Тексты
Вернуться к просмотру
| Вернуться к списку
Pykälät, mit jiätih muistih lapšuošta. 2
История изменений
12 апреля 2023 в 17:20
Нина Шибанова
- создал(а) текст
- создал(а) текст: PYKÄLÄT ŠEINÄŠŠÄ
Šen jälkeh muissin pykälistä, kumpasie lapšuošša luatima koridorissa šiämehpiäšyoven pieleh. Myö kirjuttima oman nimen ta kašvon šyntymäpäivänä. A vot i miun pykälä: “Zoja 9 vuotta”.
Še oli luajittu vuotena 1969 miun šyntymäpäivänä. A šaman vuuvven kešän lopušša meijän pereh šiirty Karhumäjen piirin Padun-pos’olkah. Meijän piti jättyä oma hyvä luja talo. Meijän Kumšjärven kylä piäsi perspektiivittömien kylien lukuh, konša oma toiminta lopetettih kyläneuvošto, koulu, päiväkoti, konttori, pošti, klubi, kirjašto, fermi, paja.
A vot pol’čalla mie nävin kakši čillie. Šuuri čilli ripuššettih lehmällä tahi härällä kaklah, a pientä käytettih vasikoilla. Meijän kyläššä kotielukat lähettih paimennušmualla vapuašti. Toičči emännät ajettih niitä pihašta pois aikaseh huomenekšella ta šuatettih vain kylän laitah šuaten.
Još elukka kato tai käveli paimennušmualla tahi mečäššä myöhäseh yöh šuaten, čillin helinän mukah šai rutompah ymmärtyä, missä še oli. Niin, eryähäna iltana meijän koko pereh läksi eččimäh Dočka-lehmyä, kumpani ei myöštyn kotih toisien šiivattojen kera.
Männeššä paimennušmualla iloštuma, konša kuulima töintuškin erottavie čillin iänie. Kohta näkimä meijän Dočkan, kumpani hitahašti kulki tietä myöten. Šinä päivänä lehmä huavotti jalkua missä lienöy mečäššä ta rannaten mäni kotih. Katonnuita kotielukkoja aina staraitih löytyä, niillä oli vuarallista jiähä meččäh tahi paimennušmualla, šentäh kun hukat tai kontie voitih šortua niitä.
KAUNIS TA KOJIKAŠ TALO
A mimmoista pruasniekkua myö viettimä lapšien kera, konša yheššä tyhjentimä aittua kaikenmoisešta liijašta romušta ta šiitä pesimä aitan. Še oli ihan keittijön ikkunojen ieššä ta miula oli oikein mukava nähä aitašša leikkijie lapšie ruatuas’s’a kotitöitä. Lapšet tunnettih iččie šemmosen talon oikeiksi isänniksi ta voitih pelata vaikka mih pelilöih. Hyö tykättih pelata “kauppah”. Pelin jälkeh hyö iče šiivottih taluo.
Poutasina kešäpäivinä myö lapšien kera mielelläni kylpimä omašša Kumšjärveššä. Erikoisešti tykkäsimä uija löylyhuonehen jälkeh. Meijän ranta heti täyventy lapšien ta aikuhisien huutoloilla.
Kuni lapšet leikittih mie mualasin latteita talošša. A šiitä kannoin pihalla kaikki jakkarat ta stuulat, ta yheššä lapšien kera mualasin niitä eri värilöillä.
Šiih aikah emali- tahi voimualie myötih harvoin, ka miun varakkahalla muamolla aina löyty harvinaisie tavaroja. Vot miula i kelpasi erivärisie mualija.
Mie toin kyläh käsiompelukonehen. Mualattujen stuulojen istuimih ilmeššyttih piälykšet, a ikkunoih ta venäläiseh kiukuah mie ompelin siiččaverhot. Mie pie litin nieklalla merkatun skuatterin ta levitin šen korničan stolalla. Miun Klava-čikon merkkuama verkkopikkuskuatteri myöšty keittijön nurkkah lyötyllä pol’čalla.
Keittijön šeinäh tuaš ilmešty kulunut vanha lehtilouta muamon merkkuamine ruškeine unikkiloineh. Muissan kun vuuvven lopušša lehtilouta tyhjennettih vanhoista lehtilöistä, a Uuvven vuuvven tultuo tuaš täytettih Petroskoin kuštantamon Eteh- ta Leninin tosi -lehtien uušilla numeroilla. Muissan iltoja, konša muamoni luokše tuli nuapurinaisie, kumpaset kyšyttih häntä lukomah heilä kirjutukšie, a šiitä juteltih uutisista ta tapahtumista.
Miun kešäloma oli lopušša. Piti männä kaupunkih ta valmistua tyttö kouluh, a poika – päiväkotih. Meilä oli suali jättyä Kumšjärvie, šentäh kun meijän šuuri talo tuli kaunehemmakši ta kojikkahammakši, še uuvveštah täyventy meijän šuuren perehen onnella. Ka tiesimä, jotta meilä on mahollisuš joka vuosi kešän alušta alkuan elokuun viimesih päivih šuaten myöštyö ta levähtyä Kumšjärveššä kuččuon šiih yštävie ta omahisie.
