Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kondii poigu

История изменений

17 мая 2023 в 22:53 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) перевод текста
• создал(а) текст: Оli enne sie akku da mužikku. Elettih hyö ylen l’ubovah. Lastu heile ei rodinuhes. Hyö vahnattih. Akku sanoi mužikale: – Myö nygöz olemmo vahnat, ruata emmo voi, pidäs meile poigu kus tahto suaha, eigo häin rubies meidy syöttämäh. Lähti mužikku poigua eččimäh. Astuw meččytropinkua myöte, tulow kondii vastah. Kondii sanow mužikale: – Kunna menet, diädö-rukku? Sanow: – Lähtiin minä poigua eččimäh ga... Kondii sanow: – Ota minuw poijakse. Mužikku pöllästyi, ei voi ni midä virkkua. A kondii sanow: – Älä pöllästy, diädö-rukku, en minä sinuw koske, – sanow. – Ottanet, ga tulen poijakse, et ottane, ga mene ielleh. Mužikku duwmaičči: ottua pidäw. Lähtiettih kodih päi astumah. Mužikku tulow kodih poijan kel. Tuldih kodih, mendih pertih. Akkah kezriäw kuožalil. Mužikku sanow akalleh: – Kačo, minä toin poijan täh! A kondii andoi kätty: «Terveh, muamo»! Muamah pöllästyi i unohtui. Ottaw kondii i käil išköw perzetty muamalleh. Muamah hengistyi. Rubei kondii pagizemah muamah kel: – Älä, muamo-rukku, pöllästy, en minä teidy koske, vuota rubiemmo elämäh, siidhäi iče näettö. Ruvettih elämäh hyö, joga huondestu rubei kyzymäh poigah: – Midä ruata pidäw, tuatto da muamo? Midä nevvotah tuattah da muamah ruata, sidä i ruadaw ruaduo. Ylen hyvin da äijän staraiččemahes rubei. Tuattah da muamah ollah ihastuksis: rubei poigah syöttämäh heidy. Kondii heile poigannu, eli-oli hätken, ga d’uohtui mieleh: naija pidäw. Poigah sanoi tuatalleh da muamalleh: – Tuatto da muamo, ku olis oppie naija minule? Tuattah da muamah sanottih: – Voit oppie, poigaine, – sanotah. – Kunnabo sinä, poigaine, tahtot naimah mennä? Sanow: – Ku olis oppie cuarin tytärdy kozita. Muamah da tuattah sanottih poijalleh: – Ei cuari anna sinul tytärdy. Muite hos andas, ga ku olet kondii kaččua, ga... Poigah sanow: – Hos ei andane, ga pidäw oppie kozita, ga siit nägyw se dielo. Sanow: – Mene, tuatto, opi kävvä cuarilluo. Meni tuattah cuarilluo. Dielon doloži, sanow: – Nenga, tuliin poijale sinun tytärdy koziččemah. Cuari sanow mužikale: – Miittuinebo sinul poigu on? – Minun poigu, – sanow, – on pohože kondieh. Cuari sanoi mužikale: – Voinnow ku sinun poigu luadie kojin, minun kojin moizen, siit äski annan tyttären mučoikse sinun poijal. Lähtöw tuattah kodih pahas mieles, piän alah riputti i astuw kodih pahas mieles. A poigah kaččow ikkunas: tuattah astuw pahas mieles. Poigah sanow: – Kačo, tuatto-rukku tulow pahas mieles, vikse ei hyviä ole cuari taratannuh. Tuli pertih tuatto poijalluo, poigah kyzyi tuatalleh: – Midä sanoi cuari? Tuattah sanoi: – Minä sanoinhäi, ei cuari sinul anna tytärdy. Cuari se andoi nengoman zadanien sinule, poigu, – sanow, – ku voinnet luadie cuarin moizen kojin, siid äski andaw cuari tyttären mučoikse, et voinne