Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Buaboi. Oldih aijat olijannu, elaigu elävänny...

История изменений

14 февраля 2023 в 15:17 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: M eijän buabo Ivanova Anna Aleksejevna (neidizenny An’n’oi, Stafien Oleksien tytär) oli roinnuhes 16. päivänny tuhukuudu vuvvennu 1905 pienes keskimečäs olijas rannal seizojas karjalazes Kirvesjärven kyläs. Erähät kylän taloit seizottih järven rannas, toizen riävyn taloit – korgien mäillyö. Eriže seizoi kaksikerroksine bohattu diädän kodi, se oli nostettu korgiembah kohtah. Kerran kezäl se kodi paloi tuleniškus, ga ižändy nosti sen vie kerran sil samazel korgiel kohtal. Mäis avavui čoma nägöala, siepäi nävyttih kai järves ymbäri seizojat kylät: Ar’koi, Hymel, Mihkiely da Hottil. Rinnal rošas oli kylän kalmisto, kunne oli pandu muah kai eziižät. Ihan järvirannas seizoi korgei yksinäine hongu. Rahvas ammuzis aijois uskottih, gu se avvutti elaijas. Konzu kentahto voimatunnou, mendih puulluo, sebäiltih sidä, kyzyttih sil da kaikil jumaloil abuu da parandamistu. Vuvvennu 1917 Äijäksepäiväkse nostettih Pyhän Paraskevan Piätteniččän časounu. Nostandan alguhpanijannu oli hyvä muasteri puuseppy Ivan Kalin, enzimäzenny papinnu – Teroin Ondrii da Kuzma Vasiljev. Nevvostoliiton aigah vuvvennu 1956 časounan tilois luajittih souhozan varasto, sen jälles hävittih i kylät. Jo XXI vuozisual Marija da Aleksandr Stafejevat yhtes Voronovien velleksienke ruvettih elvyttämäh endizii eländypaikkoi. Kalin Iivan oli Voronovien velleksien pruavodied’oinnu. Nämmä rahvas nostettih kolme taloidu da uvven časounan kellojallanke. Kolme vuottu tagaperin kävyimmö sinne da pollettelimmo troppazii suures heinikös da hormas, nouzimmo mäile da kävyimmö vahnale kalmistole, seizatuimmo da sebäilimmö suurdu hongua, pezimmö silmät puhtahal viel, čokäldelimmökseh časounah da panimmo malittuu kuolluzis ezi-ižis da lapsien da bunukoin tervehyös. Hengitimmö eri heinien da mečän duuhuu, keräimmö da otimmo keral peskurannas löyttylöi kivyzii, hongan käbrylöi da kuoripalazii. Niidy jälles panimmo buaban da tuatan kalmoile Vieljärvel. KEN ELOS, SE I HUOLES Buaboin muamo, Stafejeva Jelena Dmitrijevna (Ol’oi, Miitrein tytär), oli sežo roinnuhes täs kyläs. Perehes oli viizi lastu, buaboi oli vahnin. Suurekse kazvettih vaiku kaksi vellesty Juakkoi da Miikul. Velli Johor da sizär Man’oi kuoltih pienete. Liäkärii enne ei olluh, abuu ečittih tiedoiniekois. Lapsien keskes puaksuh oli kaikenmoizii voimattomuksii, kuduat enimyten tartuttih pienih lapsih. Buaboi musteli, ku kaikkih lapsih tartui rubi, se tuo dih kyläh čiganat. “Tuldih meijän kyläh čiganat. Heijän lapsi oli ruves, virui ribulois delegäs. Rubi oli moine suuri, ga lapsel ei tunnuttu silmät ni korvat. Myö lapset juoksimmo händy kaččomah. Sit i rubi meih tartui. Sit vahnembat tiedoiniekkoin kel äijäl telmettih: Ospičču Ivonovnua gostih kučuttih, piiruadu pastettih dai gostitettih händy, dai kylys pestih, meččydorogoi myöte työttih la kivitukkuloih kaivettih. Ruven