat”. Ku kai meni hyvin, vahnembat tavan mugah jiädih elämäh nuoremban poijan kel. NEVESKY TULOU Konzu poigu nai, pereh rubieu kazvamah, ku vuotettih hyviä da näbiedy neveskiä, hot’ ei enzimäzekse rožih kačottu. Rahvahan keskes puaksuh sanottih: “Čomal rožal čupukkua ei pasteta” libo “Ei čomal rožal rokkad syödä”. Toiči vie ližättih: “Ei čomal rožal voidu syvvä, eigo tuhmal savie survota”. Kaikin vuotettih enimite ruadajua da ahkerua emändiä, ku maltas kai kodihommat spruavie da olis hyvänny abuniekannu suures perehes. Ruadua oli menetiijä mi: žiivatat kaččuo, syömizet keittiä, peldo da meččyruadoloih ehtie. Sanottih, ku “sit on kačo neidine näbei, ruadau kui värtin vieröy”. Uvvel neveskäl sežo pidi olla tervehenny, punavaizennu da vereväizenny, häneshäi vuotettih lapsii, perehen jatkuo. Neveskäl pidi olla “čestnoi”, ennevahnas oli tavannu kävvä jälles svuad’bua enzimäzen yön projittuu molodoloin magavussijua kaččomah. Sit huondeksel omah tabah kaikile sanottih, midä sie oli nähty. Sih niškoi keitettih kiiselit. Ku ollou andilas čestnoi, ženihy ottau kiiselii luzikal särves da syöy, a gu ei ole – sit tabuau keskilaudazel da ni suuh ei pane. Sit kai gost’at lähtietäh koispäi iäres. Ga kenbo rubieu mostu huigiedu nägemäh, pahua omale poijale niken ei tahtonuh. Puaksuh nimidä pahua toizile ei sanottu, syödih kiiseli da sit jälles lämmitettih kyly. PEREH KAZVAU, LASTU TULOU Puaksuh jo enzimäzen vuvven aigua pereheh rodih lastu. Ennevahnas lapsii perehes oli suuri arteli. Nenga toine toizes gu paistih, sit saneltih: “Mikin akku Oudot’t’i sai kolmeh mahah kolmeh vuodeh yheksä lastu, eletty vai ei”; “Teroin akka mahua sai kaksin lapsin, yhet kolminazet”. Konzu naine rubei lastu kandamah, vienankarjalazet sanottih, ku “tuo naine on kohušša”, liygiläzet – “häi kohtuu kandau.” Kohti ei nikonzu sanottu, ku inehmine on kohtuine, toizil sanoil sanottih, buitegu midägi peitettih. Uskottih, ku mitahto paha voi naizeh da lapseh tartuo. Mainittih, ku naine on tiineh libo on vačanke, mahan kel, marankerallini, jygei akku, paksu, pryökin kel. Primietittih, ku mučoi on tävves gruuzus, kuorman kel, kuormalline, on tävvelline, ylelline. Toiči sai kuulta, ku naine on maran kerallini, kerešši libo kerešin kel. Sanottih keskenäh, ku naini on kevättimenä nelläkymmentä netälie libo häi kiiškan kel kävelöy. Huomivuo kiinnitettih hänen kävelimizien luaduh, sanottih, mučoi matkoau kitškottau vačan kele libo akku lyöhistyi nygöi mahan kel. Primietittih, ku akku möhlisteleh, bokale da toizele kiändeleh mahassah. Rožii myö arbailtih, ku naine vuottau lastu: rožad on gleimoil, kohtun on taiten. Nastu da hänen uuttu tilandehtu verdail tih luondomuailmah, kalat hyvin kuvailtih kohtustu. Sanottih, ku naine on kudukalua laihembi libo maukussah ku kevätkiiškoi libo ku joršši kiizonnuh. Toiči kirruttih mähändymahakse, hyväkse möykkymahakse. Ei kaikin voidu kerras