Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Voinan lapsi. 1

История изменений

09 января 2023 в 10:19 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Alavozen piäle laskih sulakuun kylmy vihmu. Oli tulemas kevät 1945. Semoi tuli pertispäi pordahile da rubei rygimäh. Voimattomannu häi painui pordahien ardozele. Muamah kiirehti peräh. – Semoi-rukku, mene pertih, pordahil on ylen märgy ilmu. Älä ärzytä omii kouhkoloi. Muamah tahtoi avvuttua händy. – Minä iče. Mene ielpäi, tulen sinun jälles. Azettujen jogahizen kynnyksen edeh Semoi rygi da hengästelih. Jälgimäi häi piäzi omah gorniččah da istuihes levättäväle stuulale magavussijan rinnale. Siirdeli silmil seinii myöte da oli sen verran hyväs mieles, ku nygöi istuu omas kois. Häi vuotti Voitonpäivän pruazniekkua. – Ongo tämä rygimine eloksekse minule tulluh? Hätkekse joudui minule tämä hädä, duumaičči Semoi. Voitonpäivän pruazniekkassah pidäy hot’ kui eliä. Kai eloksen hyvyöt, midä Gappojevan pereh oli ehtinyh suaha enne voinua, oli otettu okupatsien aigah sygyzyl vuvvennu 1941. Oli otettu viiziseinäine kodi, kylvömua, kazvimua dai Semoin armas piha, kus seizottih nemsoin vojennoit mašinat. Enne voinua perehen lapsi Semoi eli huolettomuttu ellendämätä omua ozavua lapsen elostu. Nygöi hänel pidi istuo levättäväl stuulal omil pordahil voimattomannu, tiedämätä konzu paranou. Pordahilpäi häi kaččeli hierun elostu da kuundeli erähien susiedoin huolekkahii paginoi. Vuvven 1944 keviäl Semoi ei vie tundenuh nellitostuvuodizennu omua hädiä, hot’ häi ryvähtelih da oletteli žuarus. Muamah hoidi da syötti händy paraten palazen, midä parembua sai okupatsien aigah. Parandustu ei nägynyh. Pidi vältämätä kuččuo siirdoluagerin douhturi. Häi oli ven’alaine. Dohturi tuli pertih, tervehti da painui läžijän piäle. – Kui voit, voinanlapsi? Midä, oletgo moine voimatoi? Semoin iäni oli kähei. Häi ei voinnuh andua ellendettäviä vastavustu. Douhturi kiändeli Semoidu, kuundeli ryndähän da sellän. – Viga – kylmändy, sanoi Vasilii Matvejevič. – Onnuako kouhkoitaudi on. Järgieh pidäy juvva sv’oklan da mustan rötkän mehuu, midä minä voin nevvuo täkse päiväkse. Pyzy hengis, kuni omat tullah. Tänäpäi bol’niččah sinuu karjalastu ei oteta. Hot’ suomelazil on käytös pinitsillin, ga se ei jovva karjalazele heimovellele. Kaikkie tädä tapahtui okupatsien aigah. Vähätöigo luageris taudiloih kuoli naizii da lapsii, sen vai minä tiijän, sanoi Vasilii Matvejevič. Muamah sellitti douhturile, ku Semoidu oli nakažittu kevättalvel školan naisopastajan riidazes toras kolmekse suutkii pimieh kylmäh butkah, syömizenny vilu jauholiemi da palaine kuivua leibiä. Gor’aššu kylmi sie syväinjuurii myöte. Sit kai tämä lähti. – Muitegi häi oli hendoine jälles Vahnan Sentran luagerii, tiijättöhäi Vasilii Matvejevič. Muamah eisti Šemoin magavussijan ležankan edeh, lämmäh kohtah, iče kyhäi sijan ikkunan viereh, gu nukahtuakseh yökodvazekse, häi tiezi, ku muata putilleh häi ei ni voi. Yön aigah pidäy nouzetella veziluzikkua andamah da pielustu kohendamah. Erähiči vetty taričči buabo. Pahamieli tuli Semoile, gu hieru sai tiediä, ku nuores