luadie, – sanow, – piä iäre. A poigah sanow tuatalleh: – Pane huoli jumalah. Ku hyö illastettih, viertih ehtäl muata. Tuattah da muamah uinottih, häin lähti pihale. Otti kumardakseh poigah. Kerran kumardih pohjoizeh päi, toizen kumardih päivännowzuh päi, kolmanden kumardih puolehpäiväh. Hyppäi kaksitostu moloččua i kyzytäh: – Midä pidäw, Ivan Mihailovič? Ivan Mihailoviš sanow: – Huondeksekse ku rodizih parembi cuarin kodii kodi! Ruvettih kodii luadimah, ga rodih lohmeh. Ivan Mihailovič tulow pertih da rubei muata. Huondeksel tuattah dа muamah nostah. Kačahtettihez ikkunah, ga parembi cuarin kodii kodi seizow. Sanotah: – Mi neče čuwdoloi on, ehtäl vierimmö muata, ni midä ei nägynyh, nygöi rodih yhtes yös parembi cuarin kodii kodi! Nostatettih poigu maguamas: – Poigu, – sanow, – nowze vai iäre, – sanow, – nygöi on kodi parembi cuarin kodii! Poigah sanow: – Tati da mami, se on meijän kodi, ewle cuarin kodi. Nu, poigah nowzi maguamas, čuajun d’oi huondksel, sanow tuatalleh da muamalleh: – Tuatto da muamo, – sanow, – mengyä nygöi cuarilluo käymäh, – sanow, – hänen zadaniet minä spolniin nygöi. Lähti tuattah cuarilluo. Meni tuattah cuarilluo, sanow cuarile: – Minun poigu sinun zadanien spolni: voit andua sinun tyttären minun poijale mučoikse, – sanow, – nygöi kodi on parembi sinun kodii, – tuattah sanow cuarile. Cuari sanow tuatalleh: – Voinnow ku kirikön luadie sinun poigu minun kirikön moizen tyttärele venčaitessah, yheksä pappii sluwžimah, siid äski annan minä mučoikse tyttären sinun poijale. Tuattah lähti kodih pahas mieles. Astuw kodih päi piä riputettu. Poigah kaččow ikkunas, tuattah astuw pahas mieles. Poigu sanow muamalleh: – Kačo, tuatto-rukku astuw pahas mieles, vikse cuari ei ole hyvin paissuh. – Poigah sanow, – minä tiijen, midä cuari pagižow. Tulow tuattah kodih poijalluo. Kyzyw poigu tuatalleh: – Midäbo, – sanow, – tuatto, pahas mieles tuliit? Sanow: – Cuari sanoi nenga, kui et ole pahas mieles, ku nengoman tobd’an cuari andoi zadanien. Cuari sanoi nenga: ku voinnow sinun poigu luadie kirikön paremban cuarin kirikkyö, tyttärele venčaitessah, yheksä pappii sluwžimah, äski andaw tyttären mučoikse. Poigah sanow tuatalleh: – Pane huoli jumalah, tuatto. Tuli ehty, illastettih, viertih muata tuattah da muamah. Tuattah da muamah uinottih, a poigah ei uinuo. Lähti poigah pihale, kerran kumardih pohjoizeh päi, toizen kumardih päivännowzuh päi, kolmanden kumardih puolehpäiväh. Hyppäi kaksitostu moloččua. Moločat sanottih: – Midä pidäw, Ivan Mihailovič? Ivan Mihailovič sanoi: – Huondeksekse ku rodizih kirikkö parembi cuarin kirikkyö, – sanow, – yheksä pappii sluwžimah. Ivan Mihailovič tuli kodih i vieri muata. Tuattah da muamah nostih huondeksel, kačotah ikkunas: kirikkö seizow parembi cuarin kirikkyö kirikkö. Tuattah da muamah sanottih: – Mi neče čuwdo on, ehtäl ei olluh ni midä, nygöi on parembi cuarin kirikkyö kirikkö! Tuattah da muamah nostatettih