Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Il’l’a

История изменений

15 мая 2023 в 13:18 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) перевод текста
• создал(а) текст: Kerran, konža mie mid’ollou jogirannašša kylyn luona ruavoin, miun luoh tuli ongenke Mihal-velli. Hänellä raidašohkazešša riputtih viizi ali kuuži ahvenutta. Zdoroukaiččiečima. Hiän istuoči kylyn šeiniä vaš lauččazella. Kiäri čigarkan. Zakuri. – Kur’allan, – šanou, – da lähen kodih, miula yhelläh kalarokkazeh fattiu, – noššaldi šohkazen kalazinke. Oli hiän yksinäne, igiä enämbi šeiččimenkymmendä vuotta. Mie istuočin hänellä reunah: – Mihal-velli šie konžollou ammuizeh šanelit meilä, nuoremmilla, yhä vägövän mužikan näh Mairinašta, da mid’ollou šilloin häkky viidi i paginua šie et loppen. – Da, da, muissan, Il’l’ah näh pagina oli. Mie vet’ händä yhä hyvin muissan. Nin šiula mingo Il’l’an näh šanuo? – Himottais’. – Il’l’a oli korgie briga, korgiembi toizie mairinoizie, vain korgiekši ei kažiečen, žentän što hardeiloista oli levie. Miula vain kerran piädy nähä min vägövyš hiän oli. Niih aigoih kylissä, kumbazissa kiriköt, prihodan pruazniekkoina oldih jarmankat. Miän pogostalla Frolana, Pokrovana, Srieteniena. Parfen’ovašša Fyödrana. Jarmankoih rahvašta keräydy – pyörähtiä eu missä. Myyväh, oššetah, šyyväh, juuvah, lauletah, itkietäh, kizatah, nagretah, toratah – kaikkie oli. Ših kerdah jarmanka oli F’odorana Parfen’ovašša. Mie omista, en muissa min tuačči, jäin i ugodiečin mairinoizinke kopittamah jarmankah. Mairinoizie oli viijen i Il’l’a heinke. Kopitamma.^ Mairinoine nagole ymbäri Il’l’ašta irvisteliečetäh. A že hot’ i vägövä oli, a yhä tyyni, iänettömä, kopittau da vain musiu. Doidima Balagurovan peldaittah šua Viistavkalla. Piettymä kur’aldamah. A peldaitalla alimmazet kylgihirret, kumbazet uglakivilöillä venytäh, ollah pitembäzet toizie i niillä hoikkazista hiržyzistä vrode kun levie porrašovun ieššä levitetty. – Mihal-velli, mie muissan šestä peldaittua. Konža mie Parfen’ovah školah kävelin, nin že peldaitta vielä šeizo. – Kuule, midä oli ieššä... nu ka, issumma niillä pordahilla, kurimma (Il’l’a eulun kurija), mairinoine znai nagratteliečetah da paissah midä puuttuu. Il’l’a kuundeli, kuundeli, da grebi kaikilda kartussit, kepkat, fatti omalla kopčalla n’okašta alimmazen peldaitan hirren, noššaldi yhellä kiällä uglan i šydäi hirrellä da uglakivellä keškeh kepkat. Konža peldaitta kaldaudu, myö duumaima, Il’l’a tahtou kumata peldaittua i katokšen alda kun čirkut pyörähtimä. Il’l’a nagrau: «Ka nyt, ilosanat, ottakkua omat kartussit». Mairinoine nellän keššä luottuačettih noštamah peldaitan uglua, da min ni telmettih, kartussiloida ei šuanun piäštiä. Il’l’a heilä: «Keräkkiä den’gua da hypäkkiä Parfen’ovah, tuogua četvertina viinua – lietäh teilä kepkat». Ne: «Kuni hyppelemmä, šiih šua i jarmanka loppiečou». Mie ukolla: – Ois’ voinun gul’avolla brihoilla i tukkazin männä. Mihal-velli vaštah: – Ei. Niih aigoih tukkazin rahvahah ei viijitty. Kuule midä jälgeh oli. Ando Il’l’a kartussit, hiän vet’ harvah joi viinua, i myö mänimä jarmankah. Šielä rahvašta yhä äijä. Vet’ tänä jarmankana palkattih hein’aijakši kazakkoida, torguidih hebozilla (muissan: šinä piänä miun svajakka hyvän uvehuon ošti). Da vähägo millä torguidih, kun tuan verda keräydy rahvašta. Kačomma: solomšikan pihalla tukušša äijä brihua, mužikkua. Mänimä. A šielä levitetty hurštie, hurššilla istuu muštaverine mužikka, nägyy eu miän rannašta. Mänöy kiza – vägivedo šanuočou. Nyt nuoriz’o vägiveduo vet’ ei kizua? – Ei. Mie en tiijä tädä kizua, – otvietiin Mihal-vellellä. – Kizattih täh rukah: kahen keššä istuočetah lattiella ali mualla vaššakkeh, upriečetah pägeillä toine toizeh, otetah molen käzih yhen pualikan.^ Pualikkua vejetäh molen iččieh päin.