Gappojevan Semois on kouhkoitaudi. Sen tiedäjes Semoi pahas igäväs da vihas viruttih läžijänsijale sit valgamukses, ku pidäy ainos viruo alasijas. Lähtijes Vasilii Matvejevič sanoi: – Vältämätä andakkua Semoile sylgiastii vienke. Anna sylgöy veziastieh. Ei pie sylgie bokkah kunne puuttuu. Ellendättö – kouhkoitaudi. Semoi tahtoi eliä kui hänen dovarišat, ga nygöi hänel pidi eliä kuolendanvuottamiselostu. Dovarišoinke paginoin sijas hänel oldih omat kargiet mielet, kuduat painettih hänen syväindy, kuduat oldih jygiet hänen tavvile. – Älä pie pahoi mielii piäs, net ollah jygiet hiäle. Kačon, sinun tazavon viha vai kazvau sih opastajah nähte, sanoi muamah. – Unohta neče tazavon mieli kogonah iäres. Opi moliekseh Spuasale. Pyrgei rauhuoh da puhtista hengi, štobi se pädis Spuassu Syöttäjäle, gu piäzet vie jalloilleh. – Midäbo voin luadie, mama? En ole vallalline heittämäh niidy mielii ičessäh. Opastai sytytti minuh vihan, häi kiroi minuu pahapäiväzekse. Mieli on ainos palavannu. Kuva tungehes toizen kuvan peräh. Mikse häi löi minuu kepil piäh? Kirottu, se opastai! – Älä kiruo sidä pettynytty naistu, gu häi on karjalaine, älä, hot’ olet vihas, älä hädäitä iččiedäs. – Karjalaine, karjalaine... Ga vihuau se omii karjalazii. Semoi borčuičči kouhkoitaudii vastah – joi sv’oklan da mustan rötkän mehuu, midä oli nevvonuh luagerin douhturi. Siä oli lämmin. Semoi istui pordahil nojastuulal. Lähäzel pellon piendarel lapset kižattih laptuh. Siepäi kuului heijän vessel kimakko iäni. Ei ammui olluh se iloine aigu, konzu häi sežo oli lyönnyh miäččyy. Nygöi häi voimatoi ei tahtonuh nähtä lapsien iluo, salbai pihaveriän, meni huonukseh kestämätä kuulta vesselii lapsien iänii da viruttih sijale. Virujen alasijas Semoin mieles ainos pyöri arbaitus: “Mil hyvityksel erähät nuat dovarišat ollah livahtannuot siiriči hiäs, ku hyö jälles okupatsiedu eletäh tervehet? Ongo Jumal heidy kaččonuh da vardoinnuh, gu hyö nygöi eletäh tervehty elostu. Kuibo kaikenvallalline Spuassu Syöttäi on unohtannuh minun oigien hengen, gu ähkättih kylmäh butkah kolmekse suutkii. Vai olengo minä olluh mil vellas heimovellilöile, gu tälleh tyngäkse oli niistetty minun igiä?” – Luve malittuu da sano Jumalale passibot, gu vuvvennu 1944 keviäl nenga hoival sinä piä zit riidazes potruatas, eiga sinuu voidanus vediä Suomeh tyrmäh libo ambuo heinysaruan tagan, kui erähii komsomolan brihaččuloi ammuttih. Heidy vet’ arbailtih yhtevyös partizuanoinke. Et sinä, Semoi, yksinäine ole, sanoi Kirilän Volod’a, tulluh tiijustamah Semoi-dovariššua. Voinal ollah omat ruavot. – Ga, sinä Vod’d’i, mittuokse hoivakse kačot minule, ku täs eläjes kuivat da kellastut jo enämbän vuottu da suus äimel kuaru. Duumaičetgo sen hoivakse, gu pienet ilgiet basillat purtah da jystetäh rindua da päivy päiväl lähenet igästy pimiedy muailmua. Kačotgo sinä sen minule hoivakse? Voibigo tädä elostu sanuo hoivakse? Ga täs hoivas, onnuako, ei pie nimidä hyviä vuottua. Näitgös, mittuine minä nygöi olen. Kaččozin, midä sinä sanozit minun tilas olles, sanoi vihazel iänel Semoi. – Sinä olet terveh, elät oman eloksen, midäbo sinul vie pidäy.