poigah. – Nowze, – sanow, – kačo, miittuine on nygöi kirikkö: parembi cuarin kirikkyö. A poigah sanow tuatalleh da muamalleh: – Parembi pidäw ollagi cuarin kirikkyö kirikkö. Ei ole, – sanow, – se cuarin kirikkö, sе on meijän kirikkö. Poigah nowzi maguamas, čuajuw d’oi, rubei pagizemah tuattah da muamah kel. Sanow: – Tuatto da muamo, cuarin zadanien spolniin, ga nygöi pidäw oppie kävvä cuarilluo, midä cuari sanow. Meni tuattah cuarilluo, sanoi cuarile: – Nygöi minun poigu sinun zadanieт spolni, parembi cuarin kirikkyö on kirikkö, yheksä pappii on sluwžimas, – sanow. – Voitgo nygöi svuad’ban pidiä, tyttären andua minun poijal mučoikse? Cuari sanoi nenga: – Voinnow sinun poigu luadie sillan poikki d’oves tyttärel venčal ajaes, mruamornoit paččahat, samosvetloit kivet palamah joga paččahan piäh, soloveilinduizet pajattamah, siid äski annan sinun poıjale tyttären mučoikse. Tuatalleh rodih paha mieles. Lähti kodih pahas mieles, astuw kodih päi, a poigah kaččow ikkunas. Poigah sanow: – Kačo, tuatto-rukku tulow tuas pahas mieles. Tuli kodih tuatto poijalluo i sanow poijalleh: – Kai poigu zadaniet spolniit, vie andoi cuari zadanien ylen suwren, – sanow. – Nengoman käski luadie sillan poikki d’oves venčal ajaes tyttärelleh, – sanow, – mruamornoit paččahat, samosvetloit kivet palamah roittazih joga paččahan piäh, soloveilinduizet pajattamah. A poigah sanow: – Pane, tuattoine, huoli jumalah. Nu, tuli ehty heile, illastettih hyö, viertih muata, uinottih, a poigah ei viere muata. Yöl poigah lähti pihale, kumardih häin kerran pohjoizeh päi, toizen kumardih päivännowzuh, kolmanden kumardih puolehpäiväh. Hyppäi kaksitostu moloččua, sanotah: – Midä pidäw, Ivan Mihailovič? – Pidäw, – sanow, – sildu poikki d’oves luadie cuarin tyttärel venčal ajaes, – sanow, – mruamornoit paččahat ku olis, samosvetloit kivet palamah joga paččahan piäh, soloveilinduizet pajattamah. Tuli Ivan Mihailovič kodih, vieri muata. Tuattah da muamah huondeksel nostih – rubei sildu lošnimah, kai perti läpettäw! Nostatettih poigu maguamas: – Kačo vai, – sanow, – poigu, mi neče čuwdoloi nägyw: ehtäl vierimmö maguamah, ni midä ei nägynyh, nygöi sildu nägyw! Poigah sanow tuatalleh da muamalleh: – Nenga i pidäw. Sidä sildua myö roimmokseh myö ajamah. Poigah nowzi maguamas, čuajuw d’oi, sanow tuatalleh da muamalleh: – Pidäw kävvä cuarilluo, midä häin sanow. Lähti tuattah cuarilluo. Meni tuattah cuarilluo, sanoi cuarile: – Minun poigu sinun zadaniet spolni, nygöi on sildu i mruamornoit paččahat on sillas, samosvetloit kivet palamas ollah, joga paččahan piäs soloveilinduizet ollah pajattamas, – sanow. – Jogo voit svuad’bad pidiä minun poijan kel, jogo annat tyttären? Cuari duwmaiččow: ei sua täs miehes piästä, ni kui ei sua hävittiä tädä miesty. Cuari sanow tuatalleh: – Vie kolmet sutkat duwmaičen, tule kolmien sutkien peräs, siit sanon loppusanan. Tuli tuattah kodih.