ellendiä, konzu kuultih, ku “kynnettömän viha on mučois” libo “sen käbälöičys tyhjäh ei mennyh, jo ezihelmu korguol nägyy”. Kohtuu verdailtih kovah syömizeh. Sanottih, ku naine nygöi verekseh lihah piäzi, veresty lihua on syönnyh, jo maha kazvau. Maha möykistyi nečil, kuivoa hernehty on syönnyh. Piettih kohtustu naistu osobi, varaitettih toizii: “Älä vai koske sidä mučoidu, nygöi on tävvez lentaz”. Pienel akal gu vačču kazvoi, händy vähäzel nagrettih, sanottih, ku häi nygöi on ku mammero rouno, min piduhus, sen sangevus. Ku ylen suuri vačču kazvoi, sidä sanottih ryöhäkäkse. Kohtuzih niškoi oli sežo omii sanondoi, ezimerkikse, konzu kuulet, ku meijän nevesky on härrämmukin kiändänyh, hedi ellendät mis on pagin – mahanke on. Toiči kuului: “Voi voi vuonnastan, ku on vačča puaralleh, pöččön pöllälleh”. Konzu vačču rubieu tundumah, sanotah maha nenän tazal libo akka maroah tunnuttau. Voidih sanuo i toizeh luaduh: “Enzimäi čurukellozis ajoi, ga nygöi suuren kelloloin jo kuuluu baugoa.” Jygei oli suuren mahanke kävellä, nengomale sanottih: “Söid magien, ga syö i kargei”. Oli kohtuzih niškoi arbaitustugi, kuduat omah luaduh kuvailtih kohtustu: Haukka lendelöy kiimottoa siivet huaralleh. Mi akka še, toini takka ieššä ta toini šelän takana? Čulkkamo čupussa, čuppuhiiri seämessä. Puaksuh kohtuine naine tahtou midägi syömisty, sit sanotah, ku häi on nyt himosillah, libo mainitah, ku akku nedugoa kandau. Konzu naine suau lapsen, sanotah, ku häi kohtan purgi libo puoleni: iče i puolenou, ku aigu tulou. Konzu enzimäzen lapsen jälles kerras tuli toine, sanottih, ku kohtu tartui libo maha tartui. Erähät viizasteltih: toassen on ruizmadoni pannuh miehen. Vahnat babat jo ennepäi primietittih, kedä olet kandamas. Toiči kačottih silmii myö. “Poigah kohtuzel on silmät pystymbäd, a tyttäreh ollah silmäd lievembäd.” Sanottih vie, ku on vačču levei – tyttäreh, pysty maha – rodieu poigu. Kohtustu nastu varoitettih, sanottih, ku ei sua kalmoil kävvä, a ku kalmoin nenä tartuu, da ni meččäh. Uskottih, naine kohtui ne, lähtöy meččäh, a kondii tiedäy, što lapsi roih meččyniekku, sit tulou käzin; kohtuzel naizel ei pidäs meččäh mennä. Enne vahnas uskottih, ku ei pidäis vačan kel potkata nigo koirua, nigo kažii. Äijiä ei suannuh bauhata: nečen pryökin ker nimidä ei pie sinul ruadua, sežo kattilua ei pie kuabie – mustupiät lapset tullah. Ku oli jygei elaigu, ei kai lapset hengih jiädy, sendäh rahvahan keskes oli moine sananpolvi: Kohtu vačas, kalmulaudu selläs. Yhteh tilandeheh niškoi rahvahan keskes oli ylen äijy sanua da sanondua, ennevahnas kai net oldih ellendettävinny, nygöi ei kerras sua perile puuttuo, mis on pagin. Lapsen suandu oli tärgienny dielonnu, tahtottih, ku kai menis hyvin, tulis hyvä perehen jatko. Nikonzu ei sanottu suanduaigua, tulou aigu – dai lapsi tulou. Ainehisto on kerätty Karjalan kielen sanakniigas. Valmisti Valentina Mironova