jället buaban rožal kaiken aijan oldih. Starikat elettih hätken, kuoltih ylen vahnoinnu, ga vračoih käydy ei, kai hambahat suus oldih,” musteli baba. Buaban tuatto kuoli spluaval 36-vuodehizennu. Sen jälles perehes algavuttih jygiet elaijat. Tuatan kuolendan jälles kuadui mustuperti. Muamo tahtoi mennä bohatan velleksen luo elamäh suureh mäil seizojah kodih, ga sinne ei laskiettu. Sie oli omii käskyläzii, a köyhii sugulazii ei vuotettu. Muamo eli talven omas heinysaruas. Buabo puaksuh musteli, gu kaikin elettih köyhästi. Pajosgi köyhis pajatettih: “Oččuseiny kuadumas, tyhjy kattil puadumas”. Kylii myöte puaksuh käydih pakiččemas, heil ei suannuh pahua sanua sanuo da heih niškoi ainos löydyi leibypalaine. Buabo musteli: “Tuli meijän kyläh köyhy starikkaine Iivi. Muamo kyzyi händy syömäh. A häi senčois hätken oli, peitti pi mieh čuppuh veriän tuakse oman revinnyön mekon, käit säristäh. Mama uvvessah: “Älä varua, tule stolah!” Minul muga oli žiäli sidä starikkua, illan itkin. VÄGEVÄL RISTITYL ON HYVÄ TABA Jygieh elaigah kaččomattah buabo oli ylen pehmeisydämelline, kaikile tahtoi avvuttua. Iče musteli, konzu heinarrele menöy, lukkuu veriäle ei pannuh, a stolale ainos jätti maidokruuškan da leibykannikon, gu siiriči astui vois tulla pertih da levätä. Buabo suvaičči čomuttu, ainos ihaili kaunistu luonduo. Pellolpäi tulduu ainos toi kukkii, sanoi niidy bobazikse. Lapsienke häi oli ylen helly, meih niškoi hänel ainos löydyi magiedu, hos i penzii oli pikkaraine. Buaboi pastoi ylen magiedu piiraidu da šipainiekkua. Häi jo 5-vuodehizennu ajeli da yhtisti, šipainiekat oldih suurembat, migu myö tänäpäi luajimmo. Konzu myö pienete nälläs tulimmo päiväl syömäh, buaboi šuutkakse kyzeli: “Mittuine sinul pidäy leibypala, yhtel vai kahtel käil kannettavu?” Myö vuotimmo suurembua palua, ku vois kahtel käil kandua: a häi leikkai hoikan viibalon, se käis katkei. Mugagi šipainiekkua pidi ottua kahtel käil, ku kuoret oldih hoikat da syvändy oli äijy. Buaboi oli ylen ilokas, puaksuh šuutti, joga dieloh oli oma sanondu. Nämmien sanondoin kauti häi harjaitti meidy ruadamah. Laškas da havizijas neidizes buaboi saneli: “Kelahuttikalahutti kaksitostu sul’činua: koivun lehten levevytty, paivun lehten piduhuttu”. Laškuttu ei suvaittu, nengomua neidisty niken ei tahtonuh ottua miehele. Buaboi šuutkakse kyzeli: “Mittumanbo niitin panet nieglah, lyhyön vai pitkän?” Meijän mieles vastavus oli ellendettävy, ga buaboi sanoi: “Lašku neidine ei ni niittii tahto puaksumbah nieglah panna, häi panou pitkän, a se segavuu da katkieu”. Laškois lapsis sežo oli oma sanondu: “Syötä poigua polvessah, syötä poigua ordessah, syötägi vanhuossah”. Minä kazvettuu ellendin, mittuzennu erinomazennu inehmizenny oli buabo. Lapsennu olles duumaičin, ku kai buabat ollah semmozinnu. Nygöi tiijän, ku ei kaikin tietä da malteta nenga äij än kui minun buabo. Buabi tiezi äijän tiedohussanua, häi avvutti muamale žiivattah niškoi. Häi piästi paižielois da toizis lapsien voimattomuksis. Konzu lapsi sattavui, buabo sanoi: “Tuo jänöi razvua, tuo reboi voidu puuhizil puččizil, vaskizil vakkazil!”