^ Eigo tiije ihastuo tuattah, eigo pöllästyö. Poijalleh sanow kodih tulduw: – Nenga sanoi cuari: kolmet sutkat duwmaiččow, tule kolmien sutkien proidihuo. Poigu sanoi tuatalleh: – Kolmis sutkis äijy voibi duwmaija, kai duwmat mennäh sudre. Kolmet sutkat oli tuattah kois. Kolmien sutkien proiihuo sanow poigah tuatalleh: – Mene nygöi cuarilluo. Lähti tuattah cuarilluo. Menöw tuattah cuarilluo, sanow cuarile: – Midä duwmaičit: jogo annat tyttären minun poijale? Cuari sanoi tuatalleh: – Voinnow sinun poigu moizen korietan luadie: muadu myö i vetty myö menijän, sil korietal ku voiz minun tytärdy ottamah tulla. Tuatalleh rodih paha mieles. Lähtöw kodih pahas mieles, piän alah päi riputtaw. Kaččow poigu ikkunas: tuatto astuw pahas mieles. Poigah sanow muamalleh: – Kačo, tuatto-rukku astuw pahas mieles. Tulow tuattah poijalluo: – Kačo, poigu, vie andoi cuari zadanien, sanow: voinnow, – sanow, – sinun poigu korietan luadie muadu myö i vetty myö menijän. A poigah sanow tuatalleh: – Cuari, näit, kolmet sutkat duwmaičči, vähembän kyndäjiä mužikkua duwmaičči, – sanow. – Pane, tuatto, huoli jumalah. Tuattah sanow poijalleh: – Poigu, viego hätki pidänöw kävellä cuarilluo? Kai jallat kivettih sidä kävelysty. Nu, viertih hyö muata, tuattah da muamah, uinottih muata. Lähti poigu pihale, kumardihes pohjoizeh päi kerran, toizen kumarjihes päivännowzuh päi, kolmanden puolehpäiväh. Hyppäi kaksitostu moloččua, sanottih: – Midä pidäw, Ivan Mihailovič? Ivan Mihailovič sanoi: – Huondeksekse, kymmenekse čuasukse, ku olis koriettu – vetty myö i muadu myö menis, täh omah pertih ikkunoin ual. Ruvettih moločat luadimah koriettua. Ivan Mihailovič meni pertih da muata vieri kodih. Huondeksel tuattah da muamah nostih, ga perti kai läikkyw, duumaittih požuaru on kus. – Tämä on, – sanow, – kummu! Illal ei olluh ni midä, a nygöi miittyne on koriettu pihal! Nostatettih poigu maguamas, sanow: – Nowze vai, poigu, ehtäl ei olluh ni midä, a nygöi on koriettu pihal, ga ni tuta ni duwmaija ei sua! A poigu nowzi maguamas, sanoi tuatalleh da muamalleh: – Moine häi pidäw koriettu cuarin sulahaizikse ajaes. Poigu sanoi tuatalleh da muamalleh: – Zaftrakakse pastakkua hot’ hapannuttu kartohkua. Hyö zaftrakaitih, sanow: – Tuatto da muamo, šuorikkua, lähtemmö cuarin tytärdy ottamah. Tuattah da muamah šuorittih, istuttiheze koriettah i lähtiettih ajamah kolmei. Mendih, ajettih cuarin dvorčah. Tuatalleh da muamalleh sanow: – Mengiä kävgiä pertih, priimiwgo sulahaizet. Mendih pertih da cuarile dielo doložittih. Cuari sanow: – Midäbo vävy ei tule pertih? Viedih viesti vävyle, sanow: tulgah pertih. A Ivan Mihailovič sanoi: – Kuni ei tulle cuarin tytär vastah, en lähte korietas. Meni cuarin tytär ottamah. Andoi kätty cuarin tytär ukolleh, ga pöllästyi, perzielleh kirboi, sih unohtih, hengetä meni. Ivan Mihailovič läksi korietas, iški käil perzetty vaste i cuarin tytär hengistyi. Mendih pertih cuarilluo, tytär da vävy. Rodih cuarile paha mieles i cuarin akale: «Meile vävy puwtui ei hyvä, yksikai pidäw