MERKILLINI PÄIVÄ
Mie muissan vuuvven 1992 kešyä, konša erähänä heinäkuun päivänä myö lapšien kera piättimä vielä kerran kylpie järveššä. Ušein muistelen šitä päivyä, šiitä tuli merkillini meijän Artemjevien perehellä. Olin valmis lähtömäh järvellä, ka lapšet alettih karjuo:
– Muamo, kačo, kuin kaunis autobušši on šeisattun meijän talon lähellä!
Niin, še oli šuuri turistibušši. Šiitä nävin kuin autobuššista läksi ijäkäš harmuatukkani mieš. Varmoilla aškelilla hiän mäni meijän veräjäh ta polkuo myöten läksi taluo kohti. Mie n’euvoin lapšie istumah rauhallisešti korničašša kuni en šua šelvyä, mitä varoin hiän tulou meijän luokše.
Kuulomatta portahie myöten taloh nouššuon tuntomattoman miehen aškelie mie lonkasin keittijön oven ta kurkissin šinččih. Nävin, jotta pihaovi oli lonkattu. Oven takana piä painukšissa šeiso mieš ta nojautu šeinyä vaššen. Vašemella kiällä hiän šilitti šinčin hiršišeinyä. Mie kuulin hänen iänekäštä henkityštä, a toičči hiän jykiešti henkähti. Kummitellen kiännyin hänen puoleh venäjän kielellä:
– Terveh! Mitä työ tiälä ruatta?
Hiän nošti piätäh ta alko noušša taloh portahien myöten. Hiän harppasi korkien keittijönkynnykšen piäličči ta vielä kerran tervehti milma jo karjalan kielellä:
– Terveh!
Hiän otti kormanošta nenäliinan, pyyhki kyynälie ta rauhottumuon takie hieštynyttä nuamua. Šiitä hiän pyšähty ta alko kertuo venäjän kielellä, mitein hiän tuli šiih taloh. Hiän pakasi venäjäkši pahoinpakoin. Šiitä hiän kyšy pakajanko mie karjalakši. Vaštasin, jotta pakajan vähän, ka ymmärrän kaiken, mitä šanotah karjalan kielellä. Šilloin hiän alko paissa karjalakši, ka kieli ei ollun moitimatoin, šentäh kun hiän käytti äijän šuomelaisie šanoja.
Kaččomatta šiih mie ymmärrin, mistä hiän pakasi. Konša hiän šano, jotta häntä kučutah Ivan Račugin ta hiän tuli Šuomešta, mieleheni heti tuli tuatolta kuultu ammuni juttu.
“VUOSI 1944 – VAN’A”
Ivan kerto, jotta hänen vanhempien kuoltuo hänet ta Vas’a-veikko otettih muamon čikko Matr’ona-täti ta Pet’a-tiätä. A hyö ollah miun Matr’ona-ämmö ta Pet’a-ukko. Huomasin, kuin jykietä hänellä oli muistua šitä ta ehotin hänellä istuutuo.
Hiän istuutu ta harvah kaččo vuorokkah keittijön ikkunah ta kiukuah. Hänen käsi tuaš šilitti kiukuan šeinyä. Šiitä hiän kaččo ämmön aštieškuappih, kumpani oli keittijön nurkašša. Ehotin hänellä kupin čäijyö, ka hiän kieltäyty ta kyšy vain stokanan vettä.
Hiän šano, jotta ei voi pitälti viipyö, šentäh kun turistibušši kohta tulou ta heijän pitäy myöštyö Karhumäkeh. Hiän tiijušteli, ken mie olen. Enšin häneštä näytti, jotta myö aina elämmä šiinä. Mie šelitin hänellä, jotta vietämmä šiinä lomua.
Šiitä hiän otti laukušta valokuva, kumpasešša oli omin käsin rakennettu kaunis šuuri talo, missä eläy hänen pereh. Hiän tiijušteli mitein mäni miun tuaton elämä šovan jälkeh ta pyyti milma järještämäh tapuamista hänen kera Karhumäjen hotellissa, mih hyö ašetuttih elämän. Kahen päivän piäšta heijän oli myöššyttävä Šuomeh.
Korničašta juoštih miun lapšet, kumpaset käršimättömäšti vuotettih, konša voipi kaččuo vierahah. Ivan tervehti heitä ta anto vähän Šuomen markkoja šanuon:
– Karamelliloih.
Šiitä hiän alko šuoriutuo lähtöh ta mie lupauvuin kaimuamah häntä.
Konša laškima alašinččih hiän tuaš aštu oven tuakši ta kučču miut. Töintuškin peittyän rauhattomutta vieraš juohatti šeinäššä olijah kirjutukšeh. Ivan šelitti, jotta konša hiän jätti Kumšjärvie ta šuoriutu Šuomeh, hiän veičellä luati tämän pykälän “Vuosi 1944 – Van’a”.
Loittuota näky autobušši. Mie lupasin, jotta Ivan tapuau miun tuaton kera. Autobušši kato mutkan tuakše, a mie pitälti issuin šen tapuamisen vaikuttamana.