^ Ken toizen vedäy iččien piällä, že i voittau. Kizatah i den’goih. Täh kerdah kizattih den’gah: reunašša mužikalla tukkune hienos’t’a den’gua, ken rubieu hänenke kizuamah žen že verran den’gua reunah pidäy panna. Myö tulima, kačomma.^ Yksi briha den’gazet pani hurššilla, istuoči, mužikoinke otettih pualikan käzih, upriečettih toine toizeh jalloilla. Mužikka lugou: «Raz, dva, tri – t’ani». Briha vain kergii kinčistyöldiä, kun lendoh läksi ylemmä mužikkua. Že tukkuzen den’gua pani omah kormanih: «Kto sledujuščii»? Ših že rukah vielä yhen kizuajan hölähytti piäličči piäštä. Il’l’a i šanou meilä: «Mie pruobuičen». Istuoči, pani den’gat. Mužikka kahella kiällä pyzyy pualikašta, oijendau Il’l’alla. Il’l’a plakkai oigien kämmenen mužikan kämmenillä keškeh. Mužikka kiiralleh kaččou to Il’l’an kopčah, to Il’l’ah, šiidä kočahti, riftai Il’l’an alda hurštizen, langennuzie logazella den’goida keriämäh ei ruven, liččai hurššin kainaloh i uidi pualikanke kiäššä, a jiännyöt hänellä jällesti lokotetah. Myö Mihal-vellenke tože nagramma. Šiidä Mihal-velli i kyžyy miulda: – Kekšitgo min tuačči pölläšty mužikka Il’l’ua? – Šuuri käzi Il’l’alla oli. – Da, yksi kämmen žen že muone kuin kakši mužikanomua. – Midä vielä, Mihal-velli, tiijät Il’l’ah näh?^ Šano jo. – Kuni mie šiunke pagizen i kalat miula kuivetah... Nu hyvä, šanon vielä häneh näh, midä mie kuulin. Lesnikkä šaneli. Šanou, kuin ni tulet Lomulla učuaskalla Mairinan pelduo vaš, niin i löyvän tukkuzen verekšie närien okšua.^ Puuda šorrettuo eu, kanduo eu i jälgilöidä ni mittynäzie eu, a okšat tuhjoloih peitetty ollah.^ I täh rukah moni kerdua. Rubein, šanou, vardeimah. Yksičči tulin učuaskalla aivoin huomnekšella i taki pyyvin voran – Mairinan Il’l’an.^ Kuuluššin okša račkahti. Hyppiän šinne i omilla šilmillä en vieri: Il’l’a olgupiällä kandau pitkiä näreihistä hirtä. Dogadi miun, – šanou lesnikkä, – loi hirren. «Kunne varoin kannat»?^ – kyžyin. A Il’l’a: «Puun’ua šeizatan, a den’gua meččäh eu. Štruafan mingo panet»? Mie ynnäh ouvoštuin i šanon hänellä: ”Kanna, kanna, šuannou Mairinah šua, nikellä en šano”. Mie Mihal-vellen paginašta olin ouvoštunnun enämmäldi lesnikkiä: – A kunne Il’l’a kannot peitti da mintän hebozella hiržilöidä ei vedän, taskaičči ičeväin? – Kandoloida šammalella katto, a drogilla ei vedän hiržilöidä, žentän što varaji jälgilöidä jättiä, – šanou Mihal-velli, – Davai luvemma mytyttä takkua kandeli Il’l’a puolentoista virštua Lomulda Mairinah šua. Puun’ah hirret männäh kakšitoista aršinua pidahutta, metroih lieu kahekšan metrua puolenke,| puunih pandih ei ložeida hiržilöidä, no kahen keššä toko nasilu noššetah. Ka, briha šie, myttynäne oli Il’l’a, a kuoli nuorena. Hiän viinua, kuin mie šanoin, harvah joi, a jarmankoida myöt’ šuačči kävellä. Kuin šanotah: läksi Kozlovalla jarmankah. Šielä kiilah pani hardeilla hirren. Hirren n’okkih ripahettih kahekšan brihua, nellin jogo n’okkah. En tiijä mih oli kiiluačettu heilä, vain tiijän, što Il’l’a rubieu ših šua pyörittämäh hirtä, kuni brihat ei lennetä randoih, a jesli šuau heilä pyzyö – brihoin i voittava.^ Nu ka. Il’l’a pyöritti, pyöritti kuni kaikin ei langettu. Žen jarmankan jälgeh hiän läzeydy, da väliän i kuoli. Možo šiämen rikko. Mihal-velli nouzi laučalda, otti kalat, tahto uidie. Jälličekši mie vielä kyžyin: – Neušto Il’l’alla eulun hyväh dielah vägilöidä kunne panna? – A kunne ših aigah panet? – Oligo hiän gramotnoi? – Eulun. Miän kyläššä škola avaudu konža mie jo podroska olin.^ Il’l’a vähästä vanhembi milma oli. Mie hot’ kakši talvie miän kylän ponmarih kävelin opaštumah kahešta puudua ruista, a Mairinašta razi laškietah lapšen Stuanulla šua... Ka mie häkytin šiun ruadoloista... Lähen. – Myttyöt nämä ruavot, Mihal-velli? Šiula tervehyttä. Passibo paginašta.