svuad’bu pidiä, ni kui ei sua olla pidämättäh». Svuad’bu hyö piettih ylen hyvin. Lähtiettih Ivan Mihailovičan kodih ajamah (venčaittihes hyö omas kirikös). Viertih muata Ivan Mihailovič omah kodih mučoin kele. Heittäw Ivan Mihailovič kondien tal’l’an iäre, muate viertyw, roiheze briha – ni tuta ni duumaita ei sua. Cuarin tytär ihastui. Yö muatah, huondeksel nostah maguamas. Ivan Mihailovič šuoriw kondien tal’l’oih. Roiheze endizen moine kondii. Ruvetah elämäh. Eletäh-ollah kodvaine sit hyö. Cuarin tyttärel himoittaw tiijustua: mi neče on minun ukol čuwdoloi. Viertäh muata erähän ehtän, rubiew kyzelemäh ukolleh: – Mibo sinul nengoine čuwdo on: päiväl, – sanow, – olet kondii, yöl roitos, ku jaksatos, briha: tuta ni duwmaija ei sua. – En voi sanuo prawdua sinule, a ku sinä izmenit minule,| minul nenga pidäw vai nygöi eliä vai yksi kuw, sit minä piäzen elämäh ilmazekse igiä moločakse. Mučoi sanow: – Midäbo et sano prawdua, vikse et sinä minuw l’uwbi? – Sanondal sanon, a ku sinä minuw izmenit. Mučoi sanow: – Jokse minä olen moine, što omal ukol izmenin? Ukko rubei sanelemah: – Brihannu minä oliin.^ Puwtuin volšebniekkah akkah, Syvätterin akan tyttäreh podaičiimos. Häi minuw kolduičči kolmeksi vuottu muale kondiennu kävelemäh. Hygöi vai jäi yksi kuw. Sen sanoi mučoilleh kaiken pravvan. Hyö lähtiettih cuarilluo gostih vävylöikse. Mendih gostih. Cuari priimi heidy hyvin gostih. Kodvaine sit hyö gostittih, sutkat kolmet, a carevna rubei tyttärelleh kyzelemäh: – Kuibo, tytär, sinä nečen ukon kel elät? Onhai paha kaččuo. Tytär sanow: – Mintäh? Eliä on, muamo, hyvä, häi ei koske minuw. – I rasskažii muamalleh kai pravvat, što yöl häi heittäw tal’l’an piäl i roih briha, što moštu čomua ei ole meijän carstvas. Viertäh hyö ehtäl muata, uinotah muata, a carevna ottaw sen vävyh tal’l’an lykkiäw päččih. Huondeksel nowzow maguamas, rubiew Ivan Mihailovič šuoriemah. Ei ole tal’l’ua, mučoilleh sanow: – Nygöi sinä minul izmeniit, nygöi sinä minuw et rodei nägemäh! – ukkon lähties sanow mučoilleh. Mučoi rubei itkemäh i muamuadah čakkuamah, mikse häi izmeni: – Kačo, mužikan i minun elaijan immin-kummin menetiit! Mučoi lähtöw omah kodih. Menöw, ukon koiz eläw kodvaizen, roihez mučoilleh paha mieles, igävy. Mučoi duwmaiččow, sanow: – En rubie minä täh yksin elämäh, lähten, opin, ukkuo eččimäh: voinen löydiä, ga nasčasje, en voinne, ga hot’ jovvun kunne-tahto dorogoile kuolemah, voronoile n’uokittavakse. Lähti häi ukkuo eččimäh. Astuw, astuw meččiä myö da tropinkoida myöte. Kaččow: perti on mečäs. Menöw pertih, istuw akku paččahan piäs, jallat ristai. – Fu, kačo, russkoi duwhu tuli milluo, tuli valmehekse pertih vero. – Mi, t’outoi, matkalaizes on veruo: rokkua, ku pezovetty, lihua sormenpiän suwrevus palaine! – Maltoit, kurvu, paista! Ottaw akku, syöttäw mučoin sen i rubiew akku kyzelemäh: – Kunne menet?