. Kuni sinä kuvailet, kui se jänöi reboinke voidu tuvvah kibiele kohtale, kai i proidi. Häi sidä luguu šupetti, kierdi veičel kolmes yheksäh kerdah seinäs olij oih oksih, sidoi kädeh ruskien villuniitin. Häi sullal pyhki käzii dai kai sormis olijat syblät projittih. Häi kumarduksenke meni kylyh, tervehti seinii, lagie dai laudazii, sežo luadi tervehytty kylyn ižändäle: “Kylyn ižändäizet, kylyn emändäizet, kazakat dai käskyläizet, andakkua minul puhtas rungu da puhtas mieli!” Malitunke valatti meidy: “Vedyt alah, L’us’a yläh! Vedyt pöllästymäh, L’us’a ihastumah!” Kylys lähtijes myös kumardihes kylyn ižändile da passiboičči. Buaboi nosti lembie, kui ennevahnas luajittih neidizil, ku brihat enämbän heijän puoleh kačottas. Hänen kois kai pertilomut oldih vahnat kois luajitut: sundugu, laučat, rundugu, syöndystola dai kreslu. Kai died’oi iče luadi, myö tässäh vie niidy säilytämmö. Čupus seizoi samvuaru, sih niškoi häi suuris halgolois kiškoi pärielöi. Buabo suvaičči istuo pimies, tuldu panemattah, ainos kezräi libo niegloi midätahto. Häi jätti ležankan uksen piiruizilleh, siepäi nägyi hiilien valo, vikse se tuli mustoitti hänel pärien tuldu, nuorete olles sidä poltettih. Sit häi zavodi pajon libo saneli midägi omas elaijas. Myö istuimmo rinnal da suu avvoi kuundelimmo. Buabo ei paissuh ven’akse, ellendi vai, puaksuh pajolois ven’an dai karjalan sanat segavuttih keskenäh. Häi kačoi ikkunah, kezräi da pajatti: “Minun ikkun nägyy много, Kullan pollettu дорога...” Pajatti Kullervo-Kallervon, čomas valgeitukkazes neidizes, miehel mennyön naizen jygies elaijas. Pajuo tiezi äijän. Buaboi kuoli vuvvennu 1987, tässäh kyynälet tullah silmih, konzu ruadomatkoin aigah karjalazis kylis vahnat naizet ruvetah pajattamah “Itköy neičoi ulahuttau” libo “Kazvatti mami minuu”. RISTIKANZAN ELAIGU EI AIVEN OLE SILEI Häi musteli omua nuordu aigua da pitkii kižoi, ku pidi kävvä jygieh ruadoh meččäh, vedoh. Musteli ukkuo, hänenke kazvoi yhtes kyläs. Kymmenevuodehine Miikul meni suureh hongah da siepäi lykkäi käbrylöi tyttözil, vaiku hänel ei lykännyh. Suutuksis Anni lykkäi Miikulah kivel da puutui oččah, veri rubei valumah. Vikse sillos muatušku rubei vihuamah tuliedu neveskiä, čakkai tyttyö muaman ies. Miikul kävyi sulhazikse äijän kerdua. Häi moine korgei, leveihardii da ruavonsuvaiččii rodih mieldy myö Annin muamal: “Pädis nečen harjien tagua eliä!”. Anni vai sanoi: “Nelläkse palakse leikakkua, a minä hänel miehele en lähte!” A sit yksikai meni. Muatušku oli ylen čoma inehmine, a neveskäl oldih ruven jället rožis. Mies ainos omua akkua puolisti: “An’n’oi, hot’ ei ole moine čoma ku sinä, ga hänel dielot ollah čomat! A sinä olet ylen čoma, ga dielot sinun ei olla kiitettävät!” Heile ei puuttunuh eliä hätken yhtes. Konzu Miikul kezäkuus 1941 vuvvel meni voinale, vačanke olijan buaboin rinnal oli kolme lastu: nellivuodehine, kolmevuodehine da kaksivuodehine. Ukko pani käin vačan piäle da suures tuskas sanoi: “Ken nečine jiännöy? Nägenengo?” Buaboi