Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Starinad živatoiden polhe

История изменений

22 декабря 2022 в 16:44 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: KAŽIN SÜGÜZ’VÄND Tuli sügüz’. Zavodihe lehtištonlähtend. Lehted kehkeroitihe i lendeltihe il’mas. Miron-kaži ištui tünäs pertiš iknan pölusel. Hän kacui pakuštunudehe lehtištoho. Üks’ koivlehteine lendaškanzi siriči kažid. Lehteine putui irdpolen iknan piluižehe. Se ripuškanzi. Tulleine sidä säreidoitaškanzi. Kaži ladi tabata lehteižen da ei voind necidä tehta – stökul telustab. Miron ei el’gendand mugomad manitust. Se barabaniškanzi käbälal stökladme. Kaži udes ladi tabata lehteižen i väta ühtes senke. No lehteine hüppi-hüppi i brimbriti iknadme, näriti kažid i lendi edemba. Kažile tegihe vähän abid. Hän näugahti opalašti i hüppähti iknaspäi. MELEKAZ PUŠOK Kerdan minei lahjoitihe kužu. Se oli penikaine, kämnen surtte. No mugoine se oli karvakaz! Sikš minä andoin-ki sille nimen – Pušok. Kužu kazvoi, tegihe melekahaks da kundlij aižeks. Mö elim kužunke kahten kesken. Kerdan minei tariž oli ajada lidnaha. Pakičin susedad, Ivan-dädäd, kacta koirad. Hän hökkähti surel tahtol, hot’ ei olend siloi terveh. Päiväl Ivan da Pušok mäniba jogirandale. Jogenno Ivan libestui da lanksi male. Sil aigal Pušok ištui randal. Äkkid hän hüppähti da kuna-se joksi. Pušok tuli susedannoks nutandanke, kuti kucuškanzi sidä abuhu. Sused el’genzi, mise tegihe, sikš joksi koiran jäl’ghe. Jogen randal hö nägištiba Ivan-däd’an. Hän astui vastha märgiš sobiš. Jäl’ghe sidä kaik küläs armastaškanziba Puškad, adivoičetaškanziba luhuzil sanutes: ”Mitte melekaz koiraine om!” MELEKAZ NÄK Ühten kerdan minä läksin irdale koirad sötmaha. Viškaižin astjaižehe kartohkoid, leibäd da lihad. Nägištin, miše koivus ištub kaks’ näkan poigašt. Ned ei olgoi pened, no völ ei olgoi sured-ki. Sid’ astjaižennoks hotkas lendi näk-mam. Se tabazi sömsupalan i lendahti koivuhu. Poigaižed avaidaškanziba sud sömäd ottes. Äkkid üks’ pen’ näk lanksi puspäi maha, venuškanzi lapaižed ülähäks, sil’mäd umbišti. Minä kacun – midä linneb. A näk-mam kacuhti poigaižen suhu, vedi ičeze nökal leibkoren i murenzi sen muruižikš. Pen’ linduine avaiži sil’mäd, libui jaugaižile. A näk söti hänele kaiken leibkromaižen i möst lendi sömäd ecmaha. STARIN KAŽIN POLHE Minai oli Sandra-kaži. Kut-se kerdan hän läžeganzi, i minä vein kažin živatoiden lekarinnoks. Hän kacui Sandrad i käski meile kaikuččen päivän tulda ukoloile. Mö kävelim kerdan, toižen, koumanden, a erasel päiväl minai oli äi radod, i minä unohtin kažin polhe. Konz jo tuli pähä, eciškanzin Sandrad, heikaškanzin, no nikus händast ei ole. ”Tarbiž mända lekarinnoks, sanuda, miše ”läžui” pöl’gästui i kuna-se peitihe,” – meletin minä. Astuin, astuin. Tulin pordhidennoks i nägen – minun kaži ištub verajanno i varastab. Kacu, iče tuli. Naku mitte hüvä ”Aibolit-doktor” eläb meiden küläs. Živatad iče tuleba hänennoks spravitoitmahas. DUŠ TORAKUKOILE Konz minä olin penen neičukaižen, minun kanz eli ičeze pertiš. Meil oliba kanaižed da üks’ kukoi. Kanad käveliba irdal ectes madoižid, semnid da jüvid. Kukoi oli mugoine toranik i mikš-se ei navedind mindai. Vaiše homaičeb, miše minä astun, sid’-žo toraha tartub, tahtoib kokaita. A kokaidab lujas kibedas. Minä otlin vastan i hloputelin sidä, kuni se sarajaha jokseb. No vaiše lükäidan vastan polehe, kukoi möst taciše minuhu. Mugoine tora mäni-ki meiden keskes. Erasel kezapäiväl mamoi pezi sobid, a minä abutin hänele – kandišin vet kaivospäi. Astun pal’hal jaugal kanttes vädrad korendol, a sid’ kukoi minuhu loihe. Minä panin vädrad male, a kukoihe korendol tacin. Toranik lanksi maha i hilleni. Mamoi voikaškanzi: ”Rikoid kukoihuden, jätid kanoid kukoita!” Minei tegihe žal’ mamad i kukoid mugažo. Otin kauhan vet i viškaižin kukoin päle. A vezi-se vilu oli. Meiden kukoi kut hüppähti i pagod sarajaha. Kanad sen jäl’ghe jokseba kakatesenke: ”Kot! Kot! Kot!” Neciš päiväspäi kukoihut mindai nikonz ei abidoičend. HOLEKAZ VARIŠ Kerdan homendesel hahk variš ištui pertin katusel i söti ičeze poigaižen. Mam-variš väzumata ličli hänele nökha penikaižen sömsupalaižen. Lindunpoigaine tackenzi tagaz suspäi necen sömän. Supal turui orgho katustme. Variš taboiteli sen i ličli ičeze valdaližen lapsen suhu udes. Lindunpoigaine möst taсkenzi sömän. Nece jatkui hätken. Lopuks lindunpoigaine lainzi magedan sömän, miččen mam-variš ličli hänen suhu väges. Variš krongahti, iški kivipä-poigaižen tagarajaha i lendi tomha ut sömäd. KUT JÄNIŠ LÖUZI ABUN Äjan kirjutadas, kut erašti mecživatad eciba abud ristituiden keskes. Kerdan mö olim ühten azjan todištajin... Oli möhäine läm’ sügüz’. Meiden pertin läz om mec. Mö sebranikanke mänim mecha kävelemha. Mec harveni, oli rainiž da mujui veresel. Pit’kha mö hizaižim mecadme da saim ihastust hillüdes. Hämärzui. Male laskihe saged sumeg. Mö pätim pörttas kodihe. Äkkid’ kulištim mittušt-se šobaidust tagapäi. Ken nece voib olda? Vähäižen pöl’gästuim. Zavodim kacta ümbri. Sumeg katoi joksijoid. Naku homaičim, miše meiden polehe, mi väged, jokseb jäniš, a sidä sabutab reboi. Mö seižutimoiš. Jäniš peitihe meiden jaugoiden keskhe. Reboi homaiči meid i pagoho! Kändi Svetlana Jeršova