^ Da kus tulet? Mučoi sanelow: – Vod nenga i nenga oldih dielot, menen nygöi ukkuo eččimäh. Akku sanoi, što mol «sinun ukkos ei ammuin vie täs proidinuh yödy magai». Akku sanoi: – Nečiz dorogal on minun sizär, sinä kävy hänelluo. Minä hot’ ollen ravei, tol’ko häi on vie raviembi. Menet pertih, vai malta paista. Lähti häi matkah. Lähti astumah polkuloi myö, astuw, astuw mene tie min matkua. Mučoi nälgävyw, väzyw. Kaččow: pertine pyöriv mečäs kukoin siärivärttinäizil. – Hoi pertine, pertine, azetu meččäh päi sellin, matkumieheh päi ezin! Azetui pertine meččäh päi sellin, matkumieheh päi ezin. Meni mučoi pertih: istuw akku paččahan piäs, jallat ristai. – Ho-hoh, kolmekymmen vuottu russkoi duwhu ei nenähuogamih minun käwnnyh, a nygöi eččimättäh pertih tuli. Vot, kačo, vero rodiew! Mučoi sanow: – Mi veroloi rodiew matkumiehes: rokkua ku pezovetty, lihua sormenpiän suwrevus palaine. Akku sanow: – Maltoit, kurvu, paista! Akku i lähti paččahan piäs. Syötti, juotti hänen i pani muata mučoin. Magai yön mučoi, huondeksel nowzi mučoi, rubei emändäh kyzelemäh: kuspäi tulet da kunne menet. Saneli häi kai: kui oli, akal, što menöw ukkuo eččimäh. – Edgo tie kus tahto olovan? – Ukkos sinun proidii, kolme vuottu d’o on kulunuh aigua. Vot on minun vahnin sizär nečis dorogal, se tiedäw dai se sanow sinul pravvat. Minä olen ravei, tol’ko häi on kolmie grozavembi. Malta vai mendyw paista. Lähti mučoi matkah. Astuw, astuw dorogua myö: kuzgo mečäs, kuzgo salos, väzyw häi, nälgävyw. Kaččow, pertine on: kukoin siärivärttinäizil pyöriw. Pertizel häi sanow: – Azetu, pertine, meččäh päi sellin, minuh päi ezin! Pertine azetui. Meni mučoi pertih. Istuw akku pertis paččahan piäs, jallat kolme kerdua oli punaldannuh pertis ymbäri. – Ho-hoh, russkoi duwhu tuli pertih, vod, rodiew, kačo, vero! – Mi rodiew matkumiehes veroloi: rokkua ku pezovetty, a lihua ku sormenpiän suwrevus palaine. – Maltoit, kurvu, paista! – sanow akku. Lähti akku paččahan piäs, syöttäw, d’uottaw mučoin, panow muata i sanow: – Huogavu, sid rubiemmo pagizemah. Mučoi kolmet suutkat maguaw väzyhyw. Mučoi nowzow maguamas, emändäh kylyn lämmittäw. Menöw mučoi kylyh; kylveheze, pezeheze hyvin. Tulow mučoi kylys, sit rubiew taloin emändy kyzelmäh: – Kuspäi tulet da kunne menet? Mučoi sanow nenga: tulen kois päi, menen ukkuo eččimäh. Emändäh sanow: – Sinun ukkos oli täs, yheksä vuottu aigua on, konzu ukkos oli täs. Sinun ukkos on Syvätterin akan tyttäres kodavävynny. Mučoi sanow emändälleh: – Kuibo minä voinnen puwtuo hot’ ukon silmii nägemäh? – Puwttuo, kačo, voit, ga trudno on! Minä annan langua šulkustu, kolmen kangahan langat. Mennet sih kyläh – on leskiakku. Sih leskiakkaizeh tariččei hvatieral. Leskiakan pertin ies on kaivo. Sih kaivoh kävväh Syvätterien akan pereh viele. Sit voỉt nähtä ukkuodas. Mučoi menöw sih kyläh. Taričeh leskiakkah hvatierale. Leskiakkaine laskow hvatierale. Rubiew elämäh sih leskiakkaizeh. Sanow leskiakale: – Voigo panna kangas, jowte olles hot’ kudozin da kokoipalan saizin? Leskiakkaine sanow: – Pane, rawkkaine, ku maltanet. Panow häi šulkuizen kangahan. Rubiew häi kudomah ielleh da ielleh. Kaččow, Syvätterin akan tyttäret tuldih viele. Häi lykkiäw ikkunas sukkulaizen, sanow: – Annakkua, kuldukasat, sukkulaine! Hyö hypättih sukkulaistu andamah. Kačotah, ga ylen hyviä šulkustu kangastu kudow. – Tol’ko vai hyviä kangastu kuvot! Myö ni konzu emmo nähnyh nengostu kangastu. A muamah hyppiäw pordahil i kirguw: – Ettogo tule iäre! Tuattas tuli mečäs, syvvä pidäw šeimie. Tyttäret sanotah muamalleh: – Tule vai tänne, kačot mimmostu čomua kangastu kudow! Muamah meni sinne. Ga muamah i sanow: – Myö pluat’t’u. – Myön, požalui, – sanow kangahan kudoi. – Otatgo äijän pluat’t’as? Mučoi sanow: – Ei minul pie ni midä, ku ukkos kel laskenet yökse muata. – Lasken d’o, mintäh en laske, žualigo on! Häi ottaw puarat leikkuaw kangahas. Tulow ehty. Syvätterin akan tytär panow ukon aittah muata i ni midä ukolleh ei virka. Ukolleh panow uninieglat korvih, menöw sen mučoilluo, kudai kudow kangastu, sanow: – Voit mennä yökse, ukko minun maguaw aitas. Mučoi menöw ukolluo muata. Kaččow: on iččeh ukko. Ukkuodah oppiw nostattua maguamas.^ Ukkoh maguaw bespam’ati. Yön kaiken itköw ukkoh piäl, kai soba kastuw kywnelih. Ei voi ukko havaččua yksikai. Huondeksessah häi maguaw, ei voi ni midä paista ukon kel. Syvätterin akan tytär tulow nostattamah, ga i sanow: – Mene iäre, yö jo on mennyh! Mučoi lähti iäres pahas mieles, ei puwttunuh ni midä paista. Menöw sih leskiakkaizeh järilleh. Panow häi uvven kangahan.^ Rubiew kangastu kudomah. Kudow kangastu päivän kaiken. Ehtäl kaččow, Syvätterin akan tyttäret tullah viele. Lykkiäw häi sukkulaizen pihale i sanow: – Andakkua sukkulaine, kuldukasat! Syvätterien akan tyttäret dogaditah kangas, а se on parembi ku endine. Ruvetah neidizet l’ubuiččemah kangahan kel. Muamah pordahile hyppiäw: – Ettogo tule, katunat, iäre, tuattas tuli kyndämäs, ga pidäw syvvä valmistua! Tyttäret sanotah muamalleh: – Tule vai tänne, kačot mimmostu kangastu nygöi kudow! Muamah menöw i sanow: – Voi-voi-voi, t’owta, mimmostu hyviä kuvot! Pidäw pluat’at ostua tyttärilöil. – Myön, mintäh en myö. – Äijängo otat pluat’t’as? – En minä ota ni midä, vai ukkos kele laske muata. – Lasken d’o, eihäi ole žuali ukkuo! Ehty tulow. Syvätterin akan tytär syöttäw ukon i panow aittah muata i uninieglat panow korvih ukolleh. Ukkoh uinuow muata i menöw Syväitterien akku mučoilluo i sanow: – Ukko aitas maguaw, mene muata aittah. Mučoi menöw ukkoh luo muata. Ukkoh on uinonnuh jygieh uneh. Ukkoh maguaw bespam’ati. Oppiw nostattua pedvata: ei voi ukkoh havaiččuo. Itköw ukkoh piäl yön kaiken, kai soba kastuw kywnelih. Tulow huondes.