andoi nuorembale poijale ukon nimen. Häi sai sen, konzu tuli kirjaine, ku Ivanov Nikolai Ivanovič kadoi viestittäh Leningruadan lähäl. Buabo jygiel aijal iče kazvatti nelli lastu. Buabi tiezi ylen äijän suarnua. Myö ainos tahtoimmo händy kuunnella. Häi saneli jänölöis, hukis, rebolois, Kindahan mužikois, Tuhkimukses, Nasto-neidizes, mustas lambahas da mustas sorzazes, Syvätterienakas, kudai ainos oli joga dielos keskel, sendäh se i sai moizen nimen. Toiči suarnois oli runuogi. Yödy vaste varaitti kuunnella suarnua mustas lambahas. Tapettu muamo rodih lambahannu, se varoitti tsuarin abuniekkoi Syvättären tyttäres: “Boltujalgu kengäizeh, keritty piä venčaizeh!” Käskyläzet kengän ku otettih – a sie vestetty verehine jalgu, paikan piäs otettih – a sie hirvei piä tukittah! Suarnas paha ainos oli kuritettu, sendäh myö hyväs mieles menimmö muate. Buabo tiezi ylen äijän primiettua da uskomustu. Häi pagizi vienižändänke, meččäh meni ainos leibypalanke da jätti sen puukannol mečänižändäle. Buaboi musteli, ku Uvvekse Vuvvekse kuustu kodih ei pandu, a piettih Synnynmuanaigua. Häi saneli, ku Syndy muale heittyy, se on luonnon piävoimu. Sendäh hänel vaiku hyväh luaduh saneltih: “Suuri Syndysyöttäi!” Buaboi saneli:“Kävelöy Syndy-syöttäi muadu myö. Ei sua sil aijal nimittumua riähkiä luadie!” Pakkazes yön pimies hyö käydih kaivoloilluo vetty kuundelemah: “Suuri Syndy-syöttäi, ozuta meile mittuine tulou uuzi vuozi!” Ku vezi kaivos ollou hil’l’aine, ei kuulunuh nimidä hälyy, vuozi rodieu hyvä, rauhažu. A ku kuulunou hälyy, sitgi vuozi on vaigei. A toiči baba sanoi, kuului iändy kaivospäi! Kezäl vuvvennu 1986 tundiettu rahvahanrunohuon tutkii Sandra Stepanova kävyi pagizuttamah meij än buabua. Sillos buabal oli jo 81 vuottu. Häi saneli omas kyläs dai toizis Kirvesjärves ymbäri olijois kylis. Musteli, kui suadih lapsii, mendih miehele da itkiettih iänel, kui pienile lapsile pajatettih baijutuspajoloi, mih lapset kižattih. Saneli vie, kui nuoret käydih bes’odoih da tansittih sie. Musteli, kui liečittih rahvahii da saneltih tiedohussanoi. Iäni hänel ei olluh moine ku nuorete, ga häi yksikai pajatti častuškoi, Lähti Tiittu kalah -pajuo, kadrillipajoloin ozii da oman Kazvatti mami minuu-lembipajon. Paginan lopus saneli vie viizi suarnua Kindahan mužikois: Kui hyö Anukseh käydih; Jiä riihes, Kui viinua juodih, Talkunat lähties da Uki. Tänäpäi nämmä materjualat ollah Kielen, literatuuran da histourien instituutan arhiivas. Täl kuul täyttäy 118 vuottu buaban roindas. Jo 36 vuottu händy ei ole meijänke. Myö tahtommo kiittiä buaboidu parahas lapsusaijas, hyvyös da armastelus, ku häi oli ainos hyväs mieles, oli ylen ruadai inehmine, häi ylen äijäh opasti meidy. Myö mustammo, kui häi pajatti, saneli suarnoi da vahnas elaijas. Tahtozimmo kiittiä händy viizahuos da suures suvaičukses, ku häi joga huondestu dai ildua pani malittuu meis. Buabo uskoi Jumalah dai tämän uskonke eli kogo ijän dai opasti meidy! Myö suvaičemmo da mustammo Sinuu, meijän armas buabo! L’us’a da Val’a, Oleksien Annin bunukat