Тексты
Вернуться к просмотру | Вернуться к списку
Kulleh ajoin?
История изменений
16 января 2023 в 10:33 Нина Шибанова
- создал(а) текст
- создал(а) текст: Joga vuottu Alavozen školan opastujat opastunduvuvven lopus kävväh tavan mugah kogo kluasal turistumatkah Luadogale. Kui lienne 1960 vuozil muga lähti yksi kluassu pohodah, a sinä vuon vezi oli madal, sit hyö ligua myöte kaikin puututtih suarele. Vallittih sija, luajittih suuret vastat, kabrastettih paikku, kerättih halguo, lomeikkuo, sytytettih robl’o. A stolaine suarel oli pikkaraine, vai kaksi-kolme hengie syndyi sen tuakse. Opastai, kluasan johtai, keräi opastujat da sanoi: – Lapset, kierdäkkiä suari ymbäri, yksi joukko yhtes čuraspäi, toine toizes da keräilkiä aldoloil lykätyt lavvat, tuogua tänne, sit yhtes azummo skamn’at da suurendammo stolan, gu syndyzimmö kaikin. Lapset ihastuksis juattihes joukkoloih da lähtiettih eččimäh laudoi. Silkeskie kyläs kerävyttih miehet kalastamah. Silloi mašinoi da motosikloi vie ei olluh jogahizel. A motorvenehet Alavozes oldih kaikil – kävvä mečästämäh, kalastamah, päivittymäh jovensuuh, dai gostii ajeluttua. I sit kaksi kalastajua matkatah omal pyydövenehel motoranke. A motorat silloi oldih kolmes väis kahtestostussah: Veterok, Strela, Sif – 5 vägie, Veterok – 8 vägie, Moskva – 10 vägie. Yhtel kalastajal oli veneh, azuttu kleittylöis laudazis, ylen kebjei, sentäh, gu motor oli huonombi, a vauhti suurembi. Net kaksi kalastajua ruattih zavodal enzimäzeh vuoroh, a kalastajat, kuduat ruattih toizeh vuoroh, kerättih heile dengat, gu mennes ostettas kai, midä pidäy kalastandah niškoi: – Työ yösijän varustatto, kalua suatto da liemen keitättö, a myö sih tulemmo. Ajettih enzimäzet kalastajat laukalluo, a sie viinat – rubl’u kolme kopeikkua da rubl’u kaksikymmen kopeikkua, valgei viinu – kaksi rubl’ua kuuzikymmen kopeikkua. Dai zakuskua kaikkie: rajantagazis mualoispäi pippurit, ogurčat, tomuatat bankois, havvottu liha, paštietat kananlihas... Kalastajat otettih kaikkih dengoih syömisty da hyväs mieles ajettih ielleh. Tuas ozuttihes Luadoganjärvi, pidäy azettuo, hyvitellä vienižändiä, gu kala tulis, ei luadinus suurdu tuuldu, pidäy lykätä vedeh raududengazet. Perindön mugah vienižändäle valoimmo. Valua ga valua – yhtes butilkas, sit toizes – vienižändäle tipahuttua dai iččie ei unohtua. Tipahutimmo – jo olis aigu ielleh ajua kalastamah. Tulimmo suarelluo. Opastujat – rannan čuraspäi, a kalastajat – järven čuraspäi. Löyttih pädevy kohtu, kerättih halguo robl ́oh niškoi, kuivua olgie, gu ei viruo pal’l’ahal mual. Yksi kalastai sanou toizele: – Kuule, minä ajelen toizeh suaressah, sie hyvin ahvendu puuttuu, a sinä täs kartohkazet kuorita. Tulen järilleh, keitämmö liemen kahtes kattilas. Dai lähti. Toine kalastai kartohkat kuoritti, muudu ruaduo nimidä, vie ližäi valoi vienižändäle, gu toizen vuoron kalastajile lykystäs, ga uni painoi hänen dai uinotti veneheh. A se oli juuri se kebjei veneh kebjien motoranke. Vot astutah opastujat, kerätäh laudoi dai nähtäh venehen, kuduas maguau mies, vai keroidu karaittau. Vuotettih toizii lapsii, kuduat tuldih toizes čuraspäi. A venehes juaššiekku viinua, avatut butilkat, bolguarien ouveššibankat, havvotut lihat, paštietat, leiby, batonat... Opastujat eriluaduzet ollah. Yksi sanoi: – Minä tua näin šalašun, ei loitton sit kohtas, kus on meijän luageri. Piätettih, gu ymbäri nikedä ei ole, otettih erähät zakuskat da kalastajua yhtes venehenke nostaldettih da kannettih meččäh. Vähästy enne sidä oli suuri tuuli, se kuadoi suarel puut. Sit hyö veneh mužikanke sij oitettih virujan kuuzen alle. Toine kalastai pyydi ahvendu, tuli järilleh, tukat piäs pystöi nostih: kusbo veneh, kus dovarišat, kus syömizet? Lähti häi motorvenehel suares ymbäri – ei nävy venehty, ajau rannan myödäh – ei ole venehty. Liennougo dovariššu kogonah uravui, kodih vikse, ajoi. Ga midäbo nygöi sanon toizile dovarišoile, kuduat ruadovuoron jälles kalastamah tullah. Kogonah paheldui, ga ni ryypätä ei ole nimidä. Myös lähti suares ymbäri, rannan myödäh. Silkeskie mies liennego toibui, vai ulgoh rodih tarbehus, avai silmät, ga ymbäri vai kuuzen varvat. Mies mötkyttäy piädy, nimidä ei ellendä. Terväh selgevyi, meni rannale, kuččuu abuh. Kerävyi vägitukku kalastajua, tuli toine kalastaigi: – Midäbo sinä, kodihgo ajelit? Midäbo sie unohtit? Ga en jo! Uskotgo: minä kai mustan – kui lähtimmö, kui ryyppäimmö, kui tänne tulimmo, a vot kulleh meččäh ajoin – en musta!