^ Syvätterin akan tytär tulow nostattamah, sanow: – Magait ukon kel yön i rodiew. Menes nygöi iäre. Ukol pidäw mennä kyndämäh, ewle sinun kel jowduo. Lähti mučoi iäre. Ottaw ukolleh uninieglat korvis: Ukko havaččuw maguamas. Ukkoh duwmaiččow: «Što za okazije, toine yö jo on soba märgy. Mi neče čuudoloi ollow? Vikse ylen summali maguan»? Ukkoh nowzow, zaftrakoiččow i lähtöw kyndämäh, a mučoi panow kangahan vie paremban. Kudoi häi kangastu päivän, häi kudow ehtäh sah. Kaččow, Syvätterin akan tyttäret tullah viele kaivole. Häi lykkiäw sukkulaizen ikkunas, sanow: – Andakkua, kuldukasat, sukkulaine! Syvätterin akan tyttäret hypätäh sukkulaistu andamah, ga kačotah – kolmie parembi kangas on kuvottavannu. A Syvätterin akan tytär kirguw: – Midä sie valvatettaneh ikkunoin al! Ettogo tule teriämbi iäre! No i iče Syvätteriha tulow kaččomah kangastu i sanow: – Myö hot’ yhteh pluat’t’ah. – Mintäh en myö, siksehäi kuvon, vai ken ostas. – Äijängo otat pluat’t’as? – En ota ni midä, vai ukkuodas anna muata. – Annan d’o, buito en anna, ei d’o ole žuali! Syvätterin akan tytär ottaw syöttäw i juottaw, i panow muata yökse aittah i uninieglat čökkiäw korvih. Ukkoh uinuow muata bespam’ati, i menöw mučoilluo, kuččuw händy aittah muata. Menöw mučoi ukkoh luo muata. Ukkoh uinonnuh muata bespam’ati. Oppiw nostattua maguamas, ga ukkoh ei voi nosta. Yön kaiken itköw ukkoh piäl, kai soba kastuw ukolleh kywnelis. Huondeksel häi panow sormeh imennoin kol’čaizen i šulkuizen vyön, kudaman lähtijes andoi, sidow hänel vyöle. Huondes tulow, Syvätterin akan tytär tulow nostattamah. – Mene iäre, ukol pidäw nosta kyndämäh! Lähtöw mučoi iäre. Ottaw Syvätterin akku uninieglat korvis: ukkoh havaččuw maguamas. Nowzow maguamas. Ukkoh sanow: – Što za okazii, kolmas yö on soba minul märgy! Tädä ni konzu ei ole: on mi tahto čuwdo! Vikse väzyn kyndäjes äijäl i maguan summale. Kačahtahes sormeh – ga endizen mučoin imennoi kol’čaine sormes. Rubiew kaččomah – ga šulkuine vyö vyöl. Rubiew duwmaiččemah: kus tahto mučoi on täl mual. Ukko menöw pertih, akalleh syömine on valmis pertis. Ivan Mihailovič saftrakoičči, rubei Syvätterin akan kel pagizemah.^ Sanow: – Vot, akku, ku olis meile nygöi mustaizet luadie, štobi̮ roditel’oi spomnie. – Voit luadie. Hyö luaittih, moine bualu šeimittihe. Työttih muale izveščěnie, što tuldahes bualuh bohatat, kewhät, čiganat, pakiččiezet i kai. Tuldih, kerävyttih bualuh bohatat, kewhät i čiganat, sogiet, pakiččiezet dai se mučoi n’ulahtihes jälgimäizenny. Ivan Mihailovič tunnusti mučoin, rubei kaččomah i kywnälet silmih nostih,| Ivan Mihailovič ei ni midä virka, rahvahan pani stolah syömäh. Rahvas istuttiheze stolah kaikin. Rubei kyzymäh bohatoil enzimäi: – Voittogo tiedie, enzimäine vai toine venču on kallehembi? Bohatat sanottih: – Toine venču on kallehembi. Sit rubei kyzymäh kewhälistöl. Kewhälistö sanottih: – Toine venču on kallehembi. Kyzyi čiganoil. Čiganat vastattih: – Myö, kačo, olemmo äijän kävellyt, tol’ko toine venču on hyvä, no enzimäisty venčua kallehembua i parembua ei ni midä. Ajoi bohatat i kewhät stolas iäre i Syvätterin akan tyttären tapoi, palaizile pilkoi, lykkäi koirile, a endizen mučoin mučoikse priimi. Nygöi vai hyvän